Tammikuun lopulla vietettiin Suomen luokkasodan 75-vuotispäivää. Moni tiedotusväline nimitti tätä sinänsä oikein “vapaussodan” vuosipäiväksi, sotkien kuitenkin vapauden puolesta taistelleet ja heidän vastustajansa keskenään.

Tammikuun 27. 1918 Suomen työväenluokka nousi yläluokkaa vastaan ottaakseen vallan itselleen, niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Heidän tavoitteenaan oli vapauttaa itsensä taloudellisesta kurjuudesta ja luoda oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Samaan aikaan alkoivat Mannerheimin johdolla Pohjanmaalta hallituksen sotilasoperaatiot joiden tavoitteena oli riisua aseista niin venäläiset sotilaat kuin työläisten punakaartitkin. Täten hallitus pyrki vahvistamaan omaa valtaansa ja tukahduttamaan työläisten yhä kiihkeämmän liikehdinnän.

Valkoisen puolen tavoitteeksi on pyritty nostamaan taistelu itsenäisyydestä silloin kun ei ole puhuttu vain “järjestyksen” palauttamisesta. Neuvosto-Venäjän hallitus oli kuitenkin tunnustanut Suomen itsenäisyyden jo 31.12. 1917 ja maassa olevat venäläisjoukot (n. 40 000 miestä) tuskin pystyivät muodostamaan mitään todellista uhkaa itsenäisyydelle. Kuten muuallakin Venäjän armeijassa, sotilaat odottivat vain kotiinpääsyä ja tottelivat vain jos katsoivat käskyt järkeviksi. Venäjän ja Saksan sodan jatkuminen teki kuitenkin bolsevikit haluttomiksi vetämään joukkoja Suomesta.

Jo sodan aikana valkoisten johtajat kuitenkin propagoivat sotaa “ryssän vastaisena sotaretkenä”, joutuivathan he muodostamaan armeijansa paljolti tavallisista talonpojista, joilla ei välttämättä ollut mitään erityistä intoa teurastaa työläisiä ja torppareita. Tosin Mannerheim välillä lipsahti linjasta julistaen venäläisille sotilaille (ja ennen kaikkea venäläisille upseereille, jollainen hän itsekin oli ollut vain vähän aikaa sitten) taistelevansa vain suomalaisia kapinallisia vastaan. Itse asiassa monet venäläiset upseerit olivatkin valkoisten apuna, lensipä Venäjältä porvareiden avuksi joukko venäläisiä sotilaslentäjiäkin koneineen.

13luokkasotaPian sodan alkamisen jälkeen Lenin porukoineen päätti kotiuttaa koko armeijan – sotilaiden luotettavuus kun oli kyseenalainen – ja Suomeen jäi ainoastaan n. 2000 venäläistä jotka päättivät vapaaehtoisesti jäädä taistelemaan suomalaisten työläisten rinnalle (mainintakoon että punaisten puolella taisteli myös muutaman sadan venäläisen anarkistimatruusin joukko). Venäläisten osuus taisteluissa jäi siis lähes mitättömäksi, kun ottaa huomioon että punaisten puolella taisteli kaikkiaan n. 100 000 miestä ja naista.

Sodan merkittävin taistelu käytiin Tampereella ja sen ympäristössä ja päättyi valkoisten voittoon ja Tampereen valtaukseen 2.4. Heti tämän jälkeen nousivat punaisten selustassa Hangossa ja Loviisassa maihin hallituksen kutsumat saksalaiset joukot (n. 12 000 sotilasta), jotka valloittivat Helsingin 12.-13.4. Sota päättyi toukokuun alussa viimeisten punaisten antautuessa Lahden lähettyvillä.

Sota sai loppuvaiheessaan suoranaisen työläisten joukkoteurastuksen luonteen. Punikkeina pidettyjä ammuttiin sumeilematta, usein ilman mitään tutkintaa. Kun sodassa kaatui n. 3500 valkoista ja 5500 punaista, valkoisten teloittamina kuoli n. 8400 punaista (punaisten ampumia valkoisia vastaavasti 1650). Lisäksi valkoisten perustamilla keskitysleireillä menehtyi kevään ja kesän aikana n. 12 000 punaisten puolella ollutta. Yhteensä siis henkensä menetti yli 25 000 työläistä (Suomen väkiluku oli tuolloin hieman yli kolme miljoonaa).

Vallankumouksen epäonnistumiselle on jälkikäteen helppo mainita monia syitä. Yksi tärkeimpiä oli kuitenkin työväenliikkeen valmistautumattomuus vallankumoukseen. Työväenliikkeen johto oli keskittynyt parlamentaariseen toimintaan ja sille oli tärkeintä saada ääniä. Vaikka johto puheissa saattoi olla vallankumouksellinen, todellisuudessa jopa radikaalit olivat neuvottomia vallankumouksellisen tilanteen tullessa. Työväenliikkeen rivijäsenet sen sijaan ajoivat liikettä eteenpäin, perustivat punakaarteja (usein johtajien vastustuksesta huolimatta), lakkoilivat ja vaativat vallankumousta. Ongelma oli kuitenkin se että työläiset olivat tottuneet odottamaan vastauksia ja ohjeita johtajistolta, kuten marxilaisissa liikkeissä yleensäkin. Marraskuussa 1917 yleislakon aikaan työväenkaartit olivat tilanteen herroina suurimmassa osassa maata ja työväenluokka vaati vallan ottamista työväenliikkeelle. Työväenliikkeen johto kuitenkin pelästyi ja taivutteli työläiset takaisin töihin osin selvien valheiden voimalla. Vallankumousta ei voinut pysäyttää, mutta sen tullessa paria kuukautta myöhemmin, porvaristo oli ehtinyt valmistautua. Opetus on se ettei työväenluokan tule vaatia ketään toteuttamaan vallankumousta vaan tehdä se itse.

Sota oli työläisille vieläkin suurempi tappio henkisesti kuin fyysisesti. Vaikka vuosisadan alun sosialidemokraattisessa puolueessa oli paljon arvostelemista, se oli kuitenkin huomattavan aito työväenliike, ei niinkään poliittista järjestäytymistä kuin työväenluokan yhteistä vapautusliikettä. Sodan jälkeen sen työväenliike jakautui. Moskovassa joukko paenneita punaisten johtajia perusti Suomen Kommunistisen Puolueen, joka kulki uskollisesti Neuvostoliiton talutusnuorassa kunnes sen johtajille alkoi tippua Suomenkin valtiolta johtopaikkoja. Suomessa sodan ajan hiljaa pysyneet tai jopa valkoisten puolelle asettuneet työväenliikkeen johtajat sen sijaan muodostivat uudestaan Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen, joka puolestaan kehittyi työläisten kusettamisen ja porvareiden perseennuolemisen taiteeksi.

Vuoden 1918 luokkasodan eräs opetus on myös se ettei Suomen kansakaan aina ole tyytynyt vain nurisemaan vaan on myös taistellut ase kädessä oikeuksiensa puolesta. Kuluneet 75 vuotta ovat vain saaneet hallitsevan luokan ylimieliseksi…

Artikkeli on julkaistu Kapinatyöläinen #2 (2/89) -lehdessä.

Advertisements