Yliopistoon pyrkijöiden määrä lisääntyy vuosi vuodelta. Johonkinhan sitä täytyy pyrkiä kun ei töitä saa; varsinkaan ilman koulutusta. Juuri työelämää vartenhan ihmiset maleksivat kahdeksan vuotta yliopistossa lukemassa sellaisia asioita kuin että Mona Lisa on Freudin mukaan ”mytologisen, arkkityyppisen, androgyynin korppikotkan kuva”? Kukapa osaisi tehdä mitään hyödyllistä ilman tällaista tietoa?

Nykyisenlaisessa palkkatyöjärjestelmässä on pakko vaatia vuosikausien koulutus sellaisiinkin hommiin, jotka todellisuudessa oppisi parissa viikossa. Muuten kaikki pyrkisivät vain koko ajan suositumpiin hommiin eikä kukaan tekisi niitä paskatöitä. Tästä johtuu se, että kirjastonhoitajilta vaaditaan korkeakoulututkinto, mutta valintatalon kassaksi pääsee ilman mitään koulutusta.

Ylikouluttautuminen ei koske ainoastaan sellaisia hommia, joita jokainen pystyisi ilmiselvästi tekemään pelkän työhön ohjauksen perusteella. Myös sellaisiin töihin, jotka todella vaativat koulutusta on koulutusaika usein monta kertaa pidempi kuin olisi tarpeellista. Tämä käy huvittavan avoimesti ilmi siitä miten ammattikorkeakouluihin otetaan porukkaa sekä lukioista että ammattikouluista. Sähköteknikon ammattikorkeakoulututkinnon aloittavat samalta viivalta se, jolla on jo kolmen vuoden koulutus sähköalalta ja ylioppilas, joka ei tiedä mitä sähkö on.

Vuosikausien ylikouluttautuminen johtaakin usein surkuhupaisesti huonoon ammattitaitoon. Kummalla on paremmat valmiudet ymmärtää mitään siitä mitä päiväkodissa tapahtuu: sillä on työskennellyt vuosikausia päiväkotiapulaisena vai sillä, joka on lukenut vuosikausia akateemikkojen kirjoittamaa teoreettista humpuukia?

Nykyisen koulutusyhteiskunnan kummallisimpiin piirteisiin kuuluvat ammatit, joihin ei juurikaan ole varsinaista koulusta, mutta joihin on vaikea päästä ilman jotakin akateemista koulutusta. Tällainen on nykyään esim. toimittajan työ. Perinteiset pelkkien kykyjensä perusteella lehtiin töihin otetut toimittajat ovat nopeasti harveneva joukko. Valtiotieteen opiskelu ei anna mitään valmiuksia lehtityöhön, mutta tutkinto valtiotieteellisestä on silti yleisin nykytoimittajan koulutuspohja.

Koulutusyhteiskunta on aina perustunut edellä mainituille periaatteille. 90-luvulla järjestelmän järjettömimmät piirteet ovat kuitenkin kasvaneet uusiin mittoihin. Peruskouluhan on aina ollut vähintään yhtä paljon lasten säilytyspaikka kuin näiden sivistämispaikka. Lapset on työnnettävä jonnekin siksi aikaa kun vanhemmat ovat töissä. Massatyöttömyys on tuonut uusia ikäryhmiä tämän säilömisongelman piiriin: jonnekin on työnnettävä myös se ylimääräinen työvoima joka tulee työikään, mutta jota ei voida työllistää. Erilaisten oppilaitosten säilömiskapasiteetille tulee usein nopeasti raja vastaan. Tämä ongelma on ”ratkaistu” eri maissa eri tavoin. Suomen ratkaisu on ollut se, että luodaan pääsykokeita, joiden tarkoituksena ei ole testata soveltuvuutta alalle, vaan yksinkertaisesti karsia pois 85-98% hakijoista. Nämä karsitut sitten yrittävät usein vuosikausia päästä sinne, mistä kuvittelevat taivaan porttien aukeavan. Uuden alle 25-vuotiaiden työttömien koulutuspakkojärjestelmän jälkeen tämä porukka on hakeutunut johonkin ammatilliseen oppilaitokseen. Suurin osa siitä kuitenkin odottaa koko ensimmäisen opiskeluvuoden- tai lukukauden (linjan alkamisajankohdasta riippuen) vain seuraavia yliopiston pääsykokeita. Aika näyttää tekevätkö he samoin vielä toisenakin vuonna.

Ranskassa puolestaan kaikki hakijat otetaan yliopistoon, mutta suurin osa porukasta karsitaan parin ensimmäisen vuoden aikana. Jos epäonnistuu yhdessä ratkaisevassa tentissä kahden vuoden opiskelun jälkeen, on koko kahden vuoden rääkki ollut aivan turha. On varmasti mielenkiintoinen filosofinen kysymys kumpi näistä järjestelmistä on sitä toistakin huonompi.

Yhteiskunnan koulutusinto ei suinkaan johdu siitä, ettei maailmasta löytyisi tekemätöntä työtä, jota kuka tahansa pystyisi tekemään. Ja vielä vähemmän siitä, että akateemisista lässyttäjistä olisi pulaa. Työhaluiset ihmiset ovat ilman työtä siksi, että nykyisessä järjestelmässä vain pääoma voi työllistää. Ja suurpääomallehan menee nykyään sitä paremmin mitä vähemmän se työllistää ihmisiä.

Ylikoulutusongelma ei kuitenkaan ole millään lailla sidoksissa työllisyystilanteeseen. Se on yhtä lailla vallitsevaan järjestelmään sisään rakennettu asia kuin palkkatyö tai byrokratia.

Anarkistisessa yhteiskunnassa ei työ ole jäykän kaavan toteuttamista. Jokainen tekee kykyjensä mukaan yhteiskunnan hyväksi sitä mitä haluaa tehdä, mutta osallistuu myös välttämättömien ja kiireellisten töiden suorittamiseen silloin kuin aikataulu ja työvoimatilanne niin vaativat. (Mikäli haluaa olla yhteiskunnan jäsen. Jokainen voi halutessaan erota, mikäli uskoo selviytyvänsä). Tällöin ei kenenkään työn tarvitsisi olla yksitoikkoista ja turhauttavaa. Esimerkiksi sellaista ammattia kuin siivooja ei tarvita aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Jokaisen työtehtäviin kuuluisi omien jälkien korjaaminen yhdessä mielenkiintoisempien hommien kanssa. Nyky-yhteiskunnassa vuosikausien tyhjän opiskelu ikään kuin palkitaan sillä, että työpaikallaan voi keskittyä täsmälleen siihen mikä ”kuuluu toimenkuvaan” tarvitsematta edes siivota sitä mitä on itse sotkenut. Koulutusintoilijoiden mielestä tätä yhä pidemmälle menevää erikoistumista pitäisi entisestään edistää kaikin keinoin. He eivät ilmeisesti edes itse tajua kuinka totalitaristinen koko ajatus on: mitä kapeamman sektorin ihminen osaa ja ymmärtää sitä riippuvaisempi hän on valtakoneistosta. Tämä näkyy pelottavan hyvin jo nyt. Anarkismin tavoitteena onkin aina ollut elävien yksilöiden yhteiskunta numeroitujen varaosien yhteiskunnan sijaan.

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #22 (1/97) -lehdessä.

Advertisements