Espanjan sisällissota 1936-1939

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta Espanjan sisällissodan ja maailmanhistorian suurimman anarkistisen vallankumouksen alkamisesta. Tämän vuosisatamme suurimman unohdetun hetken kunniaksi Kapinatyöläinen julkaisee seuraavan suppean historiikin Espanjan historian vaiheista.

Espanjan sisällissota oli toisen maailmansodan esinäytös ja sen traaginen tulos antoi uutta kasvualustaa fasistisen totalitarismin leviävälle voimalle. Koska toisen maailmansodan aikaansaamaa kahta eri liittoutumaa ei vielä ollut muodostunut, jäivät Espanjan uudistusmieliset voimat yksin. Heidän tappionsa tekee erityisen murheelliseksi se, että totuutta sodasta ei ole saatettu yleiseen tietoisuuteen. Tähän päivään saakka on ollut länsimaiden, entisten itäblokin ja Espanjan vallanpitäjien etujen mukaista että monista asioista on yleisesti vaiettu (mm. George Orwellin mainio kirja “Katalonia, Katalonia” tukahdutettiin 50-luvulle saakka). Nyt, kylmän sodan ja näennäiskommunismin raadollisen valtakauden päätyttyä, asiasta on ehkä helpompi puhua. Tehtävämme on kirjoittaa historia uusiksi, eikä se ole mitään voittajien historiankirjoitusta.

Tämän hylkäämänsä vallankumouksen sekä vapaussodan tappion myötä maailma menetti ainoat jäljellä olevat anarkismin ja työläisten itsehallinnon linnakkeensa. Toivottavasti opimme tästä jotakin!?!

SODAN SYITÄ

Espanjan olot ovat viimeisten vuosisatojen ajan olleet aina jokseenkin epävakaat. Vaurauserot sävyttivät oloja jo pitkään ennen sisällissotaa. Käytännössä vastakkain olivat kansa ja johtajat. Talonpojat, käsityöläiset ja teollisuustyöläiset vastassaan kuningas, armeija, suurmaanomistajat, muiden tuotantovälineiden omistajat sekä voimakas kirkko. Jälkimmäiset nauttivat kaikki perinpohjaisista etuoikeuksista ja “kastin”. Tämä oli otollisena kasvualustana sille, että kansasta, jonka lepyttelemistä armonpaloilla ei nähty tarpeelliseksi, tuli varsin vasemmistolainen. Väestö kasvoi, konservatiiviset maanomistajat eivät tehneet mitään tuotannon parantamiseksi, aatelisto sekä kirkko säilyttivät vuosisataisen asemansa ja kansa eli takapajuisissa oloissa. Nämä asiat loivat kaksi pelkistettyä ja toisilleen vihamielistä luokkaa, juuri siinä merkityksessä kuin työväenliikkeen teoreetikot asian 1800-luvulla esittivät.

Espanjaan muodostui siis vahva vasemmisto. Ensimmäiset laajat levottomuudet tapahtuivat 1800-luvun puolivälissä. Espanjaan levisivät voimakkaasti anarkistiset aatteet ja olivathan Espanjan talonpojat jo alkujaankin jokseenkin anarkistisia (“anarkisteja tietämättään”). He kannattivat siis sitä, että he itse yhdessä omistaisivat ja viljelisivät maat. Järjestäytyneiden työväenliikkeiden tavoitteena oli alussa puhdas anarkia. Vuosisadan lopulla marxilaiset aatteet saivat myös jalansijaa, mutta bakuninilaiset anarkistiset aatteet olivat selvästi suositumpia (kommunisteja oli käytännössä vain nimeksi). Espanjassa puhuttiin vasemmistolaisten keskuudessa myös siitä, että Venäjän vallankumous oli epäonnistunut ja syönyt (lue ampunut) lapsensa. “Kommunistipuolueen periaatteet ovat täysin vastakkaisia sille, mitä se vakuutti vallankumouksen alkuvaiheessa”, sanoi Neuvostoliiton johtaman III internationaalin Espanjan edustaja, Pestana. Muutenkin takapajuisen ja laajalti lukutaidottoman Espanjan väestö oli edistyksellistä. Mm. nudismia ja vegetarismia kannatettiin paljon, vaikka nämä elämäntavat eivät vielä tänäkään päivänä ole saaneet kaikkien hyväksyntää meidän länsimaisessa arvomaailmassamme.

Kuningasvallan palauttaminen 1875 teki työläisten järjestäytymistoiminnan miltei mahdottomaksi, mutta anarkistiset aatteet levisivät silti laajalti väestön keskuudessa. Maan johdossa olivat 1875-1931 kuningas sekä konservatiivit ja näin ollen anarkisteja sekä muita vasemmistolaisia jahdattiin ankarasti. Kun Espanjan yhteiskunnalliset ja sosiaaliset levottomuudet paisuivat, joutui kuningas pakenemaan maasta 1931. Kun sotilaat eivät ottaneet haltuunsa kuninkaan valtaa, vihittiin virkaansa Espanjan historian toinen tasavaltalaishallitus. Se ei kokemattomuudessaan ja tilanteen aiheuttamassa epätoivoisessa asemassaan saanut taloudellisia eikä sosiaalisia epäkohtia korjattua ja maan sisäinen levottomuus vain kasvoi. Perinteiset hallitsijat (kirkko. monarkistit) “kaappasivat” vasemmistonpelossaan enemmän tai vähemmän parlamentaarisesti vallan ja peruuttivat uudistukset sekä palauttivat työläisten haltuunsa ottamat maat ja tehtaan näiden entisille omistajille. Näistä tapahtumista johtuen yhteiskunnallinen antikonsensus vain kasvoi. Mielenosoitukset ja katutaistelut olivat jokapäiväistä elämää. Oli vain ajan kysymys milloin vasemmistolainen vallankumous alkaisi, sillä työläisillä oli yhteiset periaatteet.

VALLANKUMOUS JA SODAN ALKU

Uudet vaalit tammikuussa 1936 toivat vasemmistovetoiselle “kansanrintamalle” voiton (jopa anarkistit klassisista periaatteistaan poiketen olivat mukana kukistaakseen äärioikeiston). Keskusta puuttui miltei täysin parlamenttipaikkojen jakautuessa kahtia, joten ihmisten mielissä kypsyneeseen vallankumoukseen eivät viimeiset vaalit tosiasiassa vaikuttaneet juuri lainkaan. Kansan vasemmiston syvät rivit rikkoivatkin vaaleissa saamansa menestyksen liian ahtaat puitteet. Ihmiset vapauttivat omatoimisesti vangit vankiloista (suuri osa poliittisia), polttivat ja ryöstivät kirkkoja (kirkko oli Espanjassa kapitalismin yksi suurimpia näkyviä ilmentymiä), ottivat maat haltuunsa, ajoivat valtuustonsa pois ja alkoivat hallita itse. Ammattiyhdistykset ottivat tehtaat haltuunsa ja työläiset jatkoivat tuotantoa halliten tehtaita yhdessä.

Kenraali Francon johtama pronunciamento eli sotilasvallankaappaus (-yritys, joka lopulta onnistuikin) vastasi väkivallalla menestyneen vallankumouksen “oireisiin”. Mutta alussa se vain lujitti vallankumouksen etenemistä niissä osissa maata, jotka olivat vasemmiston vahvaa tukialuetta. Maa jakautui kahtia; rikkaat köyhiä vastaan, keskusvallan kannattajat itsehallinnon kannattajia vastaan. Mutta usein joku alue joutui toiselle puolelle aivan sattumalta ja vahingossa. Näin fasistien puolella taisteli monta pakko-otettua työläistä omaa luokkaansa vastaan ja taas vastaavasti moni porvari naamioitui työläiseksi.

SISÄLLISSOTA

Sisällissota laajeni täysmittaiseksi sodaksi ja kummallakin puolella oli noin puoli miljoonaa sotilasta vastakkain. Fasistikapinallisten oli ensimmäiseksi saatava Marokon armeijansa Espanjaan. Italia ja Saksa harjoittivat interventiopolitiikkaa ja järjestivät heille ilmakuljetuksia. Muiden maiden fasistit auttoivat Francoa siis täysin avoimesti. Toisin olivat asiat tasavaltalaisten kohdalla; Ranska ja Englanti eivät puuttuneet Saksan ja Italian interventioon (he halusivat entisen “järjestyksen” palauttamista – olihan heillä puolustettavanaan omat, nyt menetetyt sijoituksensa ja pääomansa). ja ainoa suurvalta joka tasavaltalaisia auttoi oli Neuvostoliitto. Juuri tällä oli karmeat seuraukset (vaikkakin niin olisi ollut myös tuen puuttumisella).

Kun sodan alussa vallankumous oli ollut kansan voimana tämä välttämätön voima alkoi juuri Neuvostoliiton tuen seurauksena heiketä. Lukuisat lähteet kertovat kuinka tasa-arvon vallitessa ihmiset olivat iloisia, kerjäläisiä ei ollut, kaikki auttoivat toisiaan, omaisuus oli sosialisoitu, sotiminen oli vapaaehtoista ja yhteishenki oli kaikin puolin ennennäkemätöntä. Kun Stalin alkoi rahoittaa ja varustaa tasavaltalaisia, hän varusti ensi sijassa autoritaarisia kommunisteja. Näin maan sisäosien rintamilla oli nyt paremmat aseet kuin muilla rintamilla (anarkisteille ei välillä toimitettu aseita ollenkaan ja nämä taistelivat joskus jopa paljain käsin fasistien konekivääritulta vastaan). Valta luisui täysin kommunistien käsiin. Tämä oli ratkaiseva seikka, sillä Stalin ei halunnut työläisten itsehallintoa eikä vallankumousta vaan pelkkää porvarillista “demokratiaa”. Silti hän huijasi ihmisiä puolelleen lupaamalla vallankumouksen jatkuvan sodan jälkeen (tähän ei ollut juuri mitään aikomuksia). Aidosti vallankumouksellisia ryhmiä kiellettiin ja niiden jäseniä pidätettiin, työläisiä riisuttiin aseista, omaisuuksia siirrettiin takaisin entisille omistajille ja fasistien myötäilijöitä palasi ottamaan suuret kollektivoidut omaisuutensa takaisin. Kommunistit saivat näin koko keski- ja yläluokan puolelleen, koska turvasivat niiden ylemmän aseman työläisiin nähden.

Toki anarkistienkin toiminnassa oli vikoja; liiallisessa fanaattisuudessaan jotkut tappoivat porvareita henkilökohtaisista syistä (vrt. Suomen sisällissota, joka oli suhteessa ehkä vieläkin verisempi). FAI puhui kuitenkin koko ajan voimakkaasti tällaista toimintaa vastaan ja se lakkasikin lähes kokonaan vuoteen 1937 mennessä. Vallankumouksen pettäminen oli suurin syy tappioon sodassa. Esimerkiksi siinä missä vallankumouksen jyrätessä kaikki autot olivat rintamalla käytössä ja kaikkialla vallitsi tasa-arvon ilmapiiri, tulivat autot lopulta taas rikkaiden käyttöön ja tasa-arvosta luisuttiin kohti vanhoja luokkaeroja. Kommunistit olivat nyt kunnon oikeistolaisia ja saivat kansan voiman lannistumaan. Toiset saivat taas parempaa palkkaa ja toveri-sanan käytön (joka oli vallankumouksen alkuaikoina spontaanisti ainut toista puhuteltaessa käytetty sana) korvasi jälleen herra, rouva, johtaja tms. hierarkiaa ja epätasa-arvoa kuvaava sana. Ihmiset eivät enää halunneet taistella, koska he eivät olisi saaneet muuta kuin porvarillisen valtion takaisin. Rintamalle jouduttiin pakottamaan aikaisempien vapaaehtoisjonojen sijasta. Masennus valtasi alaa… Marxistileninistit ja ylhäältä ohjattu valta olivat taas kerran pettäneet kansan ja vallankumouksen. Kaikki tehtiin niin kuin pyöveli Stalin halusi.

Huolimatta länsimaiden virallisesta linjasta tasavaltalaisten puolella oli yksityisiä ihmisiä ja edistyksellisiä joukkoja joka puolelta maailmaa. Ranskasta oli 10 000, Englannista 2000 ja tietysti sotajohtajia Neuvostoliitosta. Myös pari sataa suomalaista ja amerikansuomalaista oli salaa mukana. Sen aikaisen Suomen valtion taantumuksellisuudesta kertoo se, että heidät pidätettiin Suomessa heidän palattuaan sodasta.

Tasavaltalaiset olivat urheita ja uhrautuvaisia. Silminnäkijöiden mukaan tämä pätee aivan erityisesti anarkisteihin, joita syytettiin aina kommunistien ja liberaalien taholta tehottomuudesta (suomalainen neuvosto”kommunismin” teoreetikko Tuure Lehén, joka oli mukana Espanjan sisällissodassa kertoi myöhemmin vanhoilla päivillään kommunistien aikaisemmasta propagandasta poiketen anarkisteista, jotka “kovia olivat tappelemaan”). Kommunistien päätösvalta sai kuitenkin aikaan tasavaltalaisten taistelutahdon vähenemisen. Tämä ei tosin ollut ollenkaan ainoa sodan lopputulokseen vaikuttanut seikka. Fasistien puolella taisteli 22 000 italialaista, 20 000 portugalilaista, 6500 saksalaista ja 25 000 marokkolaista. Fasistit saivat korkeatasoista sotakalustoa luotolla, mutta tasavaltalaiset vain käteisellä ja monen mutkan kautta. Todellista työläisten vallankumousta pelättiin. Englannin armeija olisi saattanut tulla jopa väliin, jos työläisten itsehallinto ja anarkistinen kommunismi olisivat voittaneet.

Fasistien armeija oli tietysti tiukan autoritaarisesti johdettu. Tasavaltalaisilla oli sotilaskurin pitämisessä välillä vaikeuksia, mutta sen tuottamat haitat on kyseenalaistettava, sillä tasa-arvoiset sotilaat taistelivat huomattavasti innokkaammin kuin kommunistien tai fasistien autoritaarinen armeija. Tilanne oli sodan alkuvaiheessa kieltämättä ongelmallinen. Ilman NL:n apua (kalusteet, sotatarvikkeet) ei sotaa olisi voitu voittaa, mutta sen ajama vastavallankumouksellisuus tappoi kansan taistelutahdon ja sai kansasta vihollisen. Oli syntynyt kolmirintamainen sota. Vallankumoukselliset ja vastavallankumoukselliset vastakkain fasisteja vastaan. On kylläkin muistettava, että suurin osa esim. rintaman kommunisteista oli todella vallankumouksellisia – he eivät vain ymmärtäneet, että kommunistista puoluetta kiinnosti vain Moskovan, ei oman kansan, etu. Neuvostoliitto yritti päästä kollektiiviseen puolustusliittoon Englannin kanssa. Kun Englanti suostui Hitlerin suunnitelmiin liittää osa Tsekkoslovakiasta itseensä syyskuussa 1938, joutui Stalin lopettamaan apunsa tasavallalle. Samalla Italia auttoi Francoa yhä vain enemmän ja sodan lopullinen tulos oli varma. Helmikuussa 1939 sota oli ohi ja Barcelona joutunut antautumaan Francolle.

Espanjan sisällissota oli luokkasota, jossa äärioikeisto voitti. Voittanut osapuoli koko ajan selvillä päämäärästään palauttaa vanhat etuoikeudet. Demokratian, anarkismin, sosialismin ja kommunismin puolustajien tavoitteet olivat monimuotoisemmat ja varsin tunneherkät. Eikä edistyksellisiä voimia helpottanut yhtään se, että koko muiden valtioiden muodostama kansainyhteisö ei ollut tippaakaan innostunut koko kokeilusta. Heidän apunsa puute oli yhtä paha kuin akselivaltojen apu Generalissimo Francolle. Ja NL:n kommunistien vaikutushan tuli jo selväksi.

SODAN SEURAUKSET

Kun sota oli ohi ja fasistien voitonjuhlat pidetty, sotilashallitsijat pusersivat kaikki alueet diktatuurinsa rautaiseen nyrkkiin. Fasistit olivat tehneet joukkomurhia jo sodan aikana, mutta nyt tappaminen vasta pääsi kunnolla vauhtiin. Pienintäkään vastalausetta ei sallittu. Entiset tasavaltalaiset joko teloitettiin, passitettiin työleireille tai tuomittiin menettämään kansalaisoikeutensa. Ihmisiä kehotettiin yksinkertaisesti vain unohtamaan vapausaatteet ja tasavallan olemassaolo Espanjan historiassa. Kaikissa asioissa kirkko oli oikeassa. Se kielsi materialismin, darwinismin, ateismin, panteismin, deismin, rationalismin, protestantismin, anarkismin. syndikalismin, sosialismin, marxismin, kommunismin, liberalismin, surrealismin, dadaismin sekä modernismin.

Koululaitos uusittiin totalitaarisen valtiontarpeisiin sopivaksi; 6000 opettajaa ammuttiin ja 7000 joutui työleireille. Franco “puhdisti” myöskin joukkonsa useimpien diktaattorien tapaan ja teloitutti osan entisistä läheisistä johtajistaan ja tukijoistaan. Uusia “kavereitahan” diktaattori aina valtaa pitäessään löytää. Kaikelle tälle länsimaiset “demokratiat” antoivat hiljaisen tukensa Francon kuolemaan saakka 1975 (anarkisteja teloitettiin vielä 70-luvullakin), vaikka samaan aikaan kolmannen valtakunnan natseja tuomittiin kansainvälisissä oikeudenkäynneissä. Ainoastaan lieviä boikotteja Espanjaa vastaan oli käynnissä YK:n taholta vuosina 1946-1955.

Sisällissodan lopputuloksen myötä anarkismi sekä alhaalta tuleva, antiautoritaarinen sosialismi menettivät ainoan linnakkeensa ja niiden kannattajista tehtiin sodan syntipukkeja (tai yleensä koko tragediasta vain vaiettiin). Nämä tasa-arvoisuutta, vapautta ja itsehallintoa ajavat liikkeet on painettu täysin lokaan, varsinkin anarkismi; kiitos länsimaiden ja etenkin Neuvostoliiton propagandan. Nyt, kun näennäiskommunismi on murentunut, anarkismi ja muut antiautoritaariset ryhmittymät voivat aina osoittaa elinvoimansa ja ajankohtaisuutensa. Ylhäältä johdettu diktatorinen ideologia ei siihen toivottavasti enää koskaan pysty.

ESPANJA TÄNÄÄN

Espanjan sisällissodan haavat eivät ole vieläkään umpeutuneet. Tästä kertoo se, että vasta nyt on sodasta alettu puhua uudelleen (kun tätä vertaa Suomen vastaaviin tapahtumiin, uudelleenarviointi tulee varmasti vain kasvamaan). Aiheesta on viimeaikoina ilmestynyt lukuisia kirjoja ja tutkielmia sekä muutama elokuva ja TV-sarja. Anarkistien toiminta laillistettiin Espanjassa vasta 1984. Siitä asti CNT, FAI ja lukuisat ekoanarkistiset yhteisöt ovat saaneet taas toimia avoimesti. Innostuneen alun jälkeen CNT on voimistunut edelleen. Toisaalta vanhoja fasistisia perinteitäkään ei ole täysin kuopattu, vaan yhä löytyy Espanjasta lukuisia fasistisia ryhmittymiä “vanhaa valtaa” muistelevista vanhuksista nuoriin fanaatikkoihin (vrt. Suomen Pohjanmaan isänmaalliset perunasankarit, IKL ja muu rupusakki). Kaikesta huolimatta on selvää, että anarkismi ja anarkistit tulevat näyttelemään vahvaa roolia espanjalaisissa muutosliikkeissä.

S. Jouhta

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #21 (2/96) -lehdessä.