Seuraava artikkeli on julkaistu Workers Solidarity Alliancen, Kansainvälisen Työväenliiton USA:n osaston lehdessä ‘Ideas and action’. Vaikka artikkeli käsittelee pääasiassa USA:n tilannetta, on aihe ajankohtainen myös Suomessa.

Yusef Hawkins, 16-vuotias musta tapettiin Bensonhurstissa, Brooklynissä. Valkoisten jengi luuli häntä erään valkoisen nuoren naisen poikaystäväksi ja halusi näyttää, mitä mieltä on tämän rotujenvälisestä seurustelusta.

Michael Griffith, musta, kuoli Howard Beachissä, Queensissä, kun ryhmä valkoisia jahtasi hänet moottoritielle ja ajoi hänen yli .

Willie Turksin, myöskin musta, tappoi valkoinen nuori, kun hän tuli ulos kaupasta Canarsien alueella Brooklynissä.

Kaikki nämä ovat sattuneet alueilla, jotka ovat pääasiassa valkoisen työväenluokan asuttamia.

Näiden viimeaikaisten murhien ja muiden tapahtumien pitäisi muistuttaa meitä siitä, miten hatara ja haavoittuva on vähemmistöjen asema New Yorkin ns. ‘sulatusuunissa’ ja muissa urbaaneissa keskuksissa. Ne ovat muistutuksena siitä, kuinka sekä fyysinen vaara että psykologinen terrori odottavat mustia ja latinoja, jotka menevät ‘kielletyille alueille’. Yusef Hawkins, Michael Griffith, Willie Turks ja muut ennen heitä ovat kuolleet vain siksi, että ovat olleet väärässä paikassa väärään aikaan.

Vaikka esimerkit ovatkin värillisiin kohdistuneesta väkivallasta, ei tarkoituksena ole väheksyä muihin ryhmiin, kuten homoseksuaaleihin, juutalaisiin ja aasialaisiin kohdistettuja säännöllisiä iskuja, joita sattuu ympäri Yhdysvaltoja. Eikä tarkoituksena ole todellakaan vähätellä jatkuvaa naisiin kohdistettua väkivaltaa, joka ilmenee yhteiskuntamme joka tasolla. Tarkoitus ei ole myöskään piilotella tai puolustella oikeutettua vihaansa vääriin kohteisiin, viattomiin valkoisiin, kohdistavia vähemmistöjen nuoria.

Kuitenkin juuri rotujenvälisten suhteiden ongelmat ovat tänä päivänä suurkaupunkien vitsauksena Yhdysvalloissa, ja joka kerta ongelmien kärjistyessä voivat seuraukset olla tuhoisat. Monilla tämän päivän ‘sosiaalisilla kysymyksillä’ – rikollisuus, huumeiden käyttö, köyhyys jne. – on tärkeä rodullinen ulottuvuus, sillä ne vaikuttavat huomattavasti kovemmin vähemmistöihin. Seurauksena on, että poliitikot ja kansanvillitsijät molemmilla puolilla rotujenvälistä raja-aitaa yrittävät kuka milläkin keinolla – käyttämällä koodisanoja, kaunopuheisuutta, tai joissakin tapauksissa osoittamalla avoimesti vihaansa – saavuttaa valtaa ja etuoikeuksia itselleen ja ystävilleen.

Mutta kuinka me anarkistit, jotka olemme mukana ay-toiminnassa ja taistelemme koko työväenluokan vapautumiseksi, käsitämme nämä ongelmat ja esitämme ratkaisun? Meitä on toisinaan syytetty siitä, että yksinkertaistamme asioita liikaa emmekä vastaa vähemmistöjen erityisiin tarpeisiin, vaan takerrumme kiinni perusperiaatteeseen kaikkien työtätekevien ihmisten rotujenvälisestä solidaarisuudesta. Arvostelijat saattavat tarkoittaa suhteellisen vähäistä värillisten työläisten määrää riveissämme.

Meidän ei todellakaan pidä luopua rotujenvälisen solidaarisuuden periaatteesta, eikä varsinkaan yhteisen vihollisemme edessä, vihollisen, joka tekee iskujaan työtätekeviä vastaan joka päivä. On kuitenkin myönnettävä todeksi se, ettemme ole antaneet tarpeeksi huomiota tälle asialle sen konkreettisemmissa ulottuvuuksissa. Tuloksena on, että erilaatuiset poliittiset opportunistit, kuten nationalistit ja leninistit, ovat voittaneet alaa vähemmistöjen yhteisöissä.

Poliittisten opportunistien nousu on luonut lisää ongelmia, sillä he ovat jättäneet laajalti huomiotta valkoisten työläisten ongelmat ja huolet, jotka alunperin johtivat pelkoon ja rotuvihamielisyyteen. Joissakin tapauksissa tämä on tehnyt valkoisista työläisistä erottamattoman osan rasistista valtarakennetta. Näiden opportunistien keskuudessa on aineksia, jotka hyötyvät rotuvihasta käyttämällä sitä oikeuttamaan olemassaolonsa poliittisella kentällä. Tästä seurauksena rotuongelma vain pahenee, ja köyhät ja työtätekevät molemmilla puolilla kärsivät.

‘VALKOISEN IHON ETUOIKEUS’

1960-luvun lopussa, kun monet leninistisistä ja nationalistisista ryhmittymistä syntyivät, esitettiin teoria, että valkoiset työläiset olivat pohjimmiltaan imperialistien ostamia.

Tämän jonkin verran hyväksyntääkin saaneen teorian mukaan valkoiset työläiset olivat saavuttaneet ‘valkoisen ihon etuoikeuden’ osallistumalla ‘Kolmannen Maailman’ ja USA:n omien vähemmistöjen riistoon ja sortoon. USA:n vähemmistöt todella nähtiin USA:n imperialismin ‘sisäisenä siirtomaana’, joka oli oikeutettu erilliseen asemaan, kuten kansallisvaltiotkin.

Edelleen teorian mukaan valkoisista ihmisistä yleensä, olivat he työläisiä tai ei, voi tulla todellisia vallankumouksellisia ainoastaan luopumalla etuoikeudestaan ja hyväksymällä värillisten ihmisten ‘johtajuus’. Ammattiliittojen kamppailujen, jotka koskivat ensisijaisesti valkoisia, nähtiin halventavan todellista taistelua ‘Kolmannen Maailman’ vapauttamiseksi. Tosiasia oli, että monet valkoiset radikaalit, jotka kannattivat tätä ajatusta, olivat itse alkuperältään yleensä keski- tai yläluokkaa ja olettivat kaikkien valkoisten jakavan heidän tuntemansa syyllisyyden ja hämmennyksen.

Me vastustamme tätä ajatusta ennen kaikkea siksi, että historia osoittaa, etteivät valkoiset työläiset millään todellisella tavalla pääse osallisiksi imperialismin ‘murusista’. Länsimaiden työläisten suhteellisen korkea elämisen taso on seurausta useista eri tekijöistä, erityisesti kapitalismiin luonnostaan kuuluvasta epätasaisesta kehityksestä sekä työläisten yli puolentoista vuosisadan kestäneestä taistelusta. Todellisuudessa imperialismin ja sen synnyttämien sortavien ja militarististen voimien nousu on ollut vahingoksi Euroopan ja USA:n työväenliikkeelle.

Kuitenkin on selvää, että ‘Kolmannessa Maailmassa’ samoin kuin USA:n vähemmistöjen keskuudessa ilmenevän riiston muoto ja vakavuus ovat monissa tapauksissa erilaiset, kuin mistä valkoiset kärsivät. Edelleen, rasismin ja eurooppalaisen etnosentrisyyden kulttuurillinen perintö on johtanut vakavaan uhkaan vähemmistöjen kulttuurien säilymiselle ympäri maailmaa. Mikä on siis meidän vaihtoehtomme?

AUTONOMISET LIIKKEET

Kaiken tyyppiset anarkistit ovat kautta aikojen tukeneet sorrettujen ihmisten rodun, kulttuurin, sukupuolen tai muiden erityispiirteiden mukaan muodostamia autonomisia liikkeitä ja organisaatioita. USA:n anarkistiset ay-aktivistit ovat myös osallistuneet tähän, kuten esimerkiksi 1920-luvulla kun Industrial Workers of the World (IWW, Maailman Teollisuustyöläiset) tuki etelävaltioiden mustien kamppailua lynkkauksia vastaan, eräissä tapauksissa jopa aseellisella itsepuolustuksella. Tänä päivänä me puolustamme tätä asennetta. Mutta jos oletetaan, että tämä autonomisten organisaatioiden muodostaminen saisi jalansijaa vähemmistöjen yhteisöissä, miten se liittyy valkoisiin työläisiin? Myönnettäköön, että parhaassa tapauksessa nämä ryhmät olisivat olennainen osa yleistä luokkaliikettä – mutta onko valkoisten työläisten osa antaa ainoastaan henkistä tukea? Selvästikin tällainen passiivinen rooli olisi ristiriidassa meidän ay-anarkistien kannattaman vahvistamisen ja tukemisen kanssa.

Valkoiset työläiset eivät todellakaan ole etnisesti tai kulttuurillisesti yhtenäinen ryhmä. Monet heistä voisivat lukuisten henkilökohtaisten eroavuuksiensa perusteella olla osa samaa autonomista järjestäytymistä kuin vähemmistöjen työläisetkin. Aivan samoin on mustien ja latinojen yhteisöjen jäsenillä henkilökohtaisia ominaisuuksia, kuten kulttuuri, sukupuoli, seksuaalinen identiteetti jne., jotka ylittivät rotujaon.

08rasismi1Joku voisi väittää, että koko tämä kehitys näyttää sekavalta ja hajanaiselta ja jossain määrin kaukaa haetulta. Tähän voisi vastata, että se heijastaa yksilöiden elämän ja identiteettien todellisuutta ja monimutkaisuutta monimutkaisessa yhteiskunnassa, päinvastoin kuin yritykset asettaa ihmiset rajoittaviin luokituksiin. Ja edelleen, osoittamalla kaikkien kulttuurien ja ryhmittymien liittyvän toisiinsa se edistäisi entistä perusteellisempaa yhteenkuuluvuudentunnetta ja solidaarisuutta.

Luokkataistelun kehityksessä nämä organisaatiot ovat avainasemassa murrettaessa sosiaalista ja taloudellista epätasa-arvoa työväenluokan eri osien väliltä. Näin ollen vähemmistöjen autonomisten liikkeiden kehitys ja menestys pitäisi nähdä edellytyksenä todelliselle työväenluokan yhtenäisyydelle. Lopultakin valkoisten työläisten on käsitettävä, että vähemmistöjen yhteisöjen elämänlaadun parantamisesta on pelkästään hyötyä myös heille ja heidän taistelulleen.

NOLLAPELIÄ

On tarpeen ymmärtää, että tällaiset vaatimukset menevät huomattavasti pidemmälle, kuin mihin normaali ‘myönnytyspolitiikka’ tai ‘integrointi’ johtaa. Näiden tyyppisiä ohjelmia ajavat yleensä ay-byrokraatit ja uudistusmieliset työnantajat pääasiallisena tarkoituksenaan ehkäistä ennalta vähemmistöjen itseohjattu kamppailu todellisen tasa-arvon saavuttamiseksi. Toisinaan nämä myös tahallisesti asettavat valkoiset ja vähemmistöjen työntekijät vastakkain esittämällä tilanteen ‘nollapelinä’, mikä tarkoittaa sitä, että enemmän ja parempia töitä vähemmistöille merkitsee vähemmän ja huonompia töitä valkoisille.

Tässä suhteessa olisi tarkasteltava myös joidenkin valkoisten työläisten pelkoja ja väärinkäsityksiä näiden joutuessa tekemisiin vähemmistöjen yhteisöjen kasvavien vaatimusten kanssa. On huomattava, että monet pahimmista rasismin ilmauksista, mitä New York City:ssä ja muualla on esiintynyt, ovat sattuneet valkoisen työväenluokan asuinalueilla kaupungin laidoilla, alueilla, joita valkoiset työläiset pitivät sekä tuloksina kamppailusta paremman elintason saavuttamiseksi, että turvapaikkoina keskikaupungin rappiosta. Myöskään oikeistolaisten poliittisten ryhmien ja järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa noilla alueilla ei pidä vähätellä.

KESKUSTELUA

Mutta sellainen vastakkainasettelu, joka on sopiva hallitsevan luokan käsittelyyn, ei ole tapa, jolla murtautua näiden valkoisten työläisten pelon ja hämmennyksen läpi. Se, mitä tarvitaan, on dialogi – mahdollisuus kaikille osapuolille purkaa tunteitaan, vaikka ensin ilmenisikin vihaa ja turhautuneisuutta. Tuloksena voi kuitenkin olla pidemmällä tähtäimellä parempi yhteisymmärrys.

Usein ovat meidän omat pelkomme tällaisen keskusteluyhteyden esteenä. Toisinaan on vaikea olla tekemisissä sellaisten työläisten kanssa, jotka avoimesti osoittavat rasismin, seksismin ja homofobian kaltaisia asenteitaan. Terveen järjen pitäisi kuitenkin sanoa, ettei ihmisille ilmesty vallankumouksellista tietoisuutta kerralla. Jokainen meistä on tuntenut ainakin yhden työtoverin tai naapurin, joka voisi olla aika lailla militantti asuinyhteisön tai työpaikan taistelussa, mutta jolla voi olla vähemmän edistyksellisiä ajatuksia muilla aloilla. Jos me tarkoituksella jätämme tämän kaltaiset ihmiset huomiotta tai kieltäydymme keskustelemasta heidän kanssaan, tulee vaikutuksemme ympäristöömme olemaan vähäinen, ja joukkomme pysyy pienenä.

YHTEISIIN ETUIHIN PERUSTUVA YHTENÄISYYS

Vuoropuhelu päämääränä sinänsä on kuitenkin tarkoitettu niille herkkätuntoisille, jotka eivät usko alkuunkaan luokkataisteluun. Samaan aikaan, kun pyrimme parempaan yhteisymmärrykseen valkoisten ja vähemmistöjen työläisten kanssa, meidän on kehitettävä yhteisiin etuihimme perustuvia siteitämme. Luokkajärjestön on perustuttava etupäässä aineellisiin kysymyksiin yhteisten aatteiden ollessa vahvistamassa sitä.

Lopuksi todettakoon, ettei ole mitään helppoa tai yksittäistä ratkaisua valkoisten työläisten ja rasismin ongelmaan. Meidän on murtauduttava ulos vanhasta valtioajattelusta, joka on ollut työläisten rotujenvälisen solidaarisuuden tiellä. Meidän on annettava itsellemme haaste, joka tekee oikeutta aloitteellisen ajattelun perinteellemme ja joka on ajankohtainen nykyoloissa. Ennen kaikkea meidän on vastustettava tämänhetkistä hajanaisuutta samalla, kun on valmistauduttava uuteen aikakauteen, jolloin elämme yhtenäisinä erilaisuudessa.