Samaan aikaan kun Itä-Euroopassa stalinistiset sortokoneistot yksi toisensa jälkeen sortuvat, on kehitys Etelä-Afrikassa menossa päinvastaiseen suuntaan. De Klerkin johtama “liberaali” oikeistohallitus on vapauttanut maansa tunnetuimmat mustat vastarintajohtajat, Nelson Mandela mukaan lukien, sekä antanut toimintavapauden kielletyille vastarintajärjestöille, kuten ANC:lle, PAC:lle ja kommunistipuolueelle. Varsin osuvasti on maan äärioikeisto syyttänyt hallitusta kommunistien nuolemisesta, sillä esimerkiksi ANC:n johto on vanhojen stalinistien käsissä. Etelä-Afrikan hallituksella on tuskin kuitenkaan tarkoituksena muuttaa maata “kansandemokratiaksi”. Pikemminkin tämän uuden politiikan tarkoituksena on saada muun maailman, erityisesti USA:n ja Englannin talouspakotteet loppumaan. Mustien johtajien ja vastarintajärjestöjen vapauttamisella de Klerk yrittää saada aikaan vaikutelmaa koko apartheid-järjestelmän poistumisesta ja maan siirtymisestä demokratiaan.

Etelä-Afrikan mustien näkökulmasta

tilanne on kuitenkin toinen. Apartheid ja siihen liittyvä sorto ei ole poistumassa mihinkään päivittäisestä elämästä. Muutamien uimarantojen avaaminen myös mustien käyttöön ynnä muut vastaavat “uudistukset” eivät saa mustia sulkemaan silmiään siltä tosiasialta, että he tekevät yötä valkoisille nälkäpalkalla, usein olosuhteissa, missä valkoiset eivät mistään hinnasta suostuisi työskentelemään. Koska palkka hädin tuskin riittää perheen ruokkimiseen ei valtaosalla maan mustasta väestöstä ole varaa asua juuri pahvi- tai savimajoja paremmissa asumuksissa. Perustamalla “itsenäisiä” kotimaita, bantustaneja, Etelä-Afrikan sisälle on hallitus välttynyt järjestämästä näiden kotimaiden asukkaille minkäänlaista sosiaaliturvaa tai palveluja. Käytössä olevien passilakien perusteella kotimaiden asukkaita kohdellaan muualla Etelä-Afrikassa kuin siirtotyöläisiä, eikä heillä ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon.

Kaikilla mustilla ei kuitenkaan mene yhtä huonosti

Tilannetta Etelä-Afrikassa voisi kuvata moniväriseksi luokkayhteiskunnaksi: ylimpänä kaikkien tuotantovälineiden omistajana on valkoinen yläluokka, virkamieskoneistona ja porvaristona on valkoinen ja värillinen (mm. intialaiset) keskiluokka ja alimpana on työväestönä musta proletariaatti. Koska musta väestönosa kuitenkin kasvaa nopeammin kuin valkoinen ja värillinen, on ollut pakko ottaa hallintokoneistoon mukaan myös mustia, jotka kerran saavutettuaan veljiään paremmat oltavat eivät milloinkaan suostu niistä luopumaan. He tottelevat valkoista isäntäänsä kuin koira ja tekevät kaikkensa tilanteen pitämiseksi nykyisellään. Tähän tehtävään Etelä-Afrikan hallitus on ilmeisesti kaavaillut, jos ei nyt ANC:tä, niin ainakin sitä tukevaa mustaa sivistyneistöä.

Perestroika ANC:ssa?

ANC on viime vuosina muuttanut politiikkaansa populistisempaan suuntaan ja pyrkinyt tukahduttamaan kansalaisten “liian” radikaalit mielenilmaukset. Tarkoituksena on luoda ANC:stä kuvaa varteenotettavimpana ja suurimpana vastarintajärjestönä, kun maassa ryhdytään neuvottelemaan apartheidin purkamisesta ja yleisistä vaaleista. Todellisuudessa ANC:n kannatus on huomattavasti vähäisempää, kuin julkisuudessa on annettu ymmärretä. Tilannetta voi verrata Namibian viimesyksyisten vaalien tulokseen, kun SWAPO suuresta metelöinnistä huolimatta ei saanutkaan kaipaamaansa enemmistöä maan parlamenttiin. Kun lisäksi Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden viimeaikaiset mullistukset ovat vieneet pohjan pois ANC:n stalinistien aikaisemmalta politiikalta, jonka mukaan se valtaan päästyään olisi mm. kansallistanut Etelä-Afrikassa olevan ylikansallisen omaisuuden ja valtiollistanut valkoisten omistuksessa olevat tuotantovälineet, on viime aikoina lupailtu länsimaista monipuoluedemokratiaa ja valkoisten omistusoikeuden säilyttämistä ennallaan. ANC pyrkii omalla perestroikallaan selvästi välttämään SWAPOn tekemät virheet päästäkseen valtaan.

Pinnan alla kytee

ANC:n johtajilta ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta järjestön vähäinen kannatus erityisesti nuorison piirissä. Nuorille ei riitä pelkästään apartheid-järjestelmän murskaaminen, vaan he vaativat enemmän. He ovat kasvaneet bantustaneissa ja nähneet kuinka tavalliset kansalaiset ovat järjestäytyneet huolehtiakseen jokapäiväiseen elämään kuuluvista palveluista, kuten terveydenhuollosta, kouluista, järjestyksenpidosta jne. He eivät voi luottaa tuleviin mustiin johtajiinsa sen enempää kuin nykyisiin valkoisiinkaan. Eivätkä he ole yksin, sillä järjestäytyneen työväen piiristä löytyy myöskin radikaalia ainesta.

Stalinistit -uhka työvaenluokalle

Työväenluokan järjestäytyminen ANC:n ulkopuolelle näyttääkin tulevien johtajien mielestä olevan niin suuri uhka, että työläisten rivit on päätetty hajoittaa. Keskusammattijärjestö COSATU:n johtoon on istutettu ANC:lle myötämielisiä reformisteja ja ANC:n painostuksesta on mm. sosialismi poistettu COSATU:n tavoitteista. ANC:n “puolustukseksi” voi sanoa vain sen, että se noudattaa tismalleen samanlaista politiikkaa kuin muutkin vallasta taistelevat ryhmät. Jos stalinistit nyt pyrkivätkin pääsemään eroon sosialismin leimasta, palaavat he entiselle linjalle heti jos se vain auttaa heidät valtaan. Etelä-Afrikan työväenluokka tietää, ettei sorto poistu ennen kuin tuotantovälineiden omistussuhteet on järjestetty uudestaan, tavalla, joka ei miellytä stalinisteja eikä kapitalisteja: yhteisön tarpeiden mukaan toimiviksi työläisten itsensä hallitsemiksi yksiköiksi. Ajatus on täysin realistinen, onhan mustalla väestöllä jo kokemusta yhteiskunnan muiden alojen järjestämisestä bantustaneissa.

Ruusuinen tulevaisuus?

Vaikka apartheid-järjestelmän räikeimpiä ilmiöitä on nyt ryhdytty vähitellen poistamaan, ei mustan työväenluokan tulevaisuus näytä kovin ruusuiselta. Etelä-Afrikan hallituksen ja vastarintajärjestöjen nykyinen politiikka on johtamassa siihen, etteivät mustat tajua todellista tilaansa, eli sitä, että he ovat joutumassa sekä valkoisten että mustien johtajien riistämiksi. Rikkaat teollisuusmaat odottavat kiihkeinä “lupaa” (jos he nyt sellaista katsovat tarvitsevansa) päästä käyttämään hyväkseen Etelä-Afrikan markkinoita, luonnonvaroja ja halpaa työvoimaa. Tästä länsimaiden harrastamasta uuskolonialismista, peitellystä taloudellisesta orjuuttamisesta ja riistosta on saatu lukemattomia esimerkkejä viime vuosikymmeninä entisten siirtomaiden itsenäistyttyä. Tilanne on niillä kaikilla ollut sama riippumatta siitä, mikä järjestelmä on noussut valtaa. Niinpä pyrittäessä eroon Etelä-Afrikan apartheidin kaltaisista sortojärjestelmistä missä päin maailmaa tahansa eivät avainasemassa ole ainoastaan sorretut, vaan myös läntisten teollisuusmaiden työväenluokka. Kauppasaarto on erittäin tehokas painostuskeino, kuten olemme havainneet, mutta aloittamalla vallankumous omia “valkoisia isäntiämme” vastaan tuemme parhaiten Etelä-Afrikan mustien ja kehitysmaiden (mukaan lukien Itä-Euroopan maat) kapinallisten taistelua vapauden ja suoran demokratian puolesta.

Artikkeli on julkaistu Kapinatyöläinen #5 (1/90) -lehdessä.