Itsestä ja toisistamme huolehtiminen on osa poliittista kamppailua kapitalismia vastaan. ”Caring for myself is not self-indulgence, it is self-preservation, and that is an act of political warfare” on rodullistetun queer-feministisen runoilijan ja aktivistin Audre Lorden tunnettu sitaatti. Itsestäni huolehtiminen ei ole itsekkyyttä vaan itsen säilyttämistä, ja se on poliittista taistelua. Queerit ja rodullistetut jo olemassaolollaan taistelevat vallitsevaa kapitalistista cis-heteronormatiivista poliittista järjestystä vastaan. Sama ajatus voidaan liittää anarkistiyhteisöihin. Tässä artikkelissa tutkinkin kollektiivisen hoivan merkitystä anarkistisena kysymyksenä.

Autonomiset hoivarakenteet

Viime kesäkuussa julkaistussa yhdysvaltalaisessa Inhabit-pamfletissa käsitellään autonomisten kollektiivisten rakenteiden luomista: ”Luokaa kollektiivisen hoivan muotoja. Järjestäytykää varautuen seuraavaan 20 vuoteen. Kysykää toisiltanne, miten tarpeenne muuttuvat silloin, kun vanhenette, saatte lapsia, vammaudutte tai alatte kuolla. (…) Esittäkää vaikeimpia kysymyksiä: kuinka kohdata mielenterveysongelmat, riippuvuudet, ihmisten välinen väkivalta ja traumaattiset menetykset. Suojelkaa tosianne kaikin keinoin laitostumiselta.” (Teksti on kirjoittajan oma vapaa käännös englanninkielisestä alkutekstistä).

Näiden kysymysten käsittelyä täytyy jatkaa myös anarkistisissa yhteisöissä täällä. Jos haluamme luoda autonomisia yhteisöjä ja tiloja, meidän täytyy olla valmiita ratkaisemaan näitä kysymyksiä yhdessä ja kollektiivisten ratkaisujen etsiminen on täällä vielä kesken. Hoiva nähdään helposti joko yksityisenä asiana tai sitten hyvinvointivaltion asiana, julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon asiana. Se jää joko lähisuhteiden tai sitten laitosten ja julkisten instituutioiden varaan, koska mitään varsinaisia rakenteita kollektiiviseen hoivaan liikkeessä ei ole.

En tarkoita sitä, etteikö ihmisten pitäisi hakea tarvitsemaansa tukea sieltä, missä sitä on tarjolla, myös julkisesta terveydenhuollosta, ja tukea toisiaan sen saamisessa. Valtio ei kuitenkaan tue meitä aina tai sen tarjoama tuki ei riitä tai on väkivaltaista. Terveydenhuollossa ei aina kunnioiteta ihmisten omia toiveita, itsemäärittelyjä ja rajoja. Meidän täytyy luoda uusia autonomisia kollektiivisen tuen ja hoivan rakenteita, jotta selviämme. Siten voimme tukea toisiamme myös, kun kohtaamme rakenteellista ja yhteiskunnallista väkivaltaa.

Meidän pitää liikkeenä pystyä huolehtimaan toisistamme, jos aiomme kasvaa. Muuten toimijat kerta toisensa jälkeen putoavat anarkistiliikkeestä loppuun palamisen takia tai koska heidän elämäntilanteensa eivät enää sovi toiminnan edellyttämään kapeaan kehykseen. Jos emme pysty huolehtimaan kollektiivisesti toisistamme, liikkeessä voivat toimia vain ne, jotka eivät itse tarvitse hoivaa eivätkä hoivaa muita.

Hoiva ja kapitalismi

Kapitalismi aiheuttaa mielenterveysongelmia ja muita terveysongelmia, joihin kuitenkin terveydenhuollossa suhtaudutaan vain yksilön ongelmina. Mitä marginalisoidummassa asemassa on, sitä enemmän joutuu kokemaan rakenteellista väkivaltaa. Julkiset terveydenhoitopalvelut ovat myös riittämättömät ja jatkuvan kurjistamisen alla.

Elo–syyskuussa 2018 Helsingissä, Turussa ja Tampereella on ollut mielenosoituksia transpolien hoitolinjausta vastaan, jossa muunsukupuoliset rajattiin hormonihoitojen ja leikkausten ulkopuolelle. Pinkkimusta Helsinki myös valtasi transpolin vaatien muunsukupuolisille hoitoja ja transpolin portinvartijajärjestelmän lakkauttamista. Ihmisten kokemukset sukupuolesta eivät kuitenkaan ole aina niin yksiselitteisen binäärisiä kuin minä transpolit sen haluavat nähdä. Muunsukupuoliset voivat kokea myös kehodysforiaa eli oman kehon sukupuolitettuja piirteitä kohtaan tunnettua vierautta, jota voisi hoitaa esimerkiksi hormonein. Hoidon kieltäminen muunsukupuolisilta on yksi esimerkki siitä, miten normit kaksijakoisesta sukupuolesta vaikuttavat hoitoon. Myös esimerkiksi mielenterveyshoidossa pyritään välineelliseen työkyvyn säilyttämiseen tai palauttamiseen: Kelan terapia-tukea on mahdollista saada vain, jos on mahdollisuus kuntoutua kolmen vuoden aikana työkykyiseksi. Tarvitsemmekin tukiverkostoja, joissa meitä ei arvoteta tuottavuutemme perusteella ja joissa meidän tarpeitamme ja itsemäärittelyämme kunnioitetaan.

Johanna Hedva käsittelee ”Sick Woman Theory”-projektia ja hoivan merkitystä antikapitalistisessa kamppailussa Mask Magazinen artikkelissa. Hedva pyrkii tekemään teoriallaan näkyväksi ne, jotka ovat poissa ja näkymättömissä julkisessa tilassa tapahtuvista antikapitalistisista protesteista esimerkiksi kroonisten sairauksien, vammojen ja mielenterveysongelmien takia tai koska hoivaavat jotakuta toista. Sairaus on itsessään kapitalistinen käsite, jossa arvotetaan ihmisiä heidän työkykynsä perusteella ja asetetaan terveys olemassaolon normiksi. Hoiva on ollut historiallisesti näkymätöntä työtä, joka on perinteisesti jäänyt naisten harteille, feminisoitu ja siksi samalla jäänyt vaille arvostusta. Tästä näkökulmasta kaikkein antikapitalistisin teko onkin huolehtia itsestä ja toisista, tehdä hoiva näkyväksi ja poliittiseksi kysymykseksi, arvostaa ja tukea toistemme haavoittuvuutta ja luoda yhteisöä hoivan ja tuen ympärille.

Kapinallinen suru

Anarkistisissa keskusteluissa olemme tottuneet puhumaan vihasta, mutta tunteet kuten suru, pelko, huoli ja ahdistus ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Tekstissä ”Olemme kaikki hyvin ahdistuneita”, joka on käännetty suomeksi Kumu-sivulle, puhutaan tunteiden muutoksesta yhtenä vastarinnan lähteenä: ”Nimeämättömät tunteet ja yleinen paska olo lamaannuttavat. Tunteet on muutettava käsitykseksi epäoikeudenmukaisuudesta, vihaksi joka on vähemmän ärtynyt ja enemmän keskittynyt, siirtymä kohti itseilmaisua ja vastarinnan uudelleen aktivoimista.”

Tekstissä ahdistus nähdään jälkikapitalismiin liittyvänä reaktiivisena tunteena. Pelkän tunteiden nimeämisen ja tiedostamisen sijaan halutaan muuttaa myös tunteita. Epämääräinen ahdistus halutaan muuttaa vihaksi, mutta miksi juuri vihaksi? Tähän tuntuu liittyvän perinteinen ajatus, jossa suru ja ahdistus nähdään passiivisina ja reaktiivisina, kun taas viha koetaan aktiiviseksi vastarintaa synnyttäväksi tunteeksi. Tämä ajatus pitää purkaa, koska se pitää yllä kulttuuria, jossa emme voi olla haavoittuvaisia ja puhua kaikista tunteistamme. Tunteiden arvotuksen taustalla on myös perinteinen haavoittuvuuden ja sitä ilmaisevien tunteiden pitäminen feminiinisinä ja siten vähemmän aktiivisina kuin perinteisesti maskuliinisina pidettyjen tunteiden kuten vihan. Itse uskon, että tiedostettuna ahdistuskin voi yhtä lailla olla muutoksen väline, koska se kertoo meille, että nykytilanteessa on jotakin pielessä ja meidän täytyy muuttaa asioita.

Kesäkuussa 2018 yhdysvaltalainen anarkisti Cindy Milstein kävi Suomessa keskustelemassa toimittamastaan kirjasta Rebellious Mourning: The Collective Work of Grief (AK Press 2017) . Se avasi uuden ja tärkeän keskustelun surun merkityksestä anarkistisissa yhteisöissä ja autonomisissa liikkeissä, siitä kuinka tarvitsemme liikkeessä kollektiivisia suremisen rakenteita. Kohtaamme menetyksiä elämässä ja poliittisissa kamppailuissa ja silloin on tärkeää, että osaamme pitää huolta toisistamme. Toivottavasti tämä keskustelu tulee jatkumaan liikkeessä ja luomaan uudenlaista järjestäytymistä kollektiivisen hoivan ympärille. Keskustelussa käsiteltiin sitä, kuinka vähän tukea toimijat anarkistiselta liikkeeltä ja yhteisöltä saavat kohdatessaan menetyksiä, koska anarkistisessa liikkeessä ei ole ollut kollektiivisen suremisen rakenteita. Keskustelussa tuli ilmi myös, kuinka voimauttavia kollektiivisen suremisen hetket ja rituaalit voivat olla. Kollektiivisen suremisen muodot ovat yhteisöä vahvistavia. Se on elämän ja yhteisön tukirakenteiden vahvistamista sitä kuoleman koneistoa vastaan, joka meitä on vastassa.

Edessä voi olla vaikeita aikoja ilmastonmuutoksen, autoritäärisen kapitalistisen kurjistuspolitiikan, fasismin kasvun, rasismin, seksismin, homo- ja transfobian myötä. Me tulemme kokemaan menetyksiä sekä yksilöinä omissa elämissämme että liikkeenä. Mitä paremmat tukirakenteet meillä on yhteiseen suremiseen ja toistemme tukemiseen surussa, sitä vahvempina niistä nousemme.

Askeleita kollektiiviseen hoivaan anarkistiliikkeessä

Puretaan mielenterveysongelmien ja haavoittuvuuden stigma. Luodaan ilmapiiri, jossa toimijoiden on mahdollista puhua myös mielenterveysongelmista turvallisesti.

– Otetaan huomioon, että ihmisillä on eri määrä voimavaroja käytössä toimintaan. Ei syyllistetä tai arvoteta toimijoita sen mukaan, kuinka paljon he pystyvät tekemään.

– Jaetaan vastuuta. Vastuun kasautuminen johtaa loppuun palamiseen.

– Otetaan huomioon esteettömyys. Pyritään järjestämään toimintaa tiloissa, joihin pääseminen on esteetöntä niin fyysisesti kuin taloudellisesti. Suunnitellaan toiminta sillä tavalla, että myös ihmiset, joilla on lapsia, pystyvät osallistumaan.

– Järjestetään jälkitukea ja mahdollisuus puhua toiminnan jälkeen. Puhutaan niin onnistumista kuin epäonnistumisista ja annetaan kaikille tilaa tulla kuulluksi ja ilmaista tunteitaan.

– Ei jätetä toisiamme yksin. Ei kohdella tovereita pelkästään työvoimana vaan pidetään yhteyttä, jos joku katoaa toiminnasta selittämättömästi tai kokee menetyksen.

– Tuetaan yhdessä toisiamme. Kuunnellaan toistemme tarpeita ja kunnioitetaan niitä. Perustetaan hoivaverkostoja, joissa autetaan ja tuetaan toisiamme.

– Jokaisen liikkeen takana on paljon näkymätöntä työtä, joka mahdollistaa toiminnan: tuki- ja solidaarisuustyötä, tunnetyötä ja hoivatyötä. Arvostetaan tätä työtä eikä anneta vastuun kasautua vain tietyille toimijoille esimerkiksi sukupuolen mukaan.
Lukemista

Radikaalia mielenterveyttä -blogi

Inhabit Inhabit.global. Ote tekstistä käännetty suomeksi sivulla toimitus.co.

The Institute for Precarious Consciousness: Olemme kaikki hyvin ahdistuneita (julkaistu osoitteessa kumu.info)

Cindy Milstein (toimitus): Rebellious Mourning: The Collective Work of Grief AK Press 2017

Mask Magazine -artikkeli “Sick Woman Theory”