Anarkismi entisen Neuvostoliiton alueella

Stalinin puhdistusten jälkeen ei Neuvostoliitossa ollut havaittavissa enää minkäänlaista anarkistitoimintaa. Kokonaan ei anarkismi kuitenkaan kuollut totalitarismin vuosinakaan. Ensimmäinen itseään anarkosyndikalistiseksi kutsuva maanalainen ryhmä perustettiin vuonna 1958. Se jäi kuitenkin lyhytikäiseksi KGB:n tehokkaan toiminnan vuoksi. 50-luvulla toimi myös Ukrainassa uus-mahnolaisia, joita päätyi runsaasti vankileireille (kuten Solzhenitsynin vankileirikuvauksistakin voi lukea). Puhutaan myös ainakin yhdestä anarkistien johtamasta kapinasta eräällä vankileirillä. 60-luvulta Perestroikan kaudella saakka Neuvostoliitossa syntyi ja kuoli lukuisia maanalaisia anarkistiryhmiä, mutta ne jäivät kaikki pieniksi ja merkityksettömiksi.

Perestroika ja glasnost toivat kuitenkin nopean muutoksen 80-luvun lopulla. Uudentyyppinen, “epäviralliseksi liikkeeksi” kutsuttu liike otti vanhan toisinajattelijaliikkeen paikan. Useimmat nyky-Venäjän anarkistisen liikkeen pioneereista aloittivat kriittisinä marxilaisina. Monet heistä olivat historioitsijoita, jotka saivat lukea tavallisilta ihmisiltä kiellettyjä anarkistisia teoksia. He alkoivat julkaista lehteä nimeltä Obschina (Kommuuni) ja perustivat vuonna 1989 “Anarkosyndikalistisen konfederaation” (KAS).

Perestroikan aika sekä ensimmäiset Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset vuodet olivat Venäjällä suuren innostuksen ja poliittisen etsinnän aikaa. Niinpä anarkistinenkin liike kasvoi nopeasti. Kaikkialle Venäjälle syntyi kuukausittain uusia anarkistiryhmiä. Suurimmaksi kasvoi KAS, jolla oli parhaimmillaan 2000 jäsentä. Obschina saavutti parhaimmillaan peräti 30 000 kappaleen levikin.

Anarkistit eivät myöskään jäänet vaille vallanpitäjien huomiota. Korkeimman neuvoston puheenjohtaja Aleksander Lukianov julisti vuonna 1991 anarkismin olevan eräs harvoista vakavasti otettavista poliittisista liikkeistä Neuvostoliitossa. Vuoden 1991 vallankaappausyrityksessä anarkistit taistelivat uudistusmielisten rintamassa. Jeltsin osoitti kiitollisuutensa kieltämällä virallisesti anarkistiset järjestöt vallankaappausyrityksen jälkeen yhdessä kaappausyritystä tukeneiden poliittisten järjestöjen kanssa. Kielto jäi kuitenkin kuolleeksi kirjaimeksi, eivätkä anarkistit joutuneet missään vaiheessa palaamaan takaisin maanalaiseen toimintaan.

Innostuksen ja vapaudenkaipuun vaihtuminen Venäjällä viime vuosina toivottomuudeksi ja arkiseen selviytymiseen keskittymiseksi sen sijaan on koetellut anarkistista liikettä raskaasti. Ihmiset eivät jaksa enää uskoa parempaan huomiseen, mikä on näkynyt koko demokraattisen liikkeen alamäkenä. Koska venäläisillä oli 90-luvun alussa varsin epämääräinen käsitys ei-marxilaisista poliittisista ideologioista, anarkistinen liike veti myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät sinne olisi kuuluneet. Poliittisen yleissivistyksen lisäännyttyä nämä ovatkin jättäneet liikkeen. Monet alkuajan aktivisteista ovat päätyneet poliittisiksi broilereiksi ay-byrokratiaan sekä erilaisiin puolueisiin.

Viime aikoina anarkistinen liike on kuitenkin alkanut jälleen aktivoitua Venäjällä. Tämän lisäksi anarkistista toimintaa on alkanut ilmaantua myös sellaisiin entisen Neuvostoliiton alueen valtioihin, joissa sitä ei aiemmin historiassa ole muistettavasti esiintynyt.

Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä

Anarkistinen liike ei ole jakautunut selkeästi venäläiseen, ukrainalaiseen ja valkovenäläiseen, vaan monilla järjestöillä on osastoja useammassa kuin yhdessä näistä valtioista. Ukraina ja Valko-Venäjä ovat kuitenkin diktatuurivaltioita, joiden rinnalla Venäjä on suhteellisen (erittäin suhteellisen) demokraattinen. Ukrainan ja Valko-Venäjän anarkistit joutuvat siksi toimimaa jatkuvan tukahduttamisuhan alla. Ainoa tapa saada anarkistista kirjallisuutta esim. Ukrainaan on salakuljetus. Valko-Venäjällä on pelkkä anarkistina oleminenkin riittänyt pidätysperusteeksi monissa yhteyksissä (ks. viime numero). Molemmissa maissa ovat anarkistiaktivistit joutuneet usein välillä pakenemaan Venäjän puolelle.

Mutta ei anarkistinen toiminta ole aina helppoa Venäjälläkään. Vuoden 1997 vappumarssilla poliisi hyökkäsi ilman mitään syytä “Volya”-nimisen riippumattoman ammattiliiton riveissä marssineiden anarkistien kimppuun. Kaksi heistä hakattiin sairaalakuntoon, toisen (erään naispuolisen) saadessa ehkä pysyviä vammoja. Myös useita muita hakattiin raa’asti ja kolme pidätettiin. Pidätetyt kuitenkin vapautettiin ja heitä sakotettiin tyhjästä. Syynä poliisin hyökkäykseen oli “Venäjän riippumattomien ammattiliittojen federaatiolta” tullut käsky. Kyseinen järjestö on nykyiselle nimelleen vastakkaisesti vanha neuvostoaikainen virallinen ammattiliitto, joka pyrkii jatkuvasti saamaan hallituksen kieltämään muut ammattiliitot. Erityisen vastenmieliseksi tapauksen tekee se, että osa anarkistit poistettaviksi määränneistä vappumarssin “järjestäjistä” oli vallanhimonsa vietäväksi antautuneita ex-anarkisteja.

Anarkisteja on myös usein hakattu pahasti poliisin pidätystiloissa. Viikkoa ennen vappumarssia pidätettyjen mielenosoittajien (joiden joukossa oli sattumalta toinen vappuna sairaalakuntoon hakatuista anarkisteista) pahoinpitelystä Moskovan poliisin piirissä 108 oli noussut hieman julkista halootakin, mikä luultavasti vaikutti vappuna pidätettyjen anarkistien nopeaan vapauttamiseen.

Anarkosyndikalistinen toiminta

Venäjällä anarkosyndikalistisen toiminnan painopiste on siirtynyt Euroopan suurista kaupungeista Siperian teollisuuskaupunkeihin. Helmikuussa 1995 perustettiin Länsi-Siperian KAS:n aloitteesta Omskissa anarkosyndikalistinen ammattiliitto “Siperian työkonfederaatio”. Liittoa olivat perustamassa Länsi-Siperian KAS:n ohella Omskin työn konfederaatio, Tomskin työn konfederaatio, Syndikalistinen ammattiliitto Seversk, SOTSPROF-ammattiliiton Tomskin osasto, koulun N49 ammattiliitto Tomskista sekä Kargasokin alueen riippumattomien talonpoikaisjärjestöjen edustajat.

Anarkosyndikalistista toimintaa on käynnistelty myös mm. Ukrainassa. “Vallankumouksellinen anarkosyndikalistien konfederaatio” (RKAS) toimii aktiivisesti Itä-Ukrainassa, lähinnä hiilikaivostyöläisten keskuudessa. Ukrainan kaivostyöläiset ovat viime vuosina useaan otteeseen lakkoilleet palkkarästien vuoksi ja RKAS on aina osallistunut aktiivisesti lakkoihin. “Vallankumouksellisten anarkosyndikalistien konfederaatio” (KRAS) toimii myöskin lähinnä Ukrainassa, Gomelin alueella, joskin sillä on pienet osastot myös Moskovassa ja Valko-Venäjällä. Käytännön ay-toimintaa KRAS on yrittänyt harjoittaa ainakin jäsenjärjestönsä “Moniammatillisen työläisten liiton” kautta. Vuodenvaihteessa 1995-96 Baikalin selluloosa- ja paperikombinaatti erotti kaikki kyseiseen liiton jäsenet, lukuun ottamatta erästä eläkeikää lähestyvää naista, jolta yhtiö puolestaan vei hänen asemansa virallisen ammattiliiton luottamusmiehenä. Kuriositeettina mainittakoon, että “Sowis-Gallupin” toukokuussa 1995 tekemässä ukrainalaisten elinoloja ja mielipiteitä kartoittavassa tutkimuksessa 1% vastanneista ilmoitti kannattavansa anarkistista ideologiaa.

Ekoanarkismi

Ekonarkistisesti merkittävin järjestö Venäjä-Ukraina-Valko-Venäjän alueella on “Rainbow Keepers”. Kyseinen radikaaliekologinen järjestö ei ole varsinaisesti anarkistinen, mutta noudattaa anarkismin periaatteita ja monet anarkistit osallistuvat sen toimintaan. Rainbow Keepers järjestää joka kesä erilaisia protestileirejä esim. ydinvoimaloiden luona sekä erilaisia kansalaistottelemattomuusaktioita ympäri vuoden. Järjestö on saanut aktioilleen paljon tukea saastuneiden (ja yhä saastuvien) alueiden paikallisen väestön keskuudessa. Vallanpitäjät ovat luonnollisestikin olleet vähemmän mielissään. Mustan meren rannalla sijaitsevan Novorossiskin kaupungin pormestari eräitä järjestön aktivisteja “Turkin tiedustelupalvelun agenteiksi” heidän tukittuaan kaupungin hallintorakennuksen sisäänkäynnin vastalauseena öljyputken rakentamiselle Mustalle merelle (josta on lukuisten öljyvuotojen tuloksena hyvää vauhtia tulossa kirjaimellisesti musta).

Rainbow Keepers on 90-luvun alusta lähtien ylläpitänyt joka kesä protestileiriä Etelä-Venäjällä, Ukrainan rajan tuntumassa sijaitsevan Rostovin ydinvoimalan luona. 90-luvun vaihteessa rakennustyöt jo keskeytettiin protestien tuloksena, mutta vuoden 1991 duuma pyörsi päätöksen. Kesän 1997 leiri oli erityisen tärkeä, sillä uuden ydinreaktorin rakennustyöt oli määrä aloittaa vuonna 1998. Rainbow Keepersin aktivistit tukkivat heinäkuun puolivälissä ydinvoimalaan vievän tien työntämällä kätensä tielle ajettujen betonilla täytettyjen tynnyrien läpi työnnettyihin rautaputkiin ja lukitsemalla ne kiinni. Sulku kesti kolme päivää. Paikalliset maanviljelijät tukivat protestoijia paljon suuremmalla ruokamäärällä kuin nämä jaksoivat syödä. Kolmantena päivänä edellä mainittu pahamaineinen virallinen ammattiliitto kuitenkin toi kuitenkin busseilla paikalle 500 ydinvoimalan työntekijää. Aktivistit hakattiin ja heidät riistettiin väkisin irti tynnyreistä. Sen jälkeen voimalatyöntekijät polttivat aktivistien leirin. Miliisit tietenkin seurasivat koko ajan tapahtumia asioihin puuttumatta.

Kuultuaan tapauksesta paikalliset kasakat lupasivat järjestää aseellisen vartioinnin aktivistien leirille, mikäli nämä pystyttäisivät sen uudelleen ja jatkaisivat toimintaansa. Näin tapahtui. Monet anarkistit kritisoivat äärioikeistolaisväritteisiin kasakoihin turvautumista, kun heidän sijalleen olisi voinut helposti saada anarkosyndikalistisia hiilikaivostyöläisiä Ukrainan puolelta. Uusi tien tukkiminen kuitenkin toteutettiin kasakoiden suojeluksessa. Tämä tuottikin tulosta. Paikallinen kunnanvaltuusto lupasi järjestää kansanäänestyksen ydinvoimalasta ja rakennustyöt keskeytettiin ainakin väliaikaisesti. Voitosta riemastuneet paikalliset asukkaat pyysivät leiriläisiä jäämään alueelle varmistamaan että kunnanvaltuusto tosiaan pitää lupauksensa. Nämä jäivätkin vielä noin kuukaudeksi.

Ympäri Venäjää toimii erilaisia ekologisesti suuntautuneita anarkistijärjestöjä, mutta ne ovat pieniä ja paikallisia.

Yleistä anarkistitoimintaa

Venäjällä on muutenkin pyritty viime aikoina luomaan pikemminkin alueellisia kuin valtakunnallisia kattojärjestöjä anarkistiryhmille (mikä lienee maan koon huomioon ottaen erittäin järkevää). Pieniä anarkistiryhmiä löytyy lukemattomista isommista ja pienemmistä kaupungeista ympäri Venäjää, Ukrainaa ja Valko-Venäjää. Viimeksi mainitussa toimii valtakunnallinen “Valko-Venäjän anarkistiliitto”, jolla on osastoja ympäri maata.

Moskovassa toimii radikaalin Balaklava klubin yhteydessä anarkistinen kirjasto ja myös anarkistisia talonvaltauksia tapahtuu aika ajoin (informaation saannissa tapahtuvien aikaviiveiden vuoksi en tiedä onko tällä hetkellä mitään taloa vallattuna). Moskovan anarkistit harjoittavat myös monenlaista muuta toimintaa lentolehtisten jaosta lakkoileville työläisille, Zjuganovin (Venäjän kommunistista puoluetta johtavan ääriautoritaarisen nationalistin) tomaateilla heittelyn kautta natsien ahdisteluun. Anarkistilehtiä ilmestyy Moskovassa moniakin.

Myös suomalaisten yleisimmässä Venäjä-kontaktissa, Pietarissa, toimii paikallinen anarkistijärjestö, “Pietarin anarkistiliitto”. Se julkaisee “Novy Svet” (uusi aika) nimistä lehteä (jonka toimitussihteeri sai marraskuussa 95 kutsun yleisen syyttäjän luo “keskustelua” varten) ja on kampanjoinut mm. kaupungin vuokra-asuntojen vuokrankorotuksia vastaan.

Antimilitarismi on luonnollisista syistä näytellyt tärkeää osaa nyky-Venäjän anarkistisessa liikkeessä. Tshetshenian sodan aikana kutakuinkin kaikki an anarkistijärjestöt järjestivät sodan vastaisia aktioita. Antimilitaristiset aktiviteetit ovat jatkuneet myös sodan päättymisen jälkeen. 6.4.1997 Lipetskin ja Voronezkin alueella toimivan “Musta maa”-anarkistijärjestön aktivistit valtasivat kutsuntapisteen rynnäköllä – minkä tuloksena eräs aktioon osallistuneista erotettiin työstään.

Varsinaisia anarkofeministisiä järjestöjä ei Venäjällä vielä ole. Moniin alueellisiin anarkistiliittoihin kuuluu kuitenkin myös anarkofeministisiä ryhmiä ja naispuolisten aktivistien määrä anarkistisessa liikkeessä on viime aikoina kasvanut voimakkaasti (eikä se ole aiemminkaan ollut mitenkään mitätön).

Ei-slaavilaiset tasavallat

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen anarkistista toimintaa on alkanut ilmaantua myös sellaisiin entisiin Neuvostotasavaltoihin, joissa sillä ei ole historiallisia juuria. Suomalaisille läheisimpään Baltian maahan, Viroon, on parin viime vuoden aikana syntynyt nopeasti kohtalaisen kokoinen anarkistiliike. Tallinnan ohella runsaasti anarkisteja löytyy ennen kaikkea Tartosta. Virolaisista anarkistijärjestöistä mainittakoon “Eestin anarkistiliitto”, suoran toiminnan anarkofeministijärjestö “Red Emma”, Anarkokommunistinen liitto sekä Anarkonudistinen liitto. Viron tämän hetken ehkä suosituin (useaan otteeseen Suomessakin vieraillut) rock-yhtye on anarkistibändi “Vennaskond”.

Myös Latviaan ja Liettuaan on syntynyt anarkistijärjestöjä, mutta toiminta on Viron tavoin vielä melko lailla alkutekijöissään.

Kazakstanistakin löytyy kohtalaisesti anarkisteja ja pääkaupunki Alma-Atassa toimii kolmekin anarkistiryhmää. Kazakstanin anarkistit kuuluvat kuitenkin noin 90 prosenttisesti maan venäläisvähemmistöön (joka muodostaa noin 40% asukkaista). Diktatuuri koettelee ankarasti Kazakstanin anarkistien toimintamahdollisuuksia. Kaikki mielenosoitukset ovat maassa käytännössä laittomia ja kolmesta laittomaan mielenosoitukseen osallistumisesta joutuu vankilaan. Monissa Kazakstanin vankiloissa ei vangeille tarjota lainkaan ruokaa, vaan nämä elävät sillä mitä ystävät ja sukulaiset heille tuovat. Kazakstanissa elää myöskin vielä vanha Neuvostokäytäntö toisinajattelijoiden pistämisestä mielisairaalaan. Kazakstanilaisia anarkisteja löytyy sekä vankiloista että mielisairaaloista ja monet ovat joutuneet pakenemaan Venäjälle.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että itäisen imperiumin raunioilta löytyy anarkistista potentiaalia, vaikka katteetonta optimistia kannattaakin välttää. Erityisesti Siperian kehitys on ollut rohkaisevaa.

Mika Sakki