Vuosikymmeniä akateemiset tutkijat ovat pitäneet yllä käsitystä, ettei Saksassa ole koskaan ollut anarkistista liikettä. Toisen maailmansodan jälkeen, kun amerikkalaiset ottivat haltuunsa Saksan poliisiarkistot ja ne annettiin tutkijoiden käyttöön nämä havaitsivat Saksan anarkistisen vastarintaliikkeen olleen laaja kautta aikojen. Anarkistinen liike oli ollut aktiivinen ja vaikutusvaltainen Bismarckin kaudelta aina Hitlerin kaudelle saakka. Se oli jäänyt historioitsijoiden sivuuttamaksi koska työläiset – ja varsinkin naiset – ovat heille olemassa vain valtapolitiikan ja teoretisoinnin välikappaleina.

FAUD

Suuri osa FAUD:in (Freie Arbeiter Union Deutschlands) anarkosyndikalistisesta liikkeestä oli keskittynyt vanhastaan Reininmaalle ja Ruhrin alueelle jossa sillä oli juurensa kaivoksissa sekä raskaassa teollisuudessa ja jossa liike oli rakennettu vuoden 1918 työläisneuvostojen antamien kokemusten pohjalta. Baijerissa työväenliike oli paljon epävakaampi. Baijerilainen nationalismi sekoitti asetelmia: Münchenissä kansaa saapui joukoittain suremaan paikallisen suurperillisen kuolemaa, mutta nousi muutamaa kuukautta myöhemmin massana porvaristoa ja yläluokkaa vastaan, tosin osa ehkä koska näki siinä tilaisuuden toimia preussilaishegemoniaa vastaan. Kansannousun seurauksena muodostettiin Baijerin (neuvosto)tasavalta eli Münchenin Kommuuni – johon osallistui myös anarkisti-intelligentsijaa – ja jonka porvarillis-kristillinen diktatuuri julmasti kukisti. Hitlerin uusi puolue ilmaantui juuri sopivaan aikaan hyötyäkseen tilanteesta, aluksi koska sen luultiin kannattavan baijerilaista monarkiaa. Sen operettimaisen nousun 1923 kukisti hienovaraisesti sama hallitus joka oli teurastanut työläisiä Münchenin kommuunissa.

Joissakin paikoissa kuten Württembergissä toimi Weimarin tasavallan alla FAUD:in aktiivisia osastoja, jotka koostuivat lähinnä Muchenistä paenneista rautatieläisistä. Berliinissä anarkosyndikalistit olivat osa paljon laajempaa anarkistiliikettä ja toimivat selkeän sosialistisessa kulttuuri-ilmapiirissä, joka oli katkerasti jakautunut puhdasoppisten sosialistien ja kommunistien kiistojen vuoksi minimoiden näin anarkismin vaikutusmahdollisuudet.

Hitlerin puolueen menestyksellä oli musertava ja lamaannuttava vaikutus työväenliikkeeseen. Vuosikausia oli pidetty jopa kommunistipuolueen vastustajienkin keskuudessa selvänä, että kommunistien Punainen Rintama nousisi vastarintaan. Oli ennakoitu, että kamppailu tulisi myös päätymään sen voitoksi. Tämä käsitys oli syvään juurtunut jopa niihinkin jotka ponnistelivat sosialistien ja kommunistien yhteisen rintaman puolesta natsismia vastaan. Koska järjestäytynyt työväenluokka oli jo kauan taistellut kaduilla hitlerismiä vastaan ei kukaan osannut ennakoida antautumista ilman laukaustakaan.

Natseja vastaan

Vain muutamaa kuukautta ennen kuin Hitler otti vallan anarkosyndikalistit järjestivät Kölnissä valtavaa kansansuosiota saaneen mielenosoituksen tri Goebbelsin vierailua vastaan. Goebbels valitti myöhemmin katkerana “tulleensa ajetuksi kotikaupungistaan kuin jokin rikollinen”. Tämä mielenosoitus toimi haasteena kansanjoukoille jotka kokivat itsensä velvoitetuksi järjestämään vastaavia mielenilmaisuja, tehden näin natsien laman huippuaikana järjestämistä propagandakiertueista äärimmäisen vaarallisia. Hitler siirtyi näin ollen käyttämään turvallisuussyistä matkoillaan lentokoneita jota vielä tuolloin pidettiin riskialttiina.

Berliinissä natsimarssit olivat poliisien ympäröimiä ja suojelemia (kuten natsien ja Ku Klux Klanin marssit nykyisinkin). Kirjailija Christopher Isherwood, joka oli Saksassa nuorena tarkkailijana muutamia kuukausia ennen kuin natsit ottivat vallan, kirjasi ylös kuinka vihamielisesti kansanjoukko Moabitin työläiskaupunginosassa nauroi kun iäkäs ja lihava SS-kapteeni väsyi marssilla ja yritti yksin jäätyään hädissään ottaa kiinni turvallisen marssiosastonsa.

Natsien murhajoukkiot hyökkäilivät yksinäisten vastustajiensa kimppuun, mutta arastelivat yleensä avointa yhteenottoa (retkue, johon Horst Wessel kuului, yritti sitä ja hänestä tuli natsimarttyyri). Natsien ennen valtaantuloansa harjoittama juutalaisvaino kohdistui korkeastikoulutettuihin ja julkaisutoimintaa harjoittaviin, usein esimerkiksi näiden istuessa kahvilassa, sekä yksityisyrittäjiin. Pahoinpitelyjen kohteeksi eivät juuri koskaan joutuneet työväenluokan alueilla oleskelevat – kaikkein vähiten järjestäytyneet työläiset – sillä näillä alueilla natsit olisivat olleet altavastaajina.

09natsisaksa1

Lamaannus

Hiterin otettua vallan Hindenburgilta -suurimman osan poliittisista puolueista tukiessa vallanvaihtoa omista taktisista syistään – SS:n valta kasvoi dramaattisesti. Miltei yhdessä yössä työläisten keskusjohtoiset järjestöt romahtivat niiden johtajiston täysin laittomilla pidätyksillä. Eikä mikään hävinnyt niin nopeasti kuin Punaisen Rintaman armeija, joka yhtenä päivänä mahtaili kaduilla Moskovassa koulutettuine kenraaleineen ja seuraavana päivänä riutui hätäisesti muodostetuissa keskitysleireissä ilman ensimmäistäkään vastarinnan elettä.

Kommunistipuolue julistettiin laittomaksi. Sosialistit ja ay-liike yrittivät sopuilla ja tulivat pikkuhiljaa kielletyiksi – jonka jälkeen sosiaalidemokratialla ei ollut tarjottavanaan yhtään mitään. Ay-johtajat yrittivät siirtää varansa sotaveteraanien järjestöihin (joista natsit eivät niitä ideologisista syistä voineet takavarikoida mutta saattoivat kuitenkin kontrolloida). Työväenliike kokonaisuudessaan oli tyrmistynyt tosiasiasta, että koko sen itsensä suojaksi rakentama puolustus oli haihtunut taivaan tuuliin.

Tällä oli vaikutuksensa myös Saksan anarkisteihin ja Reininmaata lukuun ottamatta siitä tuli marginaalinen toisinajattelevien liike joka oli kykenemätön julistamaan sanomaansa ja näin ollen kasvamaan. Reininmaalaiset työläiset mukautuivat hitaammin eivätkä he langenneet natsien provokaatioihin, mutta propagoinnin ja kontaktien kadotessa hekin antoivat periksi (tosin eivät koskaan täydellisesti). Natsidiktatuurin kahtenatoista vuonna muutama yksinäinen ryhmä jatkoi toimintaansa, varsinkin teollisuuden piirissä. Minkäänlainen pitkäjänteinen toiminta ei kuitenkaan ollut koskaan mahdollista, vaikkakin Madridissa ihmiset jonottivat Espanjan sisällissodan aikana nähdäkseen näyteikkunaan asetetun saksalaisen pommin, jossa oli viesti “Toverit! Minun tekemäni ammukset eivät räjähdä” (todistus sabotaaseista, joita aivan varmasti tapahtui Saksassa, tai ehkä Espanjassa järjestettyä propagandaa, kuka tietää).

Kohteena Hitler

Kun Saksan anarkistit ja raatikommunistit (jotka unohtivat vähäiset erimielisyytensä natsikauden ajaksi) harjoittivat vastarintaa oli kyse lähinnä yksilösuorituksista. On historian ironiaa, ja tyypillistä, että ainoan historiaan jääneen murhayrityksen Hitleriä vastaan tekivät yläluokan kenraalit jotka olivat tukeneet hänen sotaansa kunnes tappio alkoi häämöttää (sellaiset Kansainvälisen Työväenliiton (AIT) intellektuellit kuin Rudolf Rocker ja Augustin Souchy luopuivat yrityksistä dokumentoida anarkistien Hitleriä vastaan tekemiä murhayrityksiä koska “juuri sellainen toiminta tuo anarkistiliikkeelle huonoa mainetta”!).

Kukaan ei koskaan kuvitellut Hitlerin surmaamisen johtavan automaattisesti natsismin tuhoon. Mutta jos otetaan huomioon Führeriin liittynyt johtajapalvonta, se olisi järkyttänyt koko natsipuoluetta ja palauttanut anti-natsi enemmistölle luottamusta ryhdistäytyä uudestaan, vaikkapa vain puolustuksellisesti.

Anarkistit eivät tehneet Hiteriä vastaan niin monia murhayrityksiä kuin Italialaiset anarkistit Mussolinia vastaan, silti yrityksiä oli enemmän kuin on yleensä uskottu. Vain muutamia mainitaan tässä eikä muita vastarinnan muotoja edes kosketella (tarkempien tietojen puuttuessa), kuten esim. anarkosyndikalistien toiminta Duisburgissa. Ne, joilla on ollut mahdollisuus tehdä perusteellisia tutkimuksia aiheesta, eivät ole niitä jostain syystä kuitenkaan tehneet (koska se kääntäisi huomion pois kenraalien ja preussilaisten aristokraattien viime hetken juonista pelastaa Kolmas valtakunta?).

Toimintaan

Ensimmäinen yritys (itse asiassa Valtiopäivätalon tuhoaminen, ei murhayritys) oli van der Lubbe-nimisen raatikommunistin tekemä. Hän ajatteli, että natsien ja näille vallan luovuttaneiden parlamenttitalon palo voisi toimia merkkinä proletariaatille nousta. Vaikka poltto sinänsä onnistuikin, marxilaiset ja näiden liberaalit liittolaiset sanoutuivast irti Lubben teosta ja julistivat tämän natsien kätyriksi. Vihjattiin, että natsit itse polttivat valtiopäivätalon kommunistien saattamiseksi huonoon valoon (tyypillinen reaktio liberaaleilta sabotaasiin).

Düsseldorfilaisperäinen Schwarzrotgruppe oli ensimmäinen ja itsepintaisin Hitlerin murhaamista kannattavista ja suunnittelevista ryhmistä. Heistä Valtiopäivätalon polttamisessa tehtiin se virhe, että siihen osallistui henkilö joka oli hollantilaista syntyperää, kun otetaan huomioon Saksassa natsien aivopesun aikaansaama (oletettu) ulkomaalaisvihamielisyys.

He järjestivät kaksi miltei onnistunutta yritystä, toisen müncheniläisessä oluthallissa, jossa juhlittiin natsien vuoden 1923 vallankaappausyritystä, toisen Nürembergin oopperassa. Molemmat yritykset tehtiin tyhjiksi viime hetkellä, mutta syylliset onnistuivat pakenemaan. Suunnitelmiin osallistuneet pakenivat Glasgow’iin (missä heitä majoitti edesmennyt tunnettu anarkisti Frank Leech, jonka kotona tapasin heidät 1937).

Näitä kahta epäonnistumista seurasi välittömästi puhtaasti yhden henkilön hanke ampua Hitler puoluejuhlassa Kölnissä, mutta koska mies jäi välittömästi kiinni, ei tapauksesta todennäköisesti ole olemassa asiakirjoja. Tapaus johti kuitenkin joukkopidätyksiin reiniläisten työläisten keskuudessa ja aiheutti toiminnan halvaantumisen.

Sinnikkyyttä

Yksi monista muista hankkeista joista on enemmän tietoa oli Hilda Monten työtä.

Hän toimi sekä anarkistisessa että raatikommunistisessa liikkeessä ja oli ollut aktiivinen kahdessa tai kolmessa vastarintaryhmässä. Äärimmäisen päättäväisenä ihmisenä hän oli pettynyt koska Schwarzrot-ryhmä ei ollut kääntynyt hänen puoleensa yrityksissään (heistä natsit olisivat käyttäneet Monten juutalaisuutta hyväkseen, kuten kävi myöhemmin Herschel Grynszpan’in tapauksessa tämän tapettua von Rath ja joka johti surullisen kuuluisan Kristalliyön väkivaltaisuuksiin). Voidakseen toimia vapaammin hän avioitui homoaktivisti John Oldayn kanssa saadakseen Britannian kansallisuuden. Vaikka Olday olikin syntynyt Saksassa oli hänellä brittipassi isän kanadalaisuuden vuoksi.

Monte osallistui toiseen juoneen Hitleriä vastaan puoluetilaisuudessa ja onnistui viimetipassa pakenemaan Englantiin. Olday karkoitettiin Saksasta yrityksen johdosta. Englannissa ryhmä kehitteli suunnitelmaa joka valui tyhjiin aivan sattumalta koska Hitler ei tullutkaan kyseiseen tilaisuuteen. Heitä rahoitti alussa rikas teollisuusmies ja Työväenpuolueen parlamentaarikko George Strauss. Hilda Monte matkusti Saksaan, mutta oletettavasti suunnitelma kariutui ja hän palasi Lontooseen juuri ennen sodan puhkeamista.

Viranomaiset suhtautuivat epäilevästi saksalaiseen joka ilmaantui juuri ennen vihollisuuksia vaikka hänellä olikin juuri hankittu brittiläinen aviopuoliso jonka kanssa hän ei ollut koskaan elänyt! Hänet internoitiin ja kuten monet anti-fasistit hän koki tämän voimakkaasti loukkaavana. Otettuaan yhteyttä brittianarkisteihin hän oli varma suunnitelmansa toteutumisesta jos hän vain voisi palata Saksaan. Strauss oli tässä vaiheessa vetäytynyt hankkeesta vaikka hänen suhteillaan olisi ollut käyttöä (hän ehkä epäili joutuvansa viekoitelluksi natsien suunnittelemaan juoneen). Hilde Monte löysi sattumalta elokuvatähden joka oli valmis tukemaan häntä rahallisesti ja suhteillaan (tämä näyttelijä joutui myöhemmin natsien murhaamaksi Portugalissa*). Monte sai luvan palata Saksaan (miten, siitä minulla ei ole mahdollisuutta saada tietoa), jossa hän otti yhteyttä ryhmäänsä mutta joutui Gestapon kiinniottamaksi ja murhaamaksi, jollakin kammottavalla tavalla arvatenkin. Sosialisti-toverini kertoi minulle, että etsivä ylikonstaapeli Jones erikoisosastolta kertoi hänelle huolestuneensa siitä tavasta miten vastuuttomasti Monten annettiin palata ja kunnioituksestaan tämän rohkeutta kohtaan. Näyttää siltä, että tiedustelupalvelu antoi hänen saada tahtonsa läpi ja todistaa näin natsisminvastaisuutensa. Häntä ei mainita missään liittoutuneiden Saksaan lähettämien agenttien luettelossa (joidenkin tahojen mukaan hänen juutalaisuutensa tai sukupuolensa vuoksi, mutta todennäköisemmin koska hän ei toiminut valtion tehtävissä). Hänen toimintaansa muistetaan kunnioituksella Israelissa (missä häntä koskevia asiakirjoja säilytetään) vaikkei hän koskaan ollutkaan sionisti.

Yhteistyötä

Sodan aikana Hitlerin ja Francon tavatessa suunnittelivat espanjalaiset anarkistit molempien yhtäaikaista surmaamista yhteistyössä ranskalaisten ja saksalaisten kanssa. Tämä olisi totisesti muuttanut historian kulkua ja olisi ollut anarkistisen vastarinnan kohokohta jos olisi toteutunut. Ne, jotka pilkkaavat tällaisia yrityksiä amatöörimäisiksi tulisi muistaa, että asianosaiset eivät olleet ammattimurhaajia, vaan tavallisia työläisiä jotka elivät sietämättömän sorron alla. Ainakin nämä tapahtumat tulisi tehdä tunnetuksi. Ne edustavat Saksan työläisten todellisia tunteita luokkatappion vuosina jolloin tyrannit vetivät saksalaisten maineen lokaan.

Albert Meltzer
(Black Flag #200, Sept. ’90)

 

* Viittaus koskee ehkä mm. Tuulen viemää-elokuvassa esiintynyttä Leslie Howardia.
Howard oli tunnustautunut natsismin vannoutuneeksi vastustajaksi ja organisoinut natsisminvastaisia näytelmäesityksiä Englannissa. Hän ohjasi vuonna 1941 elokuvan Nykyajan Punainen Neilikka, jossa laskettiin herkullisen julmaa leikkiä kolmannesta valtakunnasta

Howardia kuljettanut hollantilainen matkustajalentokone katosi Biskajan lahdella 1.6.1943 koneen ollessa matkalla Lissabonista Lontooseen. Koneen pudottivat saksalaiset hävittäjät.

Jälkeenpäin on arveltu saksalaisten luulleen, että koneessa olisi ollut Winston Churchill. Toisaalta Leslie Howard oli yksi kärkipään nimistä Hitlerin tappolistalla (kuten tietysti myös Churchill!) ja Saksan englanninkielistä sotapropagandaa radiossa julistanut ‘Lord Haw-Haw’ oli toistuvasti uhkaillut Howardia (“Tulemme vielä pistämään tämän mahtipontisen brittinäyttelijän katumaan sanojaan”). Puuttumatta mitenkään saksalaisten käsityksiin Churchillin olinpaikasta kesäkuun ensimmäisenä, on kuitenkin tosiasia, että saksalaiset tiesivät Howardin olleen koneessa, sillä häntä oli pidetty tarkasti silmällä heti saapumisestaan luennoimaan Portugaliin huhtikuussa 1943.

Kari Häkkinen