Artikkelin ensimmäisessä osassa käytiin läpi saamelaisten kolonisaatiota ja siihen kohdistetun vastarinnan vaiheita aina kolonisaation alkuajoista 1800-luvun puoliväliin, rajasulkuun ja Kautokeinon kapinaan saakka. Tässä artikkelin toisessa osassa jatketaan kertomusta näistä tapahtumista nykypäivään.

Ranta-Marin tarina

Kun Inarissa siirrettiin kirkko Pielpajärveltä nykyiselle paikalleen 1880-luvulla, syntyi kinaa, kun uusi kirkko päätettiin rakentaa paikalla asuneiden Morottajien maille. Heidät häädettiin kotoaan jonka paikalle päätettiin rakentaa pappilan sauna. Tästä suivaantuneena Morottajan emäntä kirosi pappilan palamaan kolmesti, ja näin myös tapahtui. Nykyisin paikalla sijaitsee pahamaineisenakin pidetty ravintola Ranta-Mari.

Kulttuurisen kolonisaation aika

Sen jälkeen kun valtiot olivat ensin varastelleet järjestelmällisesti Saamenmaalla jo vuosisatoja (kutsuen tätä verotukseksi, Jumalalta tulleeseen oikeutukseen vedoten), ja ottaneet maa-alueet hallintaansa, pyrkivät he syventämään kolonisaatiota 1800-luvun loppupuolella. Artikkelin ensimmäisessä osassa mainitun Norjan ja Ruotsin välisen rajasulun, joka häiritsi merkittävästi porosaamelaisten elämäntapaa, ja uskontoon kohdistuneen vainon lisäksi alettiin saamelaista kulttuuria vainota kokonaisvaltaisesti.

Tuon ajan sosiaalidarwinististen oppien mukaisesti ajateltiin että ”heikompana” pidetty saamelaiskulttuuri tuli hävittää kokonaan. Tätä ei kuitenkaan tehty massamurhan, vaan kulttuuriin kohdistuneen vainon keinoin. Kukin valloittajaeliitti yritti tehdä saamelaisista omaan yhtenäiseen kansalliseen identiteettiin sopivia oman valtionsa kansalaisia.

Kiivainta tämä politiikka oli norjassa. Ajanjaksolla 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun kouluista tuli norjankielisiä, maanomistusoikeudessa annettiin etuoikeuksia norjankielentaitoisille, tulkkien käyttö virastoissa kiellettiin ja lopulta vuonna 1905 saamen kielten opetus ja käyttö kiellettiin.

Suomessa siitajärjestelmä tuhottiin lopullisesti vuosien 1858 ja 1925 välisenä aikana. Lappalaiselinkeinojen harjoittamisen oikeudesta vuonna 1858 annetun asetuksen mukaan Lapissa olivat laillisia elinkeinoja maanviljelys ja lappalaiselinkeinoiksi luetut poronhoito, metsästys ja kalastus. Lappiin luettiin kuuluviksi enää Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kuntien alueet – etelämpänä asui asetuksen mukaan enää uudisviljelijöitä. Vuoden 1886 metsälaissa siitojen maanomistusoikeutta ei enää tunnustettu. Yksitysomistuksen ulkopuoliset alueet katsottiin valtiolle kuuluviksi. Vuonna 1925 lakkautettiin siitojen verotus.

Kansakoulujärjestelmä luotiin 1800-luvun puolivälistä alkaen kiertokoulujen tilalle. Aluksi koulut olivat saamenkielisiä, mutta vuodesta 1925 eteenpäin pelkästään suomenkielisiä. Toki saamenkielisyyttä vastustettiin joissain piireissä jo alusta asti. Kirjeessään vuodelta 1861 kappalainen Anders Abram Favorin toteaa: “Lapinkieleen liittyvät vanhat tavat estävät kansaa omaksumasta parempia elinkeinoja puolipaimentolaisen elämän tilalle. Onneksi lapinkieli on pian katoava, kuten se on jo hävinnyt Kuusamosta Inariin asti.” (Teuvo Lehtola, s.207) Oula Näkkäläjärvi on todennut kouluoloista, että “palvelu armeijan kasarmeissa oli kodikasta verrattuna koulunkäyntiin Riutulan ja Inarin asuntoloissa”. (Veli-Pekka Lehtola, s. 62)

Siitajärjestelmän tuhouduttua uudisasukkaiden kanssa käytyjen kiistojen seurauksena sekä kulttuuriin kohdistuvan painostuksen johdosta alkoi syntyä 1900-luvun alkupuolella yhtenäinen saamelaisidentiteetti siitakohtaisen ajattelun sijaan. Vuonna helmikuun kuudentena 1917 kokoontui Trondheimissa yleinen saamelaiskokous, tuolloin paikalla oli tosin lähinnä eteläsaamelaisia. Vuoden 1918 kokouksessa oli enemmän väkeä, ja siellä syntyi kinaa siitä, pitäisikö sivistyksen tuloa saamenmaalle kannattaa vai vastustaa. Laajempaa yhteistyötä syntyi kuitenkin vasta kun Saamelaisneuvosto perustettiin vuonna 1956. Vuonna 1973 perustettiin Saamelaisinstituutti tekemään tutkimustoimintaa. Tuloksena on syntynyt muun muassa Kaisa Korpijaakon väitöskirja maanomistuksesta sekä Samuli Aikion historiallinen tutkimus Olbmot ovdal min, joka tarkastelee historiaa saamelaisten näkökulmasta.

Sodanjälkeinen muutos

Jatkosodan loppuvaiheessa Helsingin roistoeliitin natsikumppanit kääntyivätkin heidän vihollisikseen ja polttivat lähes koko saamenmaan perääntyessään. Sodan aikana oli saamelaiset ensi kertaa pakotettu sotimaan, osoittaen kansallisvaltioiden organisoimien sotien ja nationalismin älyttömyyden: saamelaiset sotivat toisiaan vastaan itäsaamelaisten ollessa Neuvostoliiton joukoissa. Sodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa omaksuttiin paljon suomalaisia vaikutteita. Talot rakennettiin suomalaiseen tyyliin ja myös pukeutumisessa tapahtui muutos. Ihmiset alkoivat osallistua enemmän rahatalouteen ja tulla siitä riippuvaisiksi.

Itäsaamelaisille muutos oli dramaattisin. He olivat säilyttäneet pisimpään siitajärjestelmän ja perinteisen elämäntavan vuotuiskiertoineen. Petsamon alueen siirryttyä Neuvostoliiton hallintaan sodan seurauksena itäsaamelaiset pakkosiirrettiin Suomen puolelle, lähinnä Sevettijärvelle, Nellimiin ja Akujärvelle. Entisen elämäntavan jatkaminen oli mahdotonta uudessa paikassa, varsinkin koska mahdollisuutta kesäaikaiseen siirtymiseen Jäämeren rannalle ei enää ollut.

Kun saamelaislapsia oli aiemmin koulutettu kiertokouluissa saamenkielellä, alettiin suomen saamelaisalueillakin sodan jälkeen rakentaa kiinteitä koulurakennuksia joihin lasten täytyi matkustaa kotoaan ja joissa heidän täytyi asua koko lukuvuoden ajan. Opetus tapahtui suomeksi.

Tämän seurauksena monet saamelaiset luopuivat kokonaan oman kielensä käytöstä, eivätkä halunneet opettaa lapsilleen häpeällisenä koettua saamenkieltä, olipa kyseessä sitten inarin-, koltan- tai pohjoissaamenkieli. Näin jatkui aina 1970-luvulle asti, jolloin opetusta alettiin jälleen pikku hiljaa antaa saamenkielellä.

Uskallan spekuloida että tälle kontrollin höllentämiselle voi löytyä syy siitä että kymmentä vuotta aiemmin, 1960-luvun alusta oli saatu saamelaisia tiukempaan otteeseen toisella tavoin. 60-luvun alussa tulivat ensimmäiset moottorikelkat poronhoidon apuvälineiksi. Kelkka mahdollisti kyllä sen että yksi ihminen kykeni huolehtimaan suuremmasta poromäärästä, mutta samalla vapaus väheni lisääntyneiden taloudellisten kulujen ja teknologisen riippuvuuden myötä. Töitä piti tehdä saman verran tai jopa enemmän jotta kelkka-, varaosa- ja bensakulut saatiin katettua.

Oli miten oli, 1970-luku oli myös saamelaisen vastarintaannousun aikaa. Ulkoisten paineiden johdosta saamelaiset olivat alkaneet rakentaa identiteettiään aikaisemmasta siita-yhteisöön perustuneesta paikallisemmasta identiteetistä poiketen yhtenäisen saamelaiskansallisen identiteetin varaan jo 1900-luvun alusta lähtien. Tämä kamppailu ilmentyi yhdistys- ja sanomalehtitoimintana. 70-luvulla tapahtui kuitenkin varsinainen saamelaisen vastarinnan nousu joka kulminoitui Alta-joen kamppailuun.

Alta-joen kamppailu

Teollinen sivilisaatio oli raiskannut saamenmaata jo jonkin aikaa. Jokia oli padottu ja metsiä alettu avohakata ja muuttaa teollisen metsätalousmallin mukaisiksi puupelloiksi. Myös kaivostoiminta kuului toimenkuvaan. Tämä oli raivostuttanut saamelaisia jo pitkään. Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentaminen 1950-luvulla peitti 11% koko Sompion poronhoitajasaamelaisten Lapin paliskunnan alasta, ja muutosten seurauksena poronhoidon talvipaimennusjärjestelmä hävisi kokonaan. Uuteen tilanteeseen sopeutuminen onnistui ainoastaan tukeutumalla uuteen tekniikkaan, joka taas toi lisää taloudellisia kuluja, jotka asettivat omat paineensa.

Ruotsin ja Norjan puolella vesistörakentamista vastaan alettiin järjestää mielenosoituksia 1960-luvulla. Suurin kiista syntyi Alta-Koutokeino-joen vesistön suojelemiseksi. Kamppailu kesti yli kymmenen vuotta. Suunnitelmat patojen rakentamisesta aloitettiin valtion toimesta 1968. Niihin kuului Mazen kylän upottaminen veden alle. Liikehdinnän ansiosta kylä päätettiin kuitenkin säilyttää vuonna 1973. Uusi suunnitelma kuitenkin tehtiin huolimatta paikallisten kunnanhallitusten vastustuksesta vuonna 1978. Tämä synnytti nopeasti liikkeen, joka sai kannatusta myös naapurimaista. Heinäkuussa 1979 mielenosoittajat saivat tietyöt keskeytettyä Stillassa, mielenosoituksin työmaalla ja Oslossa. Syyskuussa 1980 tietöitä kuitenkin päätettiin jatkaa, ja mielenosoittajat perustivat pysyvän leirin Stillaan. He kieltäytyivät lähtemästä alueelta ja kahlitsivat itsensä työkoneisiin. Vuodenvaihteessa Altaan lähetettiin pääministeri Nordlin määräyksestä 600 poliisia lähinnä Etelä-Norjasta. Tammikuun puolivälissä leiri tyhjennettiin poliisin toimesta pakkokeinoin, 60 miljoonaa kruunua maksaneessa operaatiossa. Saamelaisten ja muiden leiriläisten puolelta toiminta oli väkivallatonta, vaikka puheissa oli uhattu jopa polttoitsemurhilla. Ilmeisesti haluttiin tehdä eroa joidenkin mielestä häpeällisinä koettuihin Kautokeinon vuoden 1852 tapahtumiin. Poliisien saapumista laivalla verrattiin natsien tuloon keväällä 1940 – kummatkin väkivaltakoneistot ankkuroivat samaan satamaan. Stillan leirin tyhjennyksen jälkeen kymmenkunta saamelaista aloitti nälkälakon Oslossa suurkäräjärakennuksen portailla. Helmikuun alussa uuden hallituksen uusi pääministeri Brundtland päätti pysäyttää tietyöt toistaiseksi, ei kuitenkaan myöntänyt että painostuksella olisi ollut asiaan vaikutusta. Tietyöt aloitettiin uudelleen syyskuussa 1981.

Maaliskuussa 1982 Altassa nähtiin yritys suoran toiminnan iskuun. Kaksi saamelaista yritti räjäyttää sillan patotyömaalle johtavalla tiellä. Pommi räjähti kuitenkin ennen aikojaan, ja valokuvaaja Niillas Somby menetti kätensä. Saamelaiset suhtautuivat tekoon vaihtelevasti. Somby itse pakeni Suomen kautta Kanadaan päästyään vapaalle jalalle odottamaan oikeudenkäyntiä. Poliittista turvapaikkaa ei virallisesti myönnetty, mutta Somby piilotteli intiaaniheimojen luona kymmenisen vuotta kunnes palasi takaisin ja istui tuomionsa.

Voimala valmistui vuonna 1987. Vastarinta oli kuitenkin siinä mielessä osittain onnistunutta, että voimaloita oli alun perin suunniteltu rakennettavaksi useampia. Merkittävää on myös se, että saamelaisten kulttuurinen asema parantui huomattavasti Altan kamppailun myötä. Tähän saakka tilanne oli ollut samanlainen vuosisadan alun norjalaistamispolitiikan mukaan. Nyt Norjan valtio tunnusti saamelaisille alkuperäiskansan oikeudet, ja tehtiin uusi kielilaki sekä perustettiin saamelaiskäräjät.

Inarin metsäkiista

Altajoen kamppailun jälkeen merkittävin saamelaiskonflikti on ollut niin sanottu Inarin metsäkiista, joka on edelleen kesken. Kyseessä on saamelaisten ja suomen valtion sekä metsäteollisuuden välinen kiista maaoikeuksista ja metsien käyttötavoista. Saamelaisten mielestä heillä on alkuperäiskansana oikeus heidän perinteisten maa-alueidensa hallintaan, alueiden joilla he ovat eläneet jo kauan ennen valtioiden tuloa. Valtiot ovat Saamenmaalla kolonialisteja. Lisäksi valtion (Maa- ja metsätalousministeriön ja metsähallituksen välityksellä toimittamat) avohakkuut ovat järjettömiä useastakin syystä. Ensinnäkin metsän uusiutuminen avohakkuun jälkeen Inarin alueella, joka sijaitsee pohjoisella metsärajalla, on kyseenalaista. Toiseksi kyseiset vanhat metsät ovat perinteiselle vapaasti laiduntavalle poronhoidolle välttämättömiä, sillä porot syövät kevättalvesta ainoastaan vanhojen metsien puissa kasvavaa (ja oksilta hangelle tippuvaa) luppoa. Mikäli luppometsät tuhotaan, joudutaan siirtymään kevättalvisin porojen ruokintaan, joka on porojen ruuansulatuksen ja poronhoitajien talouden kannalta katastrofaalista. Porosta tulee yhä enemmän kesytetty, tehotuotantoeläimen kaltainen. Seuraava askel on sitten Etelä-Lapissa jo pitkälti toteutettu porojen kasvatus piha-aitauksessa jatkuvassa ruokinnassa kuin tehotuotantoeläimet lantalaisessa maatalouskulttuurissa ikään.

Erilaiset saamelais- ja poronhoitajajärjestöt ovat käyneet kamppailua hiljaisesti jo vuosia, ja saaneet tukea mm. YK:lta. Tilanne tuli julkisuuden valokeilaan vasta, kun Greenpeace alkoi kampanjoida saamelaisten tueksi perustamalla metsiensuojeluleirin Inariin. (Greenpeacessa on paljon kritisoitavaa, kuten keskitetty johto, resurssien tuhlaaminen aktivistien lennättelyyn ympäri maailmaa, Islannin patokamppailun hylkääminen alumiiniteollisuusyhteyksien vuoksi, toimiminen rekisteröitynä yhdistyksenä ja siten rajoittuminen kansalaistottelemattomuuden viitekehykseen jne, mutta Inarin tapauksessa he kyllä tekivät osaltaan hyvän työn.)

Valtio, Inarin kunta, metsäteollisuusyritykset ja paikallinen lehdistö ryhtyivät vastakampanjaan yhdessä metsätyöläisten kanssa. Kampanja oli häikäilemätön: saamelaisia vastaan kirjoitettiin lehdissä järjestelmällisesti ja kunta laittoi nettiin vetoomuksen ”inarilaisten työpaikkojen pelastamiseksi”. Valtio ja metsäyhtiöt tekivät parhaansa, että paikalliset ihmiset saataisiin kiistelemään keskenään sen sijaan, että kyseenalaistaisivat perusoletuksia, kuten että miksi metsiä haaskataan niin että ne eivät uusiudu, miksi laatupuuta käytetään sellun tai ratapölkkyjen valmistukseen, miksi voitot menevät yhtiöiden osakkeenomistajille ja miksi paikallisilla ihmisillä ei ole minkäänlaista päätösvaltaa asioihin. Puhumattakaan kolonialismin historiasta Saamenmaalla. Sen sijaan saamelaiset ja luonnonsuojelijat pyrittiin esittämään inarilaisten valtaväestön (suomalaisten) työpaikkoja ja sitä kautta koko perusturvaa uhkaavina terroristeina. Ikään kuin koko teollinen järjestelmä, jonka osa metsäteollisuus on, ei uhkaisi kaikkien ihmisten perusturvaa. Kampanjan huipentumana olivat henkilökohtaiset tappouhkaukset ja jatkuva pelon ilmapiirin luominen: metsähallituksen työntekijät perustivat Greenpeacen leiriin johtavalle tielle oman ”Anti-Terror Information Center”in, josta käsin he uhkailivat Greenpeacen leiriläisiä, metelöivät öisin, ajelivat leirin ympäri ja läpi moottorikelkoilla ja metsätyökoneilla, ripustelivat oksille hirttosilmukoita, polttivat ristejä yössä ja soittivat suomalaiskansallisia kiihkoisänmaallisia marssilauluja autostereoistaan. Greenpeacen leiriläiset ja paikalla olleet saamelaisaktivistit (mm. Niillas Somby) säilyttivät kuitenkin malttinsa, rohkeutensa ja mielenterveytensä eivätkä provosoituneet nahistelemaan paikallisten metsureiden kanssa, kun todellisia vihollisia ovat tietenkin valtion ja Stora Enson johtajat. Suojelupoliisin päällikkö kuitenkin antoi Lapin radion haastattelussa ymmärtää, että Greenpeacen toimintatavat paikalla olivat väkivaltaisia. Lopulta julkinen paine ja poronhoitajien valitus YK:hon saivat kiistan keskeytymään joksikin aikaa. Stora Enso ja muut suuret metsäyhtiöt lakkasivat ostamasta alueelta puuta ja metsähallitus lopetti hakkuut. Keväällä 2007 hakkuut kuitenkin aloitettiin jälleen, tällä kertaa Kessin alueella Inarijärven itäpuolella. Nähtäväksi jää kuinka kiista lopulta ratkeaa. Kyseessä on kuitenkin perustavanlaatuinen kysymys saamelaisten oikeudesta hallita perinteisiä maa-alueitaan. Tämä oikeus on uhattuna myös kaivossuunnitelmien takia esimerkiksi Sevettijärven alueella.

Pekka Aikio kiteyttää saamelaisten asemaa Hannu Hyvösen haastattelussa ”Suomi varkaissa Saamenmaan metsissä” näin:

– Niin kauan kuin saamelaiskulttuuri miellettiin museaaliseksi, sitä katsottiin taakse päin ja se oli museoissa ja seinillä, joikuina, kirjallisuudessa, shamanismina ja hyvin paljon sellaisissa muodoissa, jota matkailu saattoi käyttää hyväksi niin se oli hyvää, se oli rikasta ja kaunista.

– Mutta heti kun saamelaiset ilmaantui, tipahti puista maan pinnalle ja sanoi että meillä on hankala olla, kun meidän poromaita hävitetään ja että meidän kulttuuria rihkamateollisuus kaupittelee ja että tämä ei ole oikein. Saamelaiset rupes puhumaan oikeuksista ja vaatimaan oikeutta ja asemaa alkuperäiskansana ja silloin saamelaiset olikin häijyjä ja itsekkäitä ja pahoja ja ahneita, joille ei voinut antaa periksi.

Artikkelin ensimmäinen osa: Saamelaisten kolonisaatiosta ja vastarinnasta (Kapinatyöläinen #39)

Lähteet

(Siiddastallan, Saamelaiset ja Viimeinen joiku saatavissa myös englanninkielisinä):

Kirjat:

Jukka Pennanen, Klemetti Näkkäläjärvi (2000): Siiddastallan, Siidoista kyliin – luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. (Gummerus, ISBN: 9517493479)
Teuvo Lehtola (1996): Lapinmaan vuosituhannet – Saamelaisten ja Lapin historia kivikaudelta 1930-luvulle. (Kustannus-Puntsi, ISBN:951-97541-0-5)
Veli-Pekka Lehtola (1997): Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide. (Kustannus-Puntsi, ISBN 951-97541-2-1)

Elokuva:
Viimeinen joiku saamenmaan metsissä? (Elonmerkki, 2007, 54 min.)

Advertisements