Presidenttikampanjansa alussa Emmanuel Macron julkesi julkaista kirjan nimeltä Vallankumous. Kirjan nimi on erityisen irvokas ottaen huomioon, miten Macron ja hänen hallintonsa ovat sosiaalista ja poliittista muutosta vaativaa keltaliiviliikettä kohdelleet.

Macron halusi yhdistää ranskalaiset ja hälventää yleistä vasemmisto–oikeisto-jaottelua. Hän onnistui jotenkuten, mutta ei tahtomallaan tavalla. Macron oli tuntematon suurelle yleisölle, ja hänen valtaannousunsa junailussa auttoivat muun muassa bisnesnainen ja mediavaikuttaja Mimi Marchand, jonka sanotaan tuntevan kaikki Ranskan paparazzit, sekä Xavier Niel, oligarkki, joka omistaa muun muassa osan Le Monde -lehdestä. Kaksikko oli tavannut toisensa vankila-aikoinaan Marchandin suorittaessa tuomiota kannabiksen hallussapidosta, Nielin istuessa parituksesta.

Yhdessä he loivat täydellisen kuvan, millä nostaa Macron ja hänen vaimonsa ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi. Rakkaus, romanssi… Tätä kaikkea käytettiin tuosta ex-pankkiirista jokaisen juoru- ja talouslehdistön lempiehdokkaaksi luomiseen.
Jakautuneessa Ranskassa ensimmäisellä vaalikierroksella vuonna 2017 neljä ehdokasta sai kukin 15–18 prosentin kannatuksen, äänestämättä jättäneiden saadessa 22 prosentin osuuden. Macron voitti toisella kierroksella Marine Le Penin. Macron edusti vapautta, Le Pen vihaa.

Macronin onnistui tuhota tuskaileva sosialistinen puolue houkuttelemalla opportunistipoliitikkoja kaikilta puolilta vastustamaan ”ääriä” vahvistaakseen uusliberalistista linjaansa.

Pian Macronin päästyä valtaan seurasi parlamenttivaalit, jossa hänen puolueensa sai suurimman osan edustajistopaikoista. Ensimmäisinä tekoinaan hallitus poisti historiallisesti merkittävän, Ranskan rikkaimpien aiemmin maksaman pääomaveron (ns. solidaarisuusvero) ja siirsi verotaakkaa tasaveron muodossa köyhempien harteille.
Auttaessaan ystävänsä ja sijoittajat entistä etuoikeutetumpaan asemaan kilpailuyhteiskunnan sääntöjen mukaan uhrauksia vaadittiin vuokralaisilta, opiskelijoilta, vähävaraisilta… Macronin uudistukset ovat suoraa jatkumoa Margaret Thatcherin ”Vaihtoehtoa ei ole” -politiikalle ja Macron usein väittääkin että ”paluuta ei ole”.

Ihmiset olivat vihaisia, osin vuosikymmenten ajan useiden uusliberalististen hyökkäysten kohdistuttua sosiaaliturvaan ja tuhottua julkisia palveluja yksityistämistarkoituksessa. Ihmisiä suututti myös se, että Macron solvasi ranskalaisia kutsuen heitä arvottomiksi ja laiskoiksi. Hän muun muassa kutsui erään yrityksen naisia lukutaidottomiksi. Macron vihaa niitä, joita hallitsee eikä pysty hillitsemään suuttumustaan heitä kohtaan.

Kun Macron nosti dieselveroa – se muodostaa noin 60 prosenttia öljyn hinnasta – ihmiset raivostuivat. Korotusta perusteltiin ekologisilla syillä, vaikka todellisuudessa tarkoitus oli korvata hänen rikkaiden ystäviensä verokevennysten aiheuttamaa vajetta. Vuodessa Macron antoi kymmenelle rikkaimmalle prosentille 12 miljardia samalla, kun 90 prosentilta leikattiin 24 miljardia.

Kukaan ei osannut kuvitella dieselveron laukaisevan sosiaalista liikettä, joka vaatii taloudellista ja sosiaalista oikeutta ja torjuu tämänhetkisen edustuksellisen demokratian täysin. Suurin osa keltaliiveistä on työläisiä, joilla on alle 2500 euron kuukausitulot kotitaloutta kohden. Valtaosa heistä ei koe kuuluvansa oikeistoon tai vasemmistoon, ja useimmat heistä ovat ensikertalaisia mielenosoittamisessa.

Liikkeen vaatimukset ja hallinnon vastaus niihin

MUntitle2d-1arras–joulukuussa keltaliivit organisoituivat sosiaalisten medioiden kautta ja olivat kaikkialla: liikenneympyröissä, kaduilla ja televisiossa. Liikettä ja sen vaatimuksia tuettiin ennennäkemättömän laajasti. Ihmiset kaikkialla Ranskassa osoittivat solidaarisuutta keltaliivejä kohtaan antamalla heille ruokaa ja tarvittavia rakennusmateriaaleja mökkejä varten, joita liikenneympyröihin rakennettiin, tööttäillen liikenneympyröissä ja pitäen keltaisia liivejä esillä autoissaan.

Ympäri Ranskaa oli jatkuvaa agitointia, hallintorakennuksia ja tullikojuja poltettiin, lauantaisin oli suurmielenosoituksia. Keskeisissä kaupungeissa mellakoitiin, ja erityisesti Pariisin hienostokatuja, kuten Champs Elysees -bulevardia vastaan hyökättiin ja barrikadit paloivat. Siihen asti mikään sosiaalinen liike ei ollut rohjennut osoittaa siellä mieltään. Keltaliivit rikkoivat mahdollisen rajoja.

Hallitus ja pääoman kerryttäjät olivat kauhuissaan. L’Opinion-lehden toimittaja Irène Inchauspé sanoi televisiohaastattelussa, että kaikki suuret yhtiöt aikovat antaa suuria bonuksia, koska niiden johtajat todella pelkäävät, että heidän päänsä laitetaan pölkylle. Yritysjohtajat ottivat yhteyttä Ranskan elinkeinoelämän keskusjärjestön johtajaan ja vaativat: ”Sinun on annettava kaikki! Sinun on luovuttava kaikesta, koska jos et…” He tunsivat olonsa fyysisesti uhatuksi.

Joulukuussa, tyynnyttääkseen ihmisten raivoa, Macron kehotti yrityksiä antamaan ylimääräisiä bonuksia vuoden loppuun mennessä. Hän ei kuitenkaan kannustanut palkankorotuksiin, vaikka näin oli vaadittu, vain pelkästään kertaluonteisiin, verovapaisiin bonuksiin. Tämä osoittaa, kuinka haluttomia hallitus ja pääoma olivat luopumaan mistään ja muuttamaan ylimielistä asennettaan.

Kun keltainen massa halusi eroon Macronista, kapitalistinen hallitus näytti kaksinaamaisuutensa: täydellistä vapautta joillekin ja ”järjestystä” toisille, ettei vaurauden keskittyminen harvoille vaarantuisi. Ei ollut mitään toivoa neuvotella tietä ulos liberalismista. Repressiosta, kontrollista ja syrjinnästä muodostui hallitsevan luokan vastaus keltaliiveille.

Joulukuun alussa keltaliiveillä oli listallaan nelisenkymmentä vaatimusta: minimipalkkojen ja eläkkeiden korotus, kodittomuuden poistaminen, rikkaimpien verojen nostaminen, nollavero ruualle ja verokorotuksia luksustuotteille, eläkeiän laskeminen, julkisten palveluiden parantaminen, kurjistamistoimien torjuminen, pienyritysten suojeleminen… Liikkeen alkuvaiheessa pieni vähemmistö esitti maahanmuuttovastaisia kantoja, kuten rajojen sulkemista ja siirtolaisten kontrollointia. Nämä mielipiteet jäivät merkityksettömiksi sosiaalisiin ja taloudellisiin vaatimuksiin verrattuna.

Myös kansalaisaloitteesta (RIC = Référendum d’initiative citoyenne) keskusteltiin laajalti. RIC antaisi ihmisille mahdollisuuden ehdottaa ja kumota lakeja, perua poliitikkojen mandaatit ja perustuslailliset lakimuutokset. Keltaliivit ymmärsivät, että mikään ei muuttuisi, ellei koko pelin sääntöjä kirjoitettaisi uudelleen.

Valtaapitävät tajusivat kansannousun laajuuden ja että raivo kumpusi syvältä. Viikko toisensa perään hallitseva luokka omistamine medioineen löi liikettä yhä kovempaa. Valtamedioiden toimiessa vallan vahtikoirina keltaliiviliikkeen oli sopeuduttava.
Protestin aikana tuhansia ihmisiä on estetty osallistumasta mielenosoituksiin heitä kiinniottamalla niiden ajaksi sekä pidättämällä satoja ihmisiä. Maaliskuun alkuun mennessä poliisi oli käyttänyt muun muassa 13000 kumiluotia, 1500 TNT-kranaattia, 5000 sirpaleammusta, raskaasti aseistettuja ajoneuvoja, vesitykkejä sekä valtavan määrän kyynelkaasua. Esimerkiksi 1. joulukuuta poliisi ampui Ranskan kaduille yli 8000 kyynelkaasukranaattia.

Yhdessä ne ovat aiheuttaneet 2000 loukkaantumista, viisi räjähtänyttä kättä, 22 menetettyä silmää ja yli 200 vakavaa päävammaa.

Poliisin väkivalta on kohdistunut niin mielenosoittajiin, koululaisiin, ohikulkijoihin, toimittajiin kuin lääkintähenkilöstöön. 80-vuotias Zineb Redouane kuoli kotiinsa poliisin harhalaukauksen osuttua häneen. Hallitus ei ole vieläkään tunnustanut tappoa.
Maaliskuun lopussa keltaliivejä vastaan lähetettiin sotilaita.

Repression mahdollistamiseksi media on puskenut propagandaa ja hallitus valehdellut enemmän kuin koskaan. Liikkeen kannattajia on väitetty murhaajiksi, rasisteiksi, antisemiiteiksi sekä Venäjän tai Italian sisäministeri Matteo Salvinin rahoittamiksi.
Talvisen sään myötä liikkeen on väitetty vähitellen pienentyneen. Keltaliivien tukikohtia ja liikenneympyrävaltauksia on häädetty, osa on kuitenkin onnistuttu pitämään hallussa jatkuvalla vastarinnalla. Tämän takia liike siirtyi osittain liikenneympyröistä Commercyn ja St. Nazairen tapaisiin yleiskokouksiin. Organisaatio muuttui rakenteellisemmaksi, mutta näkyvyys kärsi.

Lakkoilua ja äärioikeistoa vastaan kamppailua

Untitleggd-1Suuret ammattiliitot yhtyivät liikkeeseen vaatien yleislakkoa alkavaksi 5. helmikuuta. Tämä herätti liikkeessä uutta toivoa protestin laajenemisesta viikonlopuista arkeen ja kasvusta osanottajien lukumäärässä. Vaikka lakkopäivän mielenosoituksiin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä, lakko jäi toivottua pienemmäksi, eikä sillä saavutettu mitä haluttiin.

Lakkoon pistetty toivo kääntyi liikettä vastaan. Keltaliiviliikkeen alusta saakka suora toiminta syrjäytti toivon ja odotuksen halvaannuttavan tilan, mutta nyt liike on palannut vain odottamaan seuraavaa hetkeä, jolloin jotain tapahtuisi. Päivä lakon jälkeen kävi selväksi, että se ei onnistunut protestin voimistamisessa ja että taistelu on vasta aluillaan. Vaatimus lakkoon tuli alhaalta ja liittojen pomot ikään kuin suostuivat siihen pakotettuina.

Tälläkin kerralla ammattiliittojen hierarkia osoittautui pettymykseksi ja osoitti, että lakkojen tulisi alkaa alhaalta päin ja järjestäytyä paikallisesti sekä horisontaalisesti eikä lakon ehtoja tulisi sanella ylhäältä.

Keltaliiviliikkeen alkuaikoina toiminnassa ei ollut juurikaan äärioikeistoa eikä vasemmistoa, mutta protestin edetessä siitä kiinnostuivat äärioikeistolaiset toimijat, vasemmistolaiset, anarkistit ja antifasistit – monet vastatoimena fasistien yrityksille ottaa liikettä haltuun.

Äärioikeisto on aika ajoin yrittänyt soluttautua keltaliikkeeseen ja tehnyt iskuja antirasistisia toimijoita vastaan. Joulukuussa Lyonissa ja Chambéryssa äärioikeistolaiset banderolleineen tunkivat mielenosoituksen etulinjaan, kunnes heidät häädettiin pois. Tammikuun alkupuolella fasistit potkittiin pois Bordeaux´n mielenosoituksesta. Niin ikään tammikuussa fasistit hyökkäsivät Pariisissa poliisien tappamalle Adama Traorelle oikeutta vaatinutta tukiryhmää vastaan. Acte 11:n aikana fasistinen Zouave-ryhmä kävi NPA:n (New Anticapitalist Party) kimppuun. Samana päivänä Zouaven seuraksi liittyi fasistiset GUD ja Bastion Social -ryhmittyvät, joiden jäsenet yrittivät saada käsiinsä anarkisteja ja antifasisteja, mutta epäonnistuttuaan tyytyivät hakkaamaan satunnaisia keltaliivejä. Samoihin aikoihin he hyökkäsivät Lyonin lauantaisessa mielenosoituksessa antirasisteja vastaan, mutta heidät potkittiin sieltäkin ulos. Nämä teot johtivat antirasistiseen organisoitumiseen jokaisessa mielenosoituksessa kaikkialla Ranskassa.

Miltä keltaliiviprotestin tulevaisuus näyttää

Koska hallitus on sivuuttanut kaikki keltaliivien vaatimukset ja koska se vastaa vain väkivallalla, on monille ns. epäpoliittisille ihmisille selvinnyt, että ainoa tapa saavuttaa oikeudenmukainen yhteiskunta on ruohonjuuritason toiminta ja kansannousu.
Keltaliivit vaativat usein Macronin ja hallituksen eroa. Vaikka hän ja ministerit eroaisivat, se ei muuttaisi paljoa, koska he ovat kaikki korvattavissa. Keltaliivien muoto, lukumäärä ja organisaatio saattaa muuttua, mutta uudet ajat ovat käsillä. Nyt ajat ovat muuttuneet, ja hyökkäävämpi lähestymistapa vaikuttaa olevan vuorossa. Vaikka kaikki eivät hyväksyisi jokaista keltaliivien taktiikkaa, tuetaan keltaliivien vaatimuksia laajalti. Sosiaaliset liikkeet ovat toimineet iäisyyden puolustuskannalla uusliberalistisia reformeja vastaan. Macronin kirja oli ennakoiva, mutta ei hänen uusliberalistisen politiikkansa osalta. Ns. epäpoliittiset ihmiset tajusivat, että reiluus ei sovi yhteen kapitalismin kanssa, ja että pelin sääntöjen on muututtava.

Jojon

Käännös:
BoBo & Lulu

Advertisements