Itsenäisen Suomen historiaan liittyy kaksi sitkeää myyttiä. Ensimmäinen niistä on, että Suomi ei ollut Natsi-Saksan liittolainen, vaan kävi erillissotaa. Poliitikot toistavat tätä myyttiä yhä, mutta harva historioitsija allekirjoittaa sitä. Toinen myytti on, että punaisten voitto sisällissodassa olisi tehnyt Suomesta totalitaristisen, ja osan Neuvostoliittoa. Tämänkin myytin todellisuuspohja on heikko, mutta julkisuudessa sitä toistetaan usein kyseenalaistamattomana faktana.

Historiaan liittyvä jossittelu ei koskaan voi olla tiedettä, emme voi tietää mitä olisi käynyt punaisten voittaessa sodan. Mahdollisia kehityskulkuja olisi ollut loputtomasti. Toisaalta historiallista spekulaatiota ei myöskään voi paeta, koska porvarillisten aatteiden edustajat lyövät sillä jatkuvasti päähän Suomen työväenliikkeen tukijoita. Hataralla pohjalla oleva väite punaisen Suomen bolševismista on argumentti sekä kaikkia tulevia vallankumouksia, että koko Suomen työväenliikettä vastaan. Siispä tämä väite on kumottava, vaikka mikään vedenpitävä todistelu ei ole mahdollista.

Punaisen Suomen aatteet

Punaisen Suomen aatemaailma ei ollut antiautoritaarinen, mutta ei myöskään totalitaristinen. Punaisten ohjelman olennaisimmat osat olivat parlamenttikeskeinen järjestelmä, progressiivinen verotus, kirkon ja valtion erottaminen toisistaan, torppareiden ja mäkitupalaisten vapauttaminen, kansanalote, kansanäänestys valtiosäännöstä, äänioikeusikärajan lasku (20 vuoteen), mahdollisuus muuttaa perustuslakia eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä ja ”kansa nouskoon” -pykälä, joka teki vallankumouksesta laillisen mikäli eduskunta pyrkisi kumoamaan valtiosäännön*). Punaisten ohjelmassa ei siis ole lainkaan viitteitä bolševismista.
Suomen sosialidemokraattisen puolueen hegemoninen linja oli kautskylainen (tšekkiläis-itävaltalaisen Karl Kautskyn, 1854–1938 mukaan). Kautskylaisuus edusti aikansa sosiaalidemokratian keskilinjaa. Sen mukaan vallankumouksellisen etujoukon ei pidä tehdä vallankumousta, vaan vallankumous alkaa itsestään kun olosuhteet ovat siihen kypsät. Kautkylaisyytta maltillisempi linja oli bernsteiniläisyys (saksalaisen Eduard Bernsteinin, 1850–1932 mukaan). Bernstein vastusti vallankumousta, ja kannatti muutoksia parlamentaaristen reformien kautta. Kautskylaisuutta radikaalimpaa linjaa edusti bolševismi, jonka mukaan etujoukkopuolueen piti kaapata valta.
Punaisen Suomen tragedian yksi syy oli se, että Saksan ja Ruotsin sosiaalidemokraatit olivat pääosin bernsteiniläisiä, ja he pitivät Suomen punaisia vaarallisina seikkailijoina. Kun Saksa päätti hyökätä Suomeen ja tukea valkoista armeijaa, Saksan sosiaalidemokraatit istuivat hallituksessa ja hyväksyivät tämän päätöksen. Leninin mielestä Suomen sosiaalidemokraatit taas olivat päättämättömiä reformisteja. Lenin lähetti Suomen punaisille jonkin verran aseita ja salli melko pienen Suomeen sijoitettujen venäläissotilaiden vapaaehtoisjoukon liittymisen punaisten armeijaan. Brest-Litovskin rauhansopimus Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä 3.3. 1918 lopulta esti kaiken avun tarjoamisen, mahdollisti Saksan hyökkäyksen ja sinetöi punaisen Suomen kohtalon.

Punaisessa Suomessa toimi jonkin verran bolševikkeja, näitä olivat kolme Pietarin suomalaista, eli Adolf Taimi ja veljekset Eino ja Jukka Rahja. Lisäksi Suomessa oli sodan aikana Venäjän bolševikkihallinnon edustajia, kuten Aron Šeinman. Suomalaisilla bolševikeilla oli jonkin verran vaikutusvaltaa punakaarteissa, mutta ei juurikaan kansanvaltuuskunnassa, joten heillä ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa punaisen Suomen siviilihallinnon linjauksiin.

Punakaartin johtaja Eero Haapalainen toimi usein omavaltaisesti, ennen kun hän sai potkut, ja punaisen Suomen loppumetreillä kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner nimitettiin diktaattoriksi. Autoritaarisista toimista huolimatta mikään ei viittaa siihen, että he olisivat olleet Leninin linjoilla jo kansalaissodan aikana. Punakaarti toimi sodan aikana usein omavaltaisesti tiedustelun, postin, rautateiden ja elintarvikkeiden jakelun suhteen, mutta tämäkään ei vielä todista, että punainen Suomi olisi ollut matkalla kohti totalitarismia. Kullervo Mannerin diktaattorin valtuudet olivat epätoivoinen viime hetken toimi, niitä ei ollut tarkotettu pysyväksi järjestelyksi.
Haapalaisesta, Mannerista ja monista muista (mutta ei kaikista) Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista tuli bolševikkeja, ja vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue (SKP) omaksui Leninin linjaukset. SKP:n linjaukset olivat seurausta bolševismin vaikutusvaltaan joutumisesta, jonka mukaan punaiset hävisivät tiukan keskusjohdon ja kurin puutteen vuoksi. Mikäli punaiset olisivat voittaneet sodan, ei olisi ollut syytä vaihtaa kautskylaisuutta bolševismiin. Stalinin mielestä SKP:stä ei koskaan edes tullut riittävän bolševistista, minä vuoksi hän teloitutti suurimman osan sen moskovalaisesta johdosta 30-luvulla.

Oliko punaisten vallankäyttö mielivaltaista?

Valkoisen Suomen historianäkemyksen mukaan punainen terrori oli esimakua tulevasta totalitarismista. On totta, että punaiset teloittivat (ainakin) 1424 valkoista tai sellaisten tukijaksi epäiltyä. Teloituksille ei kuitenkaan ollut punaisten poliittisen johdon eli kansanvaltuuskunnan, eikä punakaartien johdon tukea, päinvastoin. Teloitukset olivat luonteeltaan paikallisten kalavelkojen maksua.

Punaisten vallankumousoikeudet antoivat suojeluskuntien ja poliisin jäsenyydestä rangaistukseksi yleensä sakkoa tai ehdonalaista, enintään 50 päivää vankeutta. Myös valkoinen terrori oli pääosin oma-aloitteista mielivaltaa, mutta valkoisten valtiorikosoikeudet antoivat sodan jälkeen myös 555 kuolemantuomiota, joista pantiin käytäntöön 265.

Punaisten tekemät teloitukset kertovat punaisten kurittomuudesta ja keskusjohdon heikkoudesta. Totalitaristinen terrori ei kuitenkaan koskaan tapahdu yksilöiden aloitteesta, se edellyttää verta janoavan järjestelmän ja keskusjohtoisen suunnitelman. Mikäli punaiset olisivat voittaneet, mielivaltaisia teloituksia olisi todennäköisesti tapahtunut vielä jonkin verran enemmän. Pian punaisen hallinnon vakiintuminen olisi lopettanut yksilöiden aloitteesta johtuvan mielivallan.

Punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan valtiosääntöluonnos ja punaisen Suomen käytännöt erosivat jyrkästi bolševikkien toimista. Kansanvaltuuston valtiosääntöluonnoksessa Suomi oli monipuoluejärjestelmä. Neuvosto-Venäjä oli yksipuoluejärjestelmä heinäkuusta 1918, ja myöhemmin tästä määrättiin perustuslaissa.

Punaisessa Suomessa ei ollut asevelvollisuutta, Neuvosto-Venäjä määräsi asevelvollisuudesta heinäkuussa 1918. Punaisessa Suomessa vain keskuspankki sosialisoitiin, Neuvosto-Venäjällä pankkitoiminta monopolisoitiin valtiolle 1917, ulkomaankauppa monopolisoitiin valtiolle toukokuussa 1918 ja yleinen sosialisointi toteutettiin kesäkuussa 1918. Venäjällä bolševikkipuolue ajautui sotaan kaikkien muiden sosialistien kanssa vuoden 1918 aikana. Punaisessa Suomessa vallankaappausta vastustaneet sosialistit vetäytyivät hallinnosta, mutta kukaan ei sortanut heitä. Järjestelmällinen terrori alkoi Neuvosto-Venäjällä vuonna 1918, punaisessa Suomessa ei ollut valtiollista terroria laisinkaan. Ainoat punaisen Suomen autoritaariset toimenpiteet olivat painovapauden rajoitukset ja puuttuminen tuomioistuinten riippumattomuuteen.

Kuinka kävi muiden sosialistien johtamien valtioiden 1910-1920-luvulla?

Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa syntyi useita sosialistisia valtioita, joiden kohtalo antaa osviittaa siitä kuinka sosialistiselle Suomelle olisi voinut käydä. Neuvostoliitto nielaisi yksi kerrallaan Kaukasuksen kolme sosialistista tasavaltaa, Azerbaidžanin ja Armenian vuonna 1920 ja Georgian vuonna 1921. Lisäksi Neuvostoliitto valloitti sosialisti Symon Petljuran johtaman Ukrainan kansantasavallan vuoteen 1921 mennessä. Aikaisemmin Kiinaan kuuluneista Mongoliasta ja Tuvasta tuli Neuvostoliiton satelliittivaltioita, ensimmäinen saavutti kansainvälisen tunnustuksen vasta 1940-luvulla, jolloin jälkimmäinen liitettiin Neuvostoliittoon.

Yksi uusi, sosialistien johtama maa kuitenkin pysyi itsenäisenä: Józef Piłsudskin johtama Puola. Uudelleen perustettua Puolaa ei nykyään pidetä sosialistisena maana, mutta Piłsudskin puolue, Puolan sosialistipuolue PPS muistutti paljon Suomen sosialidemokraattista puoluetta. Molemmat puolueet ajoivat ponnekkaasti itsenäisyyttä Venäjän imperiumista. Puola ei ajautunut sisällissotaan, mutta valtakamppailu Puolan sosialistien ja oikeistonationalistien välillä oli usein väkivaltaista. Oikeisto murhasi Puolan sosialistisen presidentin Gabriel Narutowiczin vuonna 1922, ja vuonna 1926 Piłsudski kaappasi vallan vasemmistopuolueiden tukemassa väkivaltaisessa vallankaappauksessa. Diktaattorina Piłsudski siirtyi asteittain konservatiiviseen suuntaan, eikä 1930-luvun Piłsudskia voi enää pitää sosialistina.

Neuvostoliiton imaisemista maista Azerbaidžanin Armenian kohtalon määrittivät keskinäiset sodat, ja alueen joutuminen Neuvosto-Venäjän ja Turkin geopoliittiseksi kiistakapulaksi. Lenin piti Azerbaidžanin öljyä välttämättömänä, Armenia joutui lopulta valitsemaan joko liittymisen Turkkiin tai liittymisen Venäjään. Molempien maiden sosialistien joukossa oli myös merkittävä määrä bolševikkeja. Punaisessa Suomessa ei ollut yhtäkään näistä tekijöistä, jotka johtivat Neuvosto-Venäjän miehitykseen.

Georgia oli vakain Kaukasian kolmesta uudesta sosialistien hallitsemasta maasta, ja hetken näytti että se voisi säilyttää itsenäisyytensä. Itsenäisyyttä kannattava sosiaalidemokraattipuolue sai 109 paikkaa vasta itsenäistyneen Georgian parlamentin 130 paikasta, eikä bolševikeilla ollut Georgiassa juurikaan sananvaltaa. Stalin ei kuitenkaan nähnyt synnyinmaansa itsenäisyydellä arvoa. Stalinin omien ja Neuvosto-Venäjän geopoliittisten intressien lisäksi sosialistisen Georgian kohtaloksi koitui heikko armeija. Vaikka itsenäisessä Georgiassa oli 2,5 miljoonaa asukasta, sen armeijan vahvuus oli alle 12 000 miestä. Heikon armeijan vuoksi Neuvosto-Venäjä sai Georgian vallattua kuukaudessa noin 45 000 miehen vahvuisella hyökkäyksellä, valtausta helpotti samanaikainen Turkin hyökkäys.

Neuvosto-Venäjä olisi periaatteessa voinut kaavailla Suomen valloittamisita samaan tapaan kun se valloitti Georgian. Bolševismilla ei ollut Suomessa juurikaan tukea. Tästä huolimatta Neuvosto-Venäjä olisi voinut yrittää nimittää Suomelle nukkehallituksen, jossa olisi ollut esimerkiksi Adolf Taimi ja Rahjan veljekset jotka jakoivat bolševikkien näkemykset. Punaisen Suomen sotilaalliset mahdollisuudet olivat kuitenkin aivan toiset kuin Georgian. Kansalaissodassa Punaisten puolelle mobilisoitiin noin 100 000 miestä, lisäksi punainen Suomi olisi voinut mobilisoida Suomea puolustamaan suuren osan 100 000:sta valkoisten puolella taistelleesta. Punaisen Suomen käytössä oli siis lähemmäs 200 000 sotaveteraania, yli 15 kertaa enemmän kuin Georgialla. Neuvosto-Venäjä olisi tarvinnut punaisen Suomen valloittamiseen vähintään puolen miljoonan sotilaan armeijan. 1920-luvun alun nälkävuosina sellaisen mobilisointi olisi ollut bolševikkihallinnolle todella kallis ponnistus. Voimasuhteet Suomen eduksi 1920-luvun taitteessa olivat paljon paremmat kuin talvisodassa.

Mongolia ja Tuva olivat sotien välissä hankalassa paikassa sijaitsevia maita, joita määritti sijainti Venäjän ja Kiinan välissä. Kuomitangin hallitsema Kiina oli toisaalta sekasortoinen, ja toisaalta se ei halunnut hyväksyä Mongolian ja Tuvan itsenäisyyttä. Mongolian ja Tuvan piti nojautua Neuvostoliittoon sekä geopoliittisista että taloudellisista syistä. Ruotsi, Englanti ja Saksa eivät elätelleet toiveita Suomen valloittamisesta. Siksi punaisella Suomella oli muitakin tahoja joihin tukeutua kuin Neuvostoliitto.

Toisin kuin Tuvalla ja Mongolialla, Suomella oli välittömät liikenneyhteydet Länsi-Eurooppaan. Poliittisesti Englanti oli punaiselle Suomelle lähes yhtä tärkeä liittolainen kuin Venäjä, ja Venäjälle paon jälkeen moni punaisen Suomen veteraani liittyi mielumin Iso-Britannian varustamaan Murmannin legioonaan kuin puna-armeijaan. Sodan voittaneet punaiset olisivat todennäköisesti pyrkineet jatkamaan liittolaisuussuhdetta brittien kanssa. Punainen Suomi olisi todennäköisesti tasapainoillut idän ja lännen välillä samaan tapaan kuin valkoinen Suomi, joka nojasi välillä Saksaan ja välillä Iso-Britanniaan.

Punaisen Suomen lähin analogia olisi ollut Piłsudskin Puola

Bolševikkien johtama Neuvostoliitto oli lahkolainen maa, joka ei suvainnut sosialistista toisinajattelua. Neuvostoliitto soti Ukrainan ja Puolan kanssa ennen kaikkia siksi, ettei Venäjän imperiumin aikana näillä alueilla ollut mitään yksiselitteisiä rajoja. Suomella ei ollut vastaavaa ongelmaa, mutta punainen Suomi olisi ennen pitkää päätynyt välirikkoon Neuvostoliiton kanssa jo pelkästään aatteellisten erojen vuoksi.

Siinä missä Suomen suuriruhtinaskunnassa venäläisiä ja venäjänmielisiä oli vain marginaalisesti, Ukrainassa oli paljon venäjänkielisiä ja erillinen kansallinen identiteetti ei ollut mikään läpihuutojuttu. Venäjän imperiumissa Ukrainan imperiumiin kuuluvien osien ja Venäjän yhteydet olivat läheiset. Moni ukrainalainen sosialisti piti työväen vallankumousta ensisijaisena päämääränä, kansallisuuskysymystä joko toisarvoisena tai merkityksettömänä. Simon Petljuran johtama Ukrainan kansantasavallan direktoraatti joutui usein muuttamaan Venäjän puna-armeijan, valkoisen armeijan ja Puolan hyökkäysten tieltä, ja lopulta Neuvosto-Venäjä ja Puola jakoivat Ukrainan keskenään.

Suomen ja Puolan historia on jo 500 vuoden ajan noudatellut samantapaista kaarta Itä- ja Länsi-Euroopan suurvaltojen puristuksissa. Suomi ja suurin osa Puolasta joutui osaksi Venäjän imperiumia samoihin aikoihin 1800-luvun alkuvuosina, ja molemmilla oli vahva oma hallinnollinen traditio. Vuoden 1918 uusista sosialistisista valtioista vain Puola ja Ukraina olivat Suomea väkirikkaampia, mutta näistä Ukraina oli paljon hajanaisempi ja hallintonsa, kielensä, kulttuurinsa ja poliittisten ryhmiensä vuoksi lähempänä Venäjää. Toisin kuin Ukrainassa, itsenäistymisen aikaan sekä Puolassa että Suomessa ylivoimaisesti vahvin poliittinen liike oli täysin itsenäisyyden kannalla oleva, kansallismielinen sosialistiliike. Näiden syiden vuoksi kaikista sosialistisista valtioista punaisen Suomen kehitys olisi todennäköisimmin ollut lähimpänä Puolan kehitystä.

Suomi näyttää nyt enemmän punaiselta kuin valkoiselta

Kuten Suomen sosialidemokraattinen puolue toipui melko nopeasti tappiostaan valkoisessa Suomessa, punaisen Suomen porvaripuolueet olisivat toipuneet tappiostaan, ja muodostaneet opposition 20-luvulla. Voi olla, että 20- ja 30-lukujen punaisessa Suomessa olisi nähty samantyyppistä poliittista väkivaltaa kuin valkoisessa Suomessa ja Puolassa. Tällöin punainen Suomi olisi voinut ajautua diktatuuriin, kuten Józef Piłsudskin Puola ajautui diktatuuriin. Diktatuuri ei ollut kaukana myöskään myöskään valkoisessa Suomessa, presidentti Svinhufvud olisi voinut ryhtyä yksinvaltiaaksi Mäntsälän kapinan aikaan niin halutessaan. Punaisen Suomen diktatuuri olisi kuitenkin muistuttanut enemmän Piłsudskin Puolan diktatuuria kuin Stalinin Neuvostoliittoa.

Todennäköisesti punainen Suomi olisi myös ajautunut talvisotaan, koska Suomen sisäpolitiikka ei olisi vaikuttanut yleiseen geopoliittiseen kehityskulkuun, minkä seurauksena Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat itäisen Euroopan keskenään. Englanti ei olisi pelastanut punaista Suomea talvisodan aluemenetyksiltä, kuten se ei pelastanut valkoistakaan Suomea. Ulkomainen painostus olisi kuitenkin voinut pelastaa punaisenkin Suomen neuvostomiehitykseltä. Viimeistään tässä vaiheessa punaisen Suomen mahdolliset poliittiset valinnat olisivat olleet samat kuin valkoisen Suomen, eikä spekulaatiota vaihtoehtoisesta historiankulusta ole tarpeen jatkaa tätä pidemmälle.

Suurin osa kansanvaltuuston ohjelmasta on toteutunut, vaikka punaiset hävisivät sodan. Viimeisin perustuslakiuudistus siirsi Suomea parlamenttikeskeistä järjestelmää kohti, ja myös kirkon ja valtion erottamista kohti poistamalla presidentin aseman kirkon päämiehenä. Kansanalote toteutui vesitetyssä muodossa 2010-luvulla. Ainoat kansanvaltuuskunnan toteutumattomat vaatimukset ovat yksinkertainen perustuslain muuttamisjärjestys ja ”kansa nouskoon” -pykälä. Kaiken kaikkiaan vuonna 2018 Suomi muistuttaa paljon enemmän punaista kuin valkoista Suomea.

Punainen Suomi ei siis olisi ollut anarkistinen utopia, mutta ei myöskään totalitaristinen diktatuuri. Toki voi kysyä, kannattiko kymmenien tuhansien kuolla seurauksena kapinasta, joka tehtiin sellaisen järjestelmän puolesta, joka ei juurikaan eroa nykyisestä. Toisaalta ilman työväenluokan aseellisen kapinan uhkaa poliittinen ja taloudellinen eliitti tuskin olisi suostunut mihinkään myönnytyksiin, ja eläisimme edelleen yhtä armottomassa luokkayhteiskunnassa kuin sata vuotta sitten.

Antti Rautiainen

*) Suomen kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi, https://histdoc.net/historia/1917-18/pun_vs.html