Etelä-Suomessa jää usein muistamatta että pohjoisessa elää edelleen saamelaisten kulttuuri joka ei ole vielä tähänkään päivään mennessä suostunut täysin alistumaan valloittajien kolonisaatiopyrkimyksille. Omasta kielestä ja monista kulttuuripiirteistä pidetään edelleen kiinni, ja ennenkaikkea alkuperäiskansan asemasta, maaoikeuskysymyksiä koskevine vaatimuksineen. Jotta saamelaiskysymystä voisi ymmärtää, on ensin tehtävä katsaus menneeseen ja tutkittava miten nykytilanteeseen ollaan tultu. Tässä kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastellaan ajanjaksoa jääkaudesta 1800-luvun puoliväliin ja Kautokeinon kapinaan. Seuraavassa numerossa ilmestyvässä toisessa osassa perehdytään tapahtumiin ajanjaksolla Kautokeinon kapinasta (1852) nykypäivään.

Jääkauden jälkeen

Jääkauden jälkeen Skandinaviaan (ja alueelle josta jotkut nykyään käyttävät nimeä “Suomi”) alkoi tulla ihmisiä niin, että 7500 eKr. mennessä koko alue oli asutettu. Noin 3200 eKr. alkoi nykyisen Lounais-Suomen seudulle tulla maanviljelijöitä. Muualla elettiin edelleen pyyntitaloudessa.

Pyyntitaloudessa, keräillen, metsästäen, ja jossain vaiheessa paimentolaiselämää harjoittaen, elävät yhteisöt saivat olla pitkään melko rauhassa, sillä näille kulmille valloittajaimperiumit, joita myös sivilisaatioiksi tai valtioiksi (joissain tapauksissa kirkoiksi) kutsutaan, saapuivat huomattavasti myöhemmin kuin paremmin maanviljelykseen soveltuville ydinalueilleen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut että ihmiset olisivat elelleet näillä seuduilla eristyksissä. Arkeologisissa tutkimuksissa on löydetty merkkejä kantasaamelaisten osallisuudesta vaihdantaverkostoihin, joiden kautta alueelle on tullut metalliesineitä ja metallien valmistustaitoja. Raudanvalmistustaito tuli alueelle kuudennella vuosisadalla eKr. Rautaesineitä vaihdettiin turkiksiin.

Ilmeisesti vaihto on jossain vaiheessa ollut molemminpuoliseen vapaaehtoisuuteen perustuvaa. On epäselvää missä vaiheessa tilanne muuttui pikkuhiljaa sellaiseksi että ulkopuoliset vierailijat ottivat enemmän kuin antoivat, väkivalloin tai sillä uhaten.

Ulkoiset paineet alkoivat joka tapauksessa pikku hiljaa lisääntyä. Jäämeren rannalla norjalaiset maanviljelijät olivat levittäytyneet kohti pohjoista jo toisella vuosisadalla, mutta ei Lofootteja ja Tromssaa pohjoisemmaksi. Ruotsin valtion vaikutuspiiri pysyi pitkään Uumajajoen eteläpuolella.

Pohjanlahden perukoilla elivät kveenit ja pirkkalaiset, jotka järjestivät kauppa/varastelureissuja pohjoiseen. Vuoden 1328 Telgen sopimuksessa Ruotsi vahvisti pohjoisrajaansa Uumajajoella. Samalla mää riteltiin pirkkalaisten ja saamelaisten erityisoikeudet sekä kiellettiin maanviljelys rajan pohjoispuolella.

1300-luvun alkupuolella solmittiin rauhansopimus Novgorodin (myös. Venäjä) ja Ruotsin välillä. Kyseiset valtiot kilpailivat keskenään Saamenmaan hallinnasta. Tuolloin saamelaisia asusteli vielä niinkin etelässä kuin nykyisten Keski-Suomen ja Itä-Suomen alueilla. Rajanvedossa nykyinen Savo jäi osaksi Ruotsia ja Karjala osaksi Novgorodia.

Eteläisemmillä alueilla oli kuitenkin meneillään jatkuva konflikti paikalleen asettunutta maatalouselämäntapaa harjoittaneiden uudisasukkaiden ja liikkuvaa pyynti- tai paimentolaiselämäntapaa eläneiden välillä . 1600-luvulla saamelaiset olivat Oulun läänin eteläpuolella pääasiallisesti ruotsalaistuneet (Suomella tarkoitettiin tuolloin ainoastaan Varsinais-Suomea). Nykyisen Oulun läänin alueella tämä tapahtui 1700-luvulla.

Saamelaisten yhteisöelämän yksikkö oli Siita (saam. Siida), johon kuului yleensä 50-500 ihmistä, sekä maa-alue, josta he saivat elantonsa kasveineen ja eläimineen. Sydäntalveksi saman siidan väki asettui yleensä paikalleen yhteiseen talvikylään, kun taas muina vuodenaikoina saattoivat oleilla perhepiirissä kukin omilla pyyntimaillaan. Valtioiden edustajat, valloittajat, kokivat talvikylät otollisiksi paikoiksi edistää järjestelmällistä varastamistehtäväänsä. Sinne tulivat niin veronkantajat ja “oikeuden” jakajat kuin saarnasmiehetkin.

Vuoteen 1673 asti nykyisen Oulun läänin ja sen pohjoispuolisten alueiden osalta tunkeilijat rajoittuivat lähinnä näihin valtion ja kirkon virkailijoihin. Tähän mennessä oli uudisasutusta estetty ylläpitämällä Lapin rajaa, jonka pohjoispuolinen alue oli varattu pyyntielinkeinon harjoittajille, jotka tunnustettiin maanomistajiksi ja joita verotettiin siitakohtaisesti. Tähän saakka valtio oli ilmeisesti kokenut että saamelaisten verottamisesta ja pirkkalais/kveeni-kaupankäynnistä saatu saalis oli niin hyvä ettei täysimittaiseen uudisasutus- ja kansalaistamis/sivistämisprojektiin kannattanut ryhtyä. Vuoden 1673 Kalmarin plakaatin myötä tähän tuli kuitenkin muutos. Plakaatti oli kuningas Kaarle XI:n kehotus “käyttämättömän ja viljelemättömän Lapinmaan” asuttamiseksi. Uudisasukkaita houkuteltiin 15 vuoden verovapaudella ja elinikäisellä vapautuksella asepalveluksesta. Tämän seurauksena myös monet saamelaiset ryhtyivät ruotsalaisiksi, opettelivat kielen, asettuivat aloilleen ja vaihtoivat nimensä. Ruotsalaistumisen kautta he saivat myös tunnustuksen omistusoikeudesta asuttamaansa ja viljelemäänsä maapalaan. Näiden uusien paineiden alla vanha siitajärjestelmä alkoi pikku hiljaa heikentyä, eikä valtio enää tunnustanut sitä tai pyyntielinkeinossa elävien saamelaisten omistusoikeutta maahansa sen kautta.

Valtioiden välinen kinastelu siitä kuka sai verottaa saamelaisia ja kenellä oli hallussaan maa-alueet päättyi vasta vuonna 1826, jolloin viimeinen kahden valtakunnan yhteismaana (tai kiistanalaisena) ollut alue, Petsamo ja itäisin Etelä-Varanki, jaettiin Norjan ja Venäjän kesken, Paatsjoen muodostaessa rajan.

Nykyisen Lapin läänin eteläosia ja Oulun läänin aluetta asuttaneet keminsaamelaiset olivat ns. metsäsaamelaisia, joille poronhoito ei ollut niinkään tärkeää, vaan pikemminkin majavan ja villipeuran pyynti. Nämä elinkeinot kuitenkin vaikeutuivat uudisasukkaiden tulon myötä, näiden kasketessa metsiä ja lisätessä metsästyspainetta. Keminsaamelainen (tai metsäsaamelainen, tai majavasaamelainen) kulttuuri kuolikin lopullisesti majavien ja villipeurojen sukupuuton myötä 1800-luvulla. Sukupuuttojen takana lienee ollut lopulta monia tekijöitä, Keski-Euroopan turkisten kysynnästä tuliaseiden tuloon ja veronkannon synnyttämästä lisäpaineesta uudisasutukseen sekä kristinuskon erilaiseen maailmankuvaan perinteiseen luonto-uskontoon verrattuna.

Kristinuskojen tulo

Katolisen kirkon paine alkoi vaikuttaa saamelaisalueella jo 1000-luvulta lähtien. Ensimmäinen kristillinen kaste saamelaiselle tehtiin Torniossa 1300-luvulla, mutta vasta 1600-1700-luvuilla alkoi kristinusko luterilaisuuden myötä todenteolla levitä Saamenmaalla. Seuraavien parinsadan vuoden ajanjaksoa voidaan luonnehtia ristin ja noitarummun väliseksi konfliktiksi, jolloin saamelaisten perinteinen luontouskonto pyrittiin tuhoamaan. Saamelaisyhteisöjen shamaaneja, noitia (saam. noaidi), alettiin vainota ja noitarumpuja varastaa. Vielä tänä päivänäkin löytyy useita tuon ajan noitarumpuja varkaiden hallusta Tukholman ja Kööpenhaminan lasivitriineistä. Kaikkea perinteiseen luontouskontoon liittyvää alettiin pitää syntisenä: noitia, rumpuja, joikaamista ja lahjojen antamista luonnon hengille erityisillä uhripaikoilla, seidoilla.

Saamelaisia käännytettiin katekeettojen, kristinuskoon kääntyneiden saamelaisten tai saamea puhuvien kiertävien käännyttäjien toimesta. Katekeetat vierailivat yhteisöissä pari viikkoa kerrallaan, opettaen luku- ja kirjoitustaitoa sekä auttaen kotitöissä. Saamenkielen asema tosin heikentyi, koska melko pian, jo 1700-luvulta lähtien, kirkon opetuskieli muutettiin suomeksi, joka oli myös vähemmistökieli Ruotsin valtakunnassa, mutta jonka koettiin soveltuvan saamenkieltä paremmin kristillisyyden ja sivistyksen levittämiseen. Saamelaisia, jotka eivät osanneet suomea, alettiin rangaista ruumiillisesti.

Idässä ortodoksinen vaikutus alkoi ulottua Kuolan niemimaalle asti jo keskiajalla. 1400-luvulla perustettiin Solovetskin luostari Vienanmeren saarelle, ja sieltä käsin käännytettiin Kuolan saamelaisia 1500-luvulla. Myöhemmin Petsamoon siirretty luostari lakkautettiin muun muassa munkkien harrastaman paheellisen elämän takia.

Kautokeinon kapina

Varsin rauhanomaisina tunnettujen saamelaisten historiaan mahtuu vain yksi väkivaltainen kapinatapaus. Tämä tapahtui Kautokeinossa 1852. Taustalla olivat kiristyneet sosiaaliset jännitteet norjalaisten kolonialistien ja saamelaisten välillä. Uudissasukkaat valtasivat parhaita kalastuspaikkoja valtion ja paikallisten oikeusistuinten tuella. Saamelaisille ei muutenkaan oikeutta herunut. Norjalaiset uudisasukkaat esimerkiksi tappoivat vuonna 1839 saamelaisen joka oli katsastelemassa perinteisiä maitaan. Oikeus kuitenkin totesi kyseessä olleen itsepuolustuksen ja vapautti tappajat.

Uudisasukkaat olivat tuoneet mukanaan myös alkoholin, jonka myynnillä yrittivät saada elantoa viljelyn sujuessa surkeasti pohjoisilla mailla. Viinaa trokasivat myös sen kiroja vastaan saarnanneet papit. Tätä vastaan nousi lestadiolainen herätysliike, joka oli tiukasti viinan vastainen.

Kautokeinon kapinalliset jäljittelivät Lestadiuksen kiivasta saarnaustyyliä, mutta hyökkäsivät viinan lisäksi myös valtiota vastaan. Viranomaiset olivat heidän mielestään “paholaisen lapsia” ja Norjan lait “paholaisen työstämiä”. Ensimmäiset levottomuudet syttyivät 1851, jolloin kirkonmenoja häirittiin Skiervassa ja Kautokeinossa, ja Karesuvannossa pieni puinen kirkko uhattiin työntää jokeen. Levottomuuksien seurauksena 22 “fanaatikkoa”’ tuomittiin vankeuteen ja mittaviin sakkoihin.

Tilanne kiristyi entisestään kun Norjan ja Ruotsin välinen (nykyinen Norjan ja Suomen välinen, sata vuotta aiemmin määritelty) raja suljettiin lopullisesti 1852. Porosaamelaiset olivat kulkeneet (judanneet) porotokkiensa kanssa rannikolta talvilaitumille sisämaan metsiin. Rajasulun jälkeen suuri osa talvilaitumista jäi rajan toiselle puolelle, vaikeuttaen näin merkittävästi elämää.

Marraskuussa 1852 tehtyä kapinaa oli selvästikin suunniteltu etukäteen, koska se alkoi samanaikaisesti kahdella paikkakunnalla. Gaivuotnassa se kuitenkin tyrehdytettiin alkuunsa, kapinalliset kerkesivät vain vähän aikaa meuhkata torilla “Jumalan viha on langennut, kaikki tuleen!”

Kautokeinossa kapinalliset sen sijaan vierailivat viinakauppias Ruthin ja tunnetusti saamelaisvastaisen poliisi Buchtin luona, ottivat nämä kiinni, tappoivat heidät ja sytyttivät heidän talonsa tuleen. Pappi Hvoslefin he pieksivät pahanpäiväisesti. Ennen poliisin tuloa paikalle saapui toisia saamelaisia Avzin kylästä, ja he rauhoittelivat kapinalliset. Kapinasta langetettiin kovia tuomioita: viisi kuolemantuomiota joista kolme muutettiin elinkautisiksi vankeustuomioksi. Vankeustuomioita jaettiin kaikenkaikkiaan 22. Kapinan johtajat, Asllat Haetta ja Mons Somby teloitettiin 1854. Heidän pääkallonsa lähetettiin Osloon antropologisia tutkimuksia varten. Ne olivat tuon ajan tutkimuksen näkökulmasta erityisen kiinnostavia, koska niissä yhdistyivät primitiivisen ihmisen ja rikollisen anatomiset ominaisuudet. Kallot palautettiin kotiseuduilleen vasta 1990-luvulla.

Artikkelin toisessa osassa muun muassa Ranta-Marin tarina, kulttuurisen kolonisaation aika, Alta-joen kamppailu sekä Inarin maaoikeus- ja metsäkiista.

Artikkelin toinen osa: Saamelaisten kolonisaatiosta ja vastarinnasta – osa 2 (Kapinatyöläinen #40b)

Lähteet:

Jukka Pennanen, Klemetti Näkkäläjärvi (2000): Siiddastallan, Siidoista kyliin – luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. (Gummerus, ISBN: 9517493479)

Veli-Pekka Lehtola (1997): Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide. (Kustannus-Puntsi, ISBN 951-97541-2-1)

Molemmat teokset saatavissa myös englanninkielisinä

Advertisements