Tänä vuonna 1992 tulee täyteen 500 vuotta siitä, kun Kolumbus teki ensimmäisen retkensä. Tätä juhlitaankin nyt Euroopassa ja Amerikoissa maanosan “löytämisen” 500-vuotisjuhlana.

Amerikan löytäminen johti heti alusta lähtien katastrofiin ja valtavaan määrään inhimillistä kärsimystä. Conquistadorit tulivat ja hävittivät kaiken tieltään metsästäessään kultaa. Alkuperäisväestö alistettiin, orjuutettiin ja sen kulttuuri tuhottiin. Valloittajia seurasivat kirkonmiehet miekkakäännytyksineen. Intiaanit elävät vieläkin alistettuina ja uhattuina eri puolilla Amerikan mannerta. Heidät yritetään tallata milloin suurpääoman, milloin sotilasjuntan saappaiden alle.

Mutta intiaanit eivät suostu alistumaan. Pohjois-Amerikoista muistamme hyvin Kanadan Mohawkien taistelun. Se ei ole ainoa kerta, kun intiaanien on ollut pakko tarttua aseisiin ja ryhtyä avoimeen vastarintaan.

Vastaliike Kolumbuksen retkien 500-vuotisjuhlalle kulkee nimellä “500 vuotta intiaanien ja kansan vastarintaa”. Tapahtumia ja mielenilmauksia on tarkoitus järjestää ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa.

Pohjois-Amerikan alkuperäisväestö on selviytynyt valtavasta kansanmurhasta. Yhdysvalloissa monet muutkin kuin intiaanit ovat todenneet historian olevan yhtä hirmutekoa, jonka motiiveina olivat ahneus ja rasismi. Tämä ei anna oikeutta olla ylpeä amerikkalaisuudestaan. Tiedämme kuitenkin kaikki, että historiaa ei voi muuttaa, ja ehkäpä asiat olisi tehty toisin nykyaikana (toisaalta… ehkäpä ei sittenkään). Monet Jenkit luulevat, että intiaanien sorto ja kansanmurha päättyi Wounded Kneen verilöylyyn 1890. Intiaanisodat eivät loppuneet tuohon, vaan niitä on käyty kautta koko 1900-luvun. Tosin ne ovat olleet julkisesti “siistimmin” toteutettuja.

Kun reservaatiojärjestelmä perustettiin, intiaanit tyrkättiin alueelle, jota kukaan muu ei halunnut. Näitä alueita ei voinut viljellä tai laiduntaa. 1900-luvulla kuitenkin huomattiin, että suurin osa maan mineraalivaroista oli näillä mailla (hiiltä, öljyä, uraania, luonnonkaasua…). Niinpä jälleen kerran intiaaniväestö sai todeta olevansa kehityksen tiellä. Yhdysvaltain hallitus on pitänyt yksityisten yhtiöiden puolta ja pettänyt kaikki intiaanien kanssa tekemänsä sopimukset. Näin intiaaneilta on viety nekin vähät maat, joita heille oli jätetty.

Keskeinen sija tässä strategiassa oli heimoneuvostojärjestelmän luominen. Näillä annettiin kuva alkuperäiskansan autonomiasta, vaikka neuvostoja itse asiassa hallitsi sisäasianministeriö. Intiaaniheimot eivät hyväksyneet neuvostoja, mutta niistä tehtiin silti intiaaneille ainoa kanava, jonka liittovaltio hyväksyi. Näillä neuvostoilla ei ole muuta valtaa kuin myydä tai luovuttaa heimojen maita. Hallitus ei anna minkään pysäyttää itseään, kun se jahtaa mineraalipitoisia maa-alueita.

Viime aikoina hallitus ja suuryritykset ovat olleet erityisen säälimättömiä Big Mountainilla, Arizonassa ja Pine Ridgessa, Etelä-Dakotassa. Big Mountain sijaitsee Navajojen reservaatissa. Sadat Dine-perheet (Dine on Navajojen oma nimi heimostaan) pakotetaan muuttamaan kodeistaan, jotta Peabody Coal-kaivosyhtiö pääsee laajentamaan toimintaansa. Nämä ihmiset ovat taistelleet “uudelleen sijoittamista” vastaan vuosikausia. Valkoiset tekivät lain, joka sallii 10 000 dine-intiaanin siirtämisen muualle. Lain perusteeksi keksittiin Navajojen ja Hopi-intiaanien välinen riita maasta. Tämä oli täydellistä valehtelua ja vääristelyä. Tila tässä lehdessä ei riittäisi kertomaan väkisin siirrettyjen intiaanien kohtalosta, saati sitten niistä vaikeuksista, joita alueelle jääneet ovat kohdanneet.

Vaikka “uudelleen sijoittamisen” sallivan lain on todettu rikkovan muita intiaanikansojen suojaksi tehtyjä lakeja ja ihmisoikeussäädöksiä, se on jätetty voimaan. Uudelleen sijoituksen piti alunperin olla tehty vuoteen 1986 mennessä. Bushin hallinnolla alkaa olla kiire saattaa tämä maiden varkaus loppuun tänä vuonna, koska maita ahnehtiva Peabody on tehnyt sopimuksen Japanin kanssa suurista hiilikaupoista, jotka vaativat toiminnan laajentamista.12viisisataa2

Pine Ridgen Sioux-reservaatio Etelä-Dakotassa on erään USA:n suurimman uraaniesiintyman päällä. Perinteisesti intiaanit ovat vastustaneet uraanin kaivua, mutta 70-luvun alkupuolella Pine Ridgen heimoneuvostoa johti Dick Wilson-niminen kaveri. Hän kannatti uraanin kaivamista ja tappoi systemaattisesti vastustajiaan. Tämä johti paikalliset lakotha-intiaanit pyytämään apua AIM:ltä, Amerikan Intiaaniliikkeeltä. Tämä johti Wounded Kneen valtaukseen 1973. Seuraavien kolmen vuoden aikana Pine Ridgen reservaatin ihmisiä vainottiin ja murhattiin. FBI – liittovaltion poliisi – auttoi Wilsonin yksityisjoukkoja tarjoamalla tietoa AIM:n aktiiveista ja antamalla aseita. FBI halusi tuhota AIM:n. Tämä terrori nousi huippuunsa kesäkuun 26.1975, jolloin FBI:n agentit avasivat tulen AIM:n leiriä kohti lähellä Oglalaa, Etelä-Dakotassa. Tämä johti tulitaisteluun, jossa molemmat agentit ja yksi AIM:n jäsen kuoli. Kuolleen AIM:n jäsenen Joe Stuntzin tapausta ei koskaan tutkittu. Samana päivänä, kun tulitaistelu käytiin allekirjoitti Dick Wilson laittomasti Washingtonissa sopimuksen, jolla kahdeksasosa reservaatista luovutettiin uraaninlouhintaan.

Kahden FBI:n kytän kuolema johti kasvavaan terroriin intiaaneja kohtaan. AIM:n jäsen Leonard Peltier tuomittiin lopulta kahdeksi elinkautiseksi vankeuteen osallistumisesta ja avustamisesta näiden kahden FBI:n hyypiön kuolemaan. Hän on viettänyt viimeisimmät 15 vuotta vankeudessa rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Todistusaineisto, johon tuomio perustui oli väärennetty. Leonard Peltieriltä on kielletty mahdollisuus uuteen oikeudenkäyntiin, mutta tällä hetkellä häntä tukevat aktiivit yrittävät saada kongressin järjestämään asiasta uusintakuulusteluja.

Nämä kaksi edellä mainittua tapausta ovat vain esimerkkejä Amerikan mantereen hallitusten rasismista ja hiljaisesta kansanmurhasta. Kanada pääsi otsikoihin viimeksi, kun Mohawk-intiaanien pyhät maat oli tarkoitus muuttaa golf-kentäksi. Viranomaisia ei kiinnostanut kuunnella intiaaneja ja Mohawkit tarttuivat aseisiin. Hallitus vastasi lähettämällä paikalle armeijan.

Kolumbuksen reissailun viisisataavuotispippalot tuovat varmasti esille myös historian epäoikeudenmukaisuudet ja kulttuurien hävittämiset. Mutta näistä kysymyksistä tullaan jälleen puhumaan menneisyyteen tuijottaen. Krokotiilinkyyneleemme eivät auta menneitä intiaanisotureita sen enempää kuin heidän jälkeläisiäkään. Todellisuus intiaanienyhteisöissä on tällä hetkellä lohduton; massiivinen työttömyys, pakkosteriloinnit, “uudelleensijoitukset” ja aliravitsemus ovat jokaisen reservaatin päivittäistä elämää. Intiaaneilla on korkein syntymäkuolleisuus ja lyhyt keski-ikä. Kaikki nämä ovat sodankäyntiä, osa hiljaista intiaanisotaa, jolla kansanmurha pyritään saamaan päätökseen. Juhlikaamme siis mieluummin intiaanien ja kansan vastarintaa, kuin kansanmurhaa ja sortoa!

Lokakuun 12. päivä on tarkoitus juhlistaa alkuperäiskansan vastarintaa kansainvälisellä toimintapäivällä. Toiminnan muodot ovat jokaisen ryhmän itse päätettävissä. Kaikki mielenilmauksista suoraan toimintaan ovat suotavia.

Pekko Lavento