Parlamentarismi ei enää pysty vastaamaan niihin tarpeisiin ja vaatimuksiin, joita kansalaiset asettavat yhteiskunnalliselle päätöksenteolle. Ylhäältä käsin sanellun päätöksenteon ja kansalaisten kontrolloinnin aika on ohi. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei niinkään ole asettaa tiukkoja raameja ihanteelliselle päätöksenteolle, kuin yrittää etsiä niitä ongelmia ja epäkohtia parlamentarismista, joista mielestämme tulisi päästä eroon.

Parlamentarismi tai epäsuora demokratia perustuu ajatukselle, että kansalaiset hallitsevat edustajiensa kautta. Eduskunta, joka näennäisesti koostuu eri yhteiskuntaryhmien etua ajavista järjestöistä (so. puolueista), muodostaa yhteiskunnan hallintojärjestelmän perustan.

Periaatteessa puolueiden jäsenten sekä äänestäneiden toivotaan tietävän järjestöjensä ohjelman sisältö ja poliittiset linjat. Näin he vaaleissa voivat äänestää henkilöä tai puoluetta, joka vastaa heidän näkemyksiään. Valituilla edustajilla on näin ollen velvollisuus noudattaa häntä äänestäneiden tahtoa.

Kaikki täma on silkkaa valhetta. Kansaa “edustavien” vieraantuneisuus kansaa koskettavista jokapäiväisistä ongelmista on tosiasia ja sitä ei voi sivullinen olla huomaamatta näiden kommentteja ja päätöksiä seuratessa.

Valta-asemansa saavuttanut “kansanedustaja” pyrkii ensisijaisesti vakiinnuttamaan paikkansa kuin pitämään lupauksensa. Ja nykyinen järjestelmä mahdollistaa tämän. Äänestäjillähän ei ole mahdollisuutta vaihtaa tai poistaa edustajaa, johon he ovat tyytymättömiä, joten parlamentaarikot voivat toimia lähes täysin edustettavistaan riippumattomina.

Kansanedustajat edustavat eri yhteiskuntaryhmien sijaan useimmiten vain yhtä pientä ryhmää, puoluejohtoaan.

Lisäksi, ammattipolitiikko ei todella halua asiain tilan muuttuvan, vaan hänen on oma asemansa säilyttääkseen oltava konservatiivi. Tuskin monikaan, joka on tottunut eduskunnassa ja/tai hallituksessa nauttimaan useamman kymmenen tuhannen markan kuukausituloista haluaisi luopua tästä ja useista muista etuoikeuksista.

Ne, jotka asioistamme päättävät innostuvat julkisesti esittelemään päätöksiään vain kun on kyse leikkauksista ja kiristyksistä tai vaatimattomista uudistuksista (lue: kosmeettisista, sillä sellaisiahan kansankusettajien uudistukset ovat).

Julkiseen politiikkaan

Tietoa salataan, virkamiehet istuvat hievahtamatta sen päällä, joka kuuluisi kansan ulottuville. Tällainen oli tavallista Caesescun “demokratialle”, mutta yhtä lailla se on arkipäivää Koiviston “demokratialle”.

“Julkinen ja moraalinen politiikka” ovat vain vaalikarjan innostamiseksi tarkoitettuja tyhjiä iskulauseita. Ja juuri näitä fraaseja ja lupauksia uskollinen äänestäjälauma hokee kuin “pyhää liturgiaa”.

Parlamentarismi vs. demokratia

Kun vallitsevassa näennäisdemokraattisessa järjestelmässä päätökset tehdään pienen vähemmistön toimesta, ovat ne vain heidän omien mieltymystensä ja tavoitteidensa mukaisia.

Myöskään demokratia ei ole järjestelmä, jossa monista paikallisista asioista päätetään kaukana itse ongelmien syntypaikalta. Demokratia toimii vain paikallisesti, ja näin demokratiaa olisi lähdettävä rakentamaan ruohonjuuritasolta käsin: kuntalaisen, jopa yksittäisen työpaikan kautta. Meidän olisi opeteltava joka päivä demokratiaa, mietittävä millä arkipäiväisen rutiinin muutoksella tai aloitteella voisin yhdessä ja/tai yksin edistää demokratian laajenemista.

Se, että kansalaiset ovat nykypäivänä “epäpolitisoituneet” ei niinkään johdu kiinnostuksen puutteesta tai haluttomuudesta vaikuttaa, vaan valtiollisen politiikan katoamisesta kansan ulottumattomiin. Valtion valtakoneisto (poliisi, armeija, oikeuslaitos, kasvoton byrokratia…) on ajanut kansalaiset passivoitumiseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö demokratiaa missään esiintyisi; Asukasdemokratia, työpaikkademokratia jne. ovat osoittaneet, etteivät kaikki alamaiset tyydy vain odottamaan asioiden muuttumista vaan toimivat itse.

Usko demokratian kaikki ongelmat poistavaan voimaan on tietysti suuri virhe. Laajempikin yhteiskunnallinen demokratisointi ei poista sitä tosiseikkaa, että talouselämän sika(ri)porras yhä rikastuttaa itseään ja militaristit “teroittavat miekkojaan”.

Oman elämän hallintaan

Mikäli kansalaiset nykyisen passiivisen äänestämisen sijaan saisivat laajemminkin kuin nykyään, omat lähtökohdat ja voimavarat huomioon otteen, vaikuttaa paikallisesti ja ulkoparlamentaarisesti, on selvää, että ylätason politikointi menettäisi merkityksensä lopullisesti. Nykyisen epätasa-arvoisen ja vähemmistölle monopolisoidun vallanjaon järjestelmähän on samalla nykyisille vallanpitäjille mahdollisuus elää kansan kustannuksella kansaa kusettaen.

Mita useampi äänestyskelpoinen kansalainen huomaa, että nykyinen järjestelmä takaa ammattipoliitikoille erityisoikeuksia, joilla ei ole mitään tekemistä moraalin ja vastuullisuuden kanssa, ajaudutaan tilanteeseen, jossa yhä useampi jättää tietoisesti äänestämättä. Näin yhä useampi irtautuu tietoisesti ylätason politikoinnin korruptoituneisuudesta. Ja äänestäminenhän vain pitkittää yhteiskuntamme todellisten ongelmien ratkaisuhetkeä.

Alamaisista aktiiveiksi

Asettaessamme vastakkain parlamentarismin ja välittömän demokratian (esimerkiksi ay-liikkeessä, kansalaisliikkeissä) huomaamme, että siellä missä edustajat on valittu suoraan ja edustettavat voivat ratkaista ongelmat välittömästi edustajiensa kautta, tuloksellisuus ja demokraattisuus on taattu. Kun isällisen holhoavat johtajat ja muut pyrkyrit päästetään hoitamaan asioitamme, he huomaavat tietävänsä paremmin mitä edustettavat tahtovat kuin nämä itse.

Tämä ei tietenkään aiheudu jonkin ihmisluonnolle ominaisen vallanhimon turmeluksesta, vaan aina kun valta delegoidaan vähemmistön käsiin ilman vastuuta, on seurauksena edustettavien tahdosta riippumattomia, jopa näiden tahdon vastaisia ratkaisuja.

Vaikka tuhlaamme neljänneksen elämästämme valtion kansan kasvatukseen perustuvissa laitoksissa, löytyy nyky-yhteiskunnasta valtaisasti luovia ja kykeneviä yksilöitä päättämään omista asioistaan. Ovathan he omien sekä lähiympäristön ongelmien parhaita asiantuntijoita. Ja oman elämän hallinta alkaa äänestämisestä kieltäytymisellä.