Stigma tappaa

Seksin oston kieltäminen, rasismi ja luokkasorto ”pohjoismaisessa mallissa”

Tukholman anarkistisilla kirjamessuilla kesäkuussa 2018 syntyi konflikti siitä, miten seksityöstä anarkistisessa tapahtumassa puhutaan. Seksityön vastustajat yrittivät blokata tapahtumasta työpajan, jossa muutama seksityöntekijä olisi kertonut omista kokemuksistaan alalla.

Yhteiskunnan ilmapiiri Ruotsissa on äärimmäisen seksityövastainen. Vuonna 1999 seksin ostaminen kiellettiin lailla. Asiakkaiden kriminalisointia mainostetaan maailmalla ”naisia suojelevana” mallina. Lain tarkoituksena on antaa ”signaali” seksityön ei-toivottavuudesta, ja se onkin vahvistanut myös seksityöläisten kokemaa negatiivista sosiaalista leimautumista, stigmaa. Stigmalla on vuosien aikana ollut vakavia seurauksia. Seuralaispalveluita työkseen tarjonnut ruotsalainen seksityöläinen ja aktivisti Eva-Marree Smith Kullander (Petite Jasmine) menetti lastensa huoltajuuden ja joutui exänsä murhaamaksi vuonna 2013, kun sosiaaliviranomaiset pitivät väkivaltaista isää sopivampana huoltajana kuin seksiä myyvää äitiä.

Tapaus ei ole oman havaintoni mukaan herätellyt kaikkia edes ruotsalaisen radikaalivasemmiston piirissä siihen, miten tuhoisa seksityöhön liittyvä stigma on. Parin vuoden takaisessa sananvaihdossani luokkataistelevan Allt åt alla -ryhmän jäsenten kanssa tuli ilmi, että he vastustavat seksityötä samaan tapaan kuin kaikkea palkkatyötä, piste.

Kanta yllätti minut. Aiemmin olin keskustellut vain feministien kanssa, jotka vastustavat seksityötä sillä perusteella, että se nimenomaan ei ole samanlaista kuin muu työ. Perusteluna oli, että seksityö on vaihtosuhteiden ulottamista henkilökohtaiselle alueelle eli seksiin, jonka pitäisi olla niistä vapaata. Vaihtoehtoisesti seksityötä pidetään ytimeltään patriarkaalisena ja osana naisten rakenteellista alistamista.

Toiset feministit sen sijaan puolustavat seksityöläisten mahdollisuutta tehdä työtään selvitäkseen vallitsevassa, kapitalistisessa järjestelmässä. Olennaista on seksityötä tekevän ihmisen olosuhteiden ja aseman ymmärtäminen työläisenä. Seksityötä voi pitää riistona siinä missä muutakin palkkatyötä, mutta miksi vaientaa sen tekijöitä? On tuskin kuviteltavissa, että esimerkiksi suurpääomaa edustavien yritysten palveluksessa olevat siivoojat tai rakennustyöntekijät yritettäisiin blokata kapitalismin puolestapuhujina, jos he olisivat kertomassa työstään anarkistisessa tapahtumassa.

Yritän tässä kirjoituksessa vastata siihen, miksi kenenkään ei kannata muodostaa kantaansa seksityöhön ainakaan sillä perusteella, mitä mieltä on seksin ja rahan suhteesta tai naisten asemasta suhteessa seksiin periaatteellisella tasolla. Erityisesti anarkistisesta näkökulmasta on kyettävä näkemään, millaiset rasistiset ja luokkavihamieliset vaikutteet seksityön säätelyssä – niin kulttuurisella stigman kuin valtioiden luomien lakien avulla – on.

Tukeudun Niina Vuolajärven artikkeliin ”Governing in the name of caring” (Sexuality Research and Social Policy, 2018), jossa esitellään Ruotsin mallia ja valtion promootiomateriaalia sekä haastatellaan Ruotsissa asuvia, EU:n ulkopuolisista maista tulevia seksityöläisiä. Kannanotot, johtopäätökset ja haastattelukäännökset ovat omiani.

Ruotsin mallin mielikuvat

Seksityöstä puhuttaessa aletaan helposti jumittaa kysymyksissä siitä, kuuluuko raha makuuhuoneeseen ja millainen -ismi tai ideologia kaiken takana on. Useimmiten äänessä ovat muut kuin seksityöläiset itse, ja ennen kaikkea ihmiset, joiden kuva alasta on peräisin elokuvista ja mielikuvista.

Periaatteelliset keskustelut ovat välittömässä suhteessa yhteiskunnan asenteisiin ja sitä kautta lainsäädäntöön, jolla valtio pyrkii kontrolloimaan alaa. Ruotsissa on lähes 20 vuoden ajan ollut voimassa seksityön osittainen kriminalisointi eli seksin ostamisen ja parituksen kielto. Kanada, Irlanti ja Ranska ovat ottaneet käyttöön samanlaisen mallin viime vuosina. Ruotsin valtio promoaakin lakiaan maailmalla ”pohjoismaisena mallina”, tasa-arvoisena ja erityisesti naisia suojelevana lainsäädäntönä, joka on lääke myös ihmiskauppaan. Seksityöläisiä lain sanotaan suojelevan, sillä se ei kriminalisoi heidän toimintaansa. Suomeen mallia on ajanut esimerkiksi Naisasialiitto Unioni.

Vuolajärven artikkeli esittelee Svenska Institutetin tuottamaa promootiomateriaalia, jossa näkyy selkeästi, että ”prostituutio” ja ihmiskauppa halutaan esittää samana jatkumona. Ironista kyllä, kaupallisen seksin vastustajat eivät kaihda sosiaalipornoa: materiaalissa käytetään kuvia mm. ruotsalaisohjaaja Lukas Moodyssonin Lilja Forever -elokuvasta, jossa nuori ihmiskaupan uhri tuijottaa tyhjyyteen silmä mustana.

Sanan ”prostituutio” käyttö hämärtää juuri seksityön ja ihmiskauppaan liittyvän orjuutuksen välistä eroa. Jos työntekijöillä on minkäänlaista neuvotteluvaraa, he laskelmoivat palkkatöihin mennessään, millainen uhraus on minkäkinlaisen korvauksen väärti. Seksityöhön uhrattu aika on korvaukseen nähden pienempi kuin muilla aloilla, mikä antaa seksityöläiselle suhteellista valtaa elämäänsä. Valinta voi olla kannattava, jos rahallinen korvaus on kymmenkertainen esimerkiksi siivoustyöhön käytettyyn aikaan verrattuna. Siksi alaa on vaikeaa – ja typerää – kontrolloida lain keinoin erityisesti silloin, kun tarjolla on vain matalapalkkaisia töitä tai ei niitäkään. Valtion kontrollitoimet globaalissa maailmassa perustuvatkin paitsi siihen, että seksi kahdenvälisenä sopimuksena on vaikeasti verotettavaa toimintaa, myös pelkoon siitä, että kaupallinen seksi tuo mukanaan huumeet ja kansainväliset mafiakytkökset. (Alan kriminalisoinnilla näitä kytköksiä tietysti vain pidetään yllä.) Niinpä viranomaiset haluavat keinoja puuttua seksityöhön profiloinnin ja maassaoleskelupolitiikan keinoin. Paperilla ja valtion propagandamateriaalissa ”naisten suojeleminen” vain näyttää hieman paremmalta kuin ”rajat kiinni ja köyhät kadulle”.

Laki seksityöntekijöiden näkökulmasta

Vuolajärven artikkelista ilmenee, että Ruotsi käyttää seksin oston ja parituksen kieltoa apuvälineenä ihmisten karkottamiseen yhdessä maahantuloa koskevien lakien kanssa. Kuten Suomessa, myös Ruotsissa EU:n ulkopuolelta tuleva henkilö voidaan karkottaa seksin myynnin takia, vaikkei seksin myyminen ole laitonta maan kansalaisille. Näin luodaan vahva kaksoisstandardi, jonka avulla on mahdollista profiloinnin kautta kontrolloida ei-EU-kansalaisia.

Poliisia haastatelleelle Vuolajärvelle näytettiin, miten kytät tekeytyvät seksiä ostaviksi asiakkaiksi, sopivat tapaamisen, käräyttävät asunnon ulkopuolella muutaman oikean asiakkaan ja tunkeutuvat sitten asuntoon tarkistamaan myyjän paperit.

Artikkelissa nimellä Lina esiintyvä Ruotsissa työskentelevä latinalaisamerikkalainen nainen kertoo, miten seksin ostokielto vaikuttaa hänen työhönsä.

”Ne sanovat, että voit kyllä työskennellä. Et kuitenkaan voi työskennellä vuokra-asunnossa, koska sen omistaja on rikollinen, etkä hotellissa, sillä silloin hotelli on rikollinen. He pakottavat pois asunnoista, he pakottavat ulos. He sanovat, että laki on naisia varten, mutta niin ei ole. Se vaikuttaa työhömme.”

Jos poliisi alkaa epäillä, että vuokra-asunnossa on myyty seksiä, nähdään vuokranantaja hyötyjänä eli parittajana. Niinpä kämppä on vaarassa lähteä alta. Seksityöntekijät ovat usein sekä vuokralaisen että ei-EU-kansalaisen asemassa, joten poliisin luo ei ole menemistä missään tilanteessa.

Haastattelut Vuolajärven artikkelissa valottavat sitä, miten heikentävästi ostokielto vaikuttaa kaikkien, myös valkoisten ja ruotsalaisten, seksityöntekijöiden työturvallisuuteen. Heidän on mentävä itselleen tuntemattomiin paikkoihin sen sijaan, että vastaanottaisivat asiakkaita omassa asunnossaan, sillä asiakkaat ovat tietenkin huolissaan ennen kaikkea omasta kiinnijäämisestään.

Ruotsalainen, artikkelissa nimellä Emma esiintyvä nainen kertoo: ”Nyt minun täytyy ajaa asiakkaiden kanssa paikkaan, jossa heillä on turvallinen olo. 99 prosenttia asiakkaista on mukavia, mutta se viimeinen prosentti on niin friikkiä porukkaa ettei ole hauskaa istua lukitussa autossa tietämättä, minne on matkalla. Suurin murhe on, että jälkeenpäin he haluavat minusta eroon niin pian kuin mahdollista, joten joudun kävelemään miljoonia kilometrejä.”

Bluffia, ei feminismiä

Vaikka Ruotsin seksikauppaa koskevaa lakia perustellaan usein juuri ihmiskaupan ehkäisemisellä, ei maan lainsäädäntö itse asiassa suojele ihmiskaupan uhreja erityisen hyvin. Henkilön ei ole mahdollista saada pysyvää oleskelulupaa Ruotsiin sillä perusteella, että hän on ihmiskaupan uhri, vaan vain väliaikainen kuuden kuukauden lupa (toisin kuin esimerkiksi Norjassa ja Suomessa, joissa samalla statuksella on mahdollista saada pysyvä lupa). Yhteistyötä poliisin kanssa edellytetään, muuten karkotus voi tulla saman tien.

Tieto siitä, miten vesitetty ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä Ruotsissa on, kyseenalaistaa väitteet seksin ostokiellon suojelevasta motiivista. Itse asiassa näyttääkin siltä, että rikkaille maille on hyödyllistä kriminalisoida toimintaa seksin myynnin ympärillä, jolloin samanaikaisesti saadaan lisäaseita ihmisten profilointiin ja karkottamiseen. Papereita tarkastetaan ihonvärin perusteella ja rajalla lasketaan matkatavaroista löytyvät kondomit. Ulospäin voidaan esiintyä naisten oikeuksia ajavina ja samalla liberaaleina valtioina.

Ostokieltolain ei siis voi sanoa suojelevan seksityöntekijöitä. Silti sen sanotaan suojelevan naisia – ja tässä täydellinen luokkabluffi paljastuu. Lait eivät tietenkään kosketa tarpeeksi hyvin toimeentulevia ihmisiä, joilla on mahdollisuuksia kiertää ostokieltoa tai jotka oleskelevat maassa laillisesti, tai joiden ei ole koskaan tarvinnut harkita seksityötä toimeentulon muotona. Samoilla ihmisillä on tietenkin paremmat mahdollisuudet vaikuttaa lakeihin.

Paradoksi on, että seksityön vastustajat samaan aikaan korostavat työn olevan periaatteellisella tasolla naisia sortavaa (sillä sen tekijät ovat heidän mielikuvissaan poikkeuksetta naisia) että kannattavat lakia, joka luo luokkaan ja kansalaisuuteen perustuvaa sortoa, jonka oikeat, olemassaolevat naiset kokevat nahoissaan. Tärkeää näyttääkin olevan vain ”signaali”, jonka yhteiskunta lähettää seksin ostamisen tuomittavuudesta mielikuvitysmyyjille ja -asiakkaille. Olemassaolevien naisten ”suojelulla” ei lopulta ole painoarvoa.

Toimeentulo kaikille!

Suomessa seksin osto ei ole rikollista, ellei myyjä ole ihmiskaupan uhri tai alaikäinen. Feministisessä keskustelussa vallitsee erimielisyys asiasta: vaikka monet ovat kannattaneet Ruotsin kriminalisointilinjaa, on olemassa myös ruohonjuuritason ryhmiä kuten pääkaupunkiseudulla toimiva Feministinen aloite -verkosto, joka puhuu seksityöläisten oikeuksien puolesta ja seksin oston kriminalisointia vastaan.

Kapitalistisissa yhteiskunnissa monilla ei ole varaa valita tulonlähteitään, ja tässä mielessä seksityötä ei varmaankaan voi pitää ”vapaana valintana” (riippuen siitä, miten syvälle vapauden metafysiikkaan halutaan mennä). Seksityön kohdalla työläisten toimijuus ja mahdollisuus valintoihin kuitenkin usein kyseenalaistetaan tarkoituksellisesti. Hyvä esimerkki on ”prostituutiosta” puhuminen. Sana viittaa julkiseen näytteille asettamiseen tai ostettavaksi tarjoamiseen. Tällä hämärretään sitä, millaisia valintoja seksityöläiset tekevät itse työnsä, kehonsa ja myymiensä palveluiden suhteen: missä ja mihin kellonaikaan ne tapahtuvat, kenen kanssa ja kuinka kauan. Perinteinen madonna-huora-kompleksi estää näkemästä sitä, että kukaan ei myy ”itseään”, vaan itse valmistamaansa aktia, palvelua, esitystä.

Vaikka omaan asenteeseen seksiä kohtaan kuuluisi se, että sen pitäisi olla halun ja rakkauden teko kahden ihmisen välillä ilman rahan ja vallan väliintuloa, on kenen tahansa, tällä hetkellä erityisesti pohjoismaissa elävien, herättävä näkemään, mitä valtioiden mainostamalla ”suojelevalla” lainsäädännöllä itse asiassa tehdään. Vaikka – kuten toivottavasti kuka tahansa – olisi sitä mieltä, että ihmiskaupan ja kaikenlaisen orjuuttamisen pitää loppua pikimmiten, kannattaa olla selvillä siitä, mitä ihmiskauppaa vastustavan poliittisen puheen, retoriikan takana on. Paremman tiedon puutteen ja mielikuvien voiman kautta retoriikalla vaikutetaan kulttuuriseen stigmaan, lakeihin ja ihmisten elämään käytännössä, sillä heiltä itseltäänhän asiaa ei kysytä. Kyse ei ole seksin pitämisestä erillään valtasuhteista, vaan kyse on seksin kyynisestä käyttämisestä keppihevosena rasistiselle ja seksityöntekijöitä stigmatisoivalle, jopa demonisoivalle politiikalle.

Paras tapa estää tilanne, jossa ihmiset päätyvät seksityöhön vastoin omaa tahtoaan, on työskennellä sellaisen maailman hyväksi, jossa ihmisillä on muitakin toimeentulon mahdollisuuksia, ja jossa niitä ei kasata pohjoiselle pallonpuoliskolle ja sen jälkeen suljeta rajoja kaikilta muilta. Tämän jälkeen voidaan alkaa keskustella siitä, tekeekö rahan mukanaolo itsessään seksuaalisten palveluiden vaihtamisesta alistavaa (ja kenelle). Keskustelu pitää käydä seksityöntekijöiden ääntä kunnioittaen, ja erityisesti anarkistisissa tapahtumissa ja yhteyksissä näitä ääniä on kuunneltava rasismin vastaisesta näkökulmasta sekä luokkakantaisesti.

Ruusu Liittolainen

Lähteet:
Vuolajärvi, Niina (2018): Governing in the name of caring. Sexuality Research and Social Policy.
Petite Jasminesta: http://sylvi.fi/2013/07/petite-jasminen-turha-kuolema/
Feministinen aloite: https://feministinenaloite.wordpress.co/

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #52 (2/18) -numerossa.