Helsingin Sanomat kertoi 8.6. aboriginiyhteisön (aborigini on englantilaisten Australian alkuperäisväestölle antama yhteisnimitys, merkinnyt alunperin yksinkertaisesti alkuasukasta) vaativan omistusoikeutta maan pääkaupunkiin, Canberraan (266 400 asukasta 1986), sen lähistöllä olevaan viljelymaahan ja eteläpuolella sijaitsevaan Snowy-vuoristoon, toisen aboriginiyhteisön vaatiessa noin neljä kertaa Irlannin suuruista aluetta jostakin muualta. Nämä (ilmeisesti) symboliset vaatimukset kuulostavat epärealistisen suurilta, mutta olisivat silti toteutuessaan varsin mitätön korvaus kaikkien aikojen suurimpiin kuuluvasta kansanmurhasta ja yli 200-vuotisesta sorrosta.

Se, mikä alkoi vuonna 1788, ja jota juhlittiin ylitsevuotavasti viisi vuotta sitten, ei ollut Australian asutus, vaan sinne kohdistunut hyökkäys, jonka tavoitteena oli tuhota mantereella vähintään 40 000 vuotta asuneet yhteisöt. Australian kouluissa opetetaan valhe, jonka mukaan aboriginit olisivat olleet kuoleva rotu valkoisten saapuessa. Systemaattisen “valkopesun” kohteena ei ole ollut ainoastaan mantereen asujaimisto, vaan myös sen musta historia.

Kuten kaikkien metsästäjä-keräilijäkulttuurien, myös aboriginien asema oli ennen valkoisten tuloa huomattavasti parempi kuin Englannin köyhälistön, jota Australiaan kuskatut rangaistusvangit enimmäkseen edustivat. Yleinen harhaluulo “primitiivisten kulttuurien” elämästä tauottomana olemassaolon taisteluna perustuu ainoastaan täydelliseen asiantuntemattomuuteen. Pelkillä luonnon antimilla eläminen olisi epäilemättä hankalaa toimitusjohtajalle Helsingin keskuspuistossa, mutta ei suinkaan aidossa, hyvin harvaanasutussa luonnonympäristössä elävälle ja siellä kasvaneelle ihmiselle. Kalaharin autiomaan laitamilla elävien bushmannien (jotka muistuttavat elinolosuhteiltaan ennen valkoisten tuloa eläneitä aborigineja todennäköisesti enemmän kuin mikään muu nykyinen kulttuuri) on tutkimuksissa todettu käyttävän riittävän ravinnon hankintaan vähemmän kuin kolme tuntia päivässä aikuista yksilöä kohti! Bushmanninainen saattoi kerätä päivässä niin paljon ruokaa, että se riitti hänen perheelleen kolmeksi päiväksi, ja käyttää lopun aikansa lepäilemiseen, ompelemiseen, vierailijoiden vastaanottamiseen ja vierailla käymiseen. Sellaisiin askareisiin kuin ruuanlaittoon, pähkinöiden särkemiseen, polttopuiden keräämiseen ja veden noutamiseen meni tunnista kolmeen tuntiin päivässä. Paras osoitus aboriginien tyytyväisyydestä tämänkaltaiseen elämänmuotoon on sinnikkyys, jolla he ovat pitäneet tai yrittäneet pitää siitä kiinni, kaikista hallitusten ja lähetyssaarnaajien pakkotoimista huolimatta.

Aboriginien kansanmurha on eräs kaikkien aikojen tehokkaimmin toteutetuista. Levinnein arvio alkuperäisväestön määrästä kansanmurhan alkaessa on 2 miljoonaa, korkeimman ollessa 3 miljoonaa. Sadassa vuodessa tapettiin varovasti arvioiden n. 80% aboriginiväestöstä! Kansanmurhaa ei edes perusteltu maahantunkeutujien ja aboriginien välisillä eturistiriidoilla, vaikka niistäkin johtuvia yhteenottoja sattui jonkin verran. “Alempiarvoisen” rodun tuhoaminen oli hyökkääjille arvo sinänsä.

Nykyiset kenguruita huvikseen metsästävät ihmiset ovat aborigineja huvikseen metsästäneiden jälkeläisiä. Sana “metsästys” ei ole tässä mikään kielikuva, vaan asia, joksi “metsästäjät” itse huvinsa käsittivät. On olemassa useita kuvauksia sellaisista jonkin aboriginiryhmän miesten tappamisen jälkeisistä “lisähuvituksista” kuin aboriginivauvojen polttaminen kaulaan saakka ja näiden päiden irtipotkaiseminen, kilpaillen siitä kuka saa pään lentämään pisimmälle; tai naisten sukupuolielinten irtileikkaaminen ja uhrien jättäminen vuotamaan kuiviin systemaattisen joukkoraiskauksen päätteeksi.

Suurta kuolleisuutta aboriginien keskuudessa aiheuttivat myös eurooppalaisten mukanaan tuomat taudit, joihin paikallisilta asukkailta puuttui vastustuskyky. Eivätkä maahantunkeutujat suinkaan tyytyneet tautien luonnolliseen leviämistahtiin, vaan edistivät niiden kulkua jakelemalla aborigineille isorokolla, pilkkukuumeella ja muilla taudeilla saastutettuja huopia.

Myös myrkkyä käytettiin alkuperäisväestön järjestelmälliseen murhaamiseen. Suosituimpia myrkytyskohteita olivat aboriginien kaivot, mutta myös myrkytettyjen jauhojen jakelua toteutettiin.

Kuvaan kuului tietysti, että “siirtolaiset” ajoivat alkuperäisväestön mantereen parhailta mailta karuille ja kuiville, ja ampuivat jokaisen aboriginin, joka kehtasi tulla hakemaan vettä valkoisten ryöstämillä mailla sijaitsevista joista ja kaivoista.

Aborigininaisia raiskattiin jatkuvasti, ja näitä vietiin seksuaaliorjiksi lammasfarmareille, virkamiehille ja papeille. Joissakin tapauksissa aboriginit jopa uhrasivat itse naisiaan tällaiseen tarkoitukseen, siinä (tietenkin turhassa) toivossa, että heimo näin säästyisi murhilta, kidutuksilta ja raiskauksilta. Jotkut naiset lähtivät vapaaehtoisesti, koska heillä, toisin kuin miehillä, oli sukupuolensa kautta mahdollisuus päästä jollain lailla turvattuun ja suhteellisen mukavaan asemaan valkoisten yhteiskunnassa.

Aboriginien kulttipaikkojen häpäiseminen ei edellisten raakuuksien rinnalla tunnu erityisen järkyttävältä, mutta aborigineihin sillä oli hyvin suuri psykologinen vaikutus. Häpäisy oli toisinaan tahatonta, mutta yleensä tarkoituksellista.

14bvalkopesuAustralian alkuperäisasukkaiden punamustakeltainen lippu
symboloi väreillään maata, alkuperäisväestyöä ja aurinkoa.

Syy siihen, etteivät aboriginit ryhtyneet heti järjestäytyneeseen vastarintaan maahantunkeutujia vastaan, ei ollut tyhmyys tai lammasmaisuus, vaan tilanteen täysi vieraus ja “liian” looginen oikeuskäsitys. Aborigineja oli valkoisten tullessa n. 500 eri kieliryhmää ja lukuisia heimoja, mutta ne olivat ryhminä eläneet sovussa keskenään; yhteinen mytologinen viitekehys, ajatus muinoin vallinneesta “uniajasta” sääteli heimojen välisiä suhteita ja hyväksyi kaikki heimojen paikalliset jumaluudet ja pyhät paikat. Niinpä aboriginit kohtelivat “siirtolaisiakin” erittäin ystävällisesti ja tulkitsivat yksittäisen valkoihoisen tekemän vääryyden yksilön tekemäksi rikokseksi ja näin ollen myös kostivat vain kyseiselle yksilölle. Kun kävi selväksi, että näin looginen ajattelu oli maahantunkeutujille täysin vierasta (yksittäisen murhaajan tai raiskaajan tappaminen “kostettiin” hillittömillä joukkomurhilla), alkoivat aboriginit viimein tosissaan vastata “sivistyneeseen” valkopesuun vanhalla kunnon nyrkkipyykkäyksellä, ja järjestäytynyt sissivastarinta alkoi. Australian “virallinen” historiankirjoitus vaikenee tästä vastarinnasta lähes täysin. Monet aboriginit jatkoivat vielä sissitoiminnan alettuakin turhia yrityksiä elää sovussa valkoisten kanssa.

1850-luvulle mennessä olivat hyökkääjät saaneet pysyvästi haltuunsa useimmat aboriginien asuinalueina toimineet rannikkoseudut, ja etninen puhdistus järjestelmällisenä ilmiönä lakkasi, vaikka yksittäisiä hyökkäyksiä aboriginiryhmiä vastaan tehtiinkin Queenslandissa ja Pohjoisessa Territoriossa aina 1930-luvuila saakka. Operaatio teurastus ja kidutus vaihtui “suojeluun”, mikä merkitsi käytännössä useimpien jäljellä olevien aboriginiryhmien pakkosiirtämistä n. 250 lähetysasemaan tai reservaattiin, tavoitteena eristys ja aivopesu. Molempia yritettiin edistää hajottamalla tahallisesti perheitä ja heittämällä vailla yhteistä kieltä olevia aborigineja yhteen.

Lisäksi “suojelu” piti sisällään riittämättömällä ravinnolla pitämistä, epäinhimillisiä elin- ja sairaanhoito-olosuhteita, tarttuvien tautien kukoistusta sekä taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä virkamiesten taholta. Aborigineja työskenteli runsaasti karjanhoitajina, palkkanaan sokeria, teetä, jauhoja ja tupakkaa, paikallisen ammattiyhdistysliikkeen (syndikalistista, Pohjois-Amerikasta levinnyttä IWW:tä tietenkään lukuun ottamatta) hyväksyessä tällaisen riiston täysin.

1920- ja 30-luvuilla vaihtui “suojelu” vähitellen “sulauttamiseen”, mikä puolestaan merkitsi aborigininaisten kouluttamista ruokapalkkaiseksi palvelijaluokaksi ja lapsien riistämistä vanhemmiltaan käymään koulua, käyttäen koulutukseen kuitenkin mitättömän vähän varoja.

Vappupäivänä 1946 meni Pilbarran seudulla 800 aboriginipaimenta lakkoon, utopistisena tavoitteenaan rahapalkan saaminen sokerin, teen, jauhojen ja tupakan sijasta. Lakko päättyi lakkolaisten tappioon. 60-luvun alussa menivät lakkoon Wattle Creekin aboriginit, vaatimuksinaan edelleen saavuttamaton rahapalkka sekä takaisin osa aikoinaan riistetystä maasta. Kumpaakaan tavoitetta ei saavutettu. Vasta vuonna 1962 onnistuivat eräät lakkoilevat aboriginipuutyöläiset taistelemaan itselleen historiallisen rahapalkan. Äänioikeuden ja oman maansa kansalaisuuden aboriginit saivat vasta 1968!

Tämänkään päivän aborigininuorten ei tarvitse kysyä vanhemmiltaan, millaista on olla häikäilemättömän sorron kohteena. Pelkästään vuosina 1983-88 kuoli vähintään 98 aboriginia poliisiasemilla ja vankiloissa, useimmat joko hyvin hämärissä olosuhteissa tai vastaansanomattoman selkeästi poliisien tai vanginvartijoiden murhaamina. Aboriginien suhteellinen osuus Australian vankiloissa on kolmetoista kertaa suurempi kuin muiden kansallisuuksien keskimäärin. Vuonna 1988 avattiin jälleen Queenslandin Boggo Rd-vankilan pahamaineiset maanalaiset sellit, “mustat aukot”, ilmeisesti Australian “asuttamisen” 200-vuotisjuhlaa vastaan protestoivien aboriginien pelottelemiseksi.

Alkoholismi, työttömyys ja erilaiset taudit (kuten sokeuden aiheuttava Trachoma, korvasairaus Oitus media ja syfilis) kukoistavat aboriginien keskuudessa, lapsikuolleisuuden ollessa kolminkertainen muuhun väestöön nähden. Aboriginien keskimääräinen elinikä on 20 vuotta alhaisempi kuin muiden etnisten ryhmien.

Vuonna 1983 aboriginit saivat käyttöoikeuden n.50 000 neliökilometriin aavikkoa ja puoliaavikkoa, josta siitäkin kaivosyhtiöt riistivät lähes saman tien itselleen laajoja alueita, so. kaiken, josta oli yllättäen löytynyt uraania, rautaa ja bauksiittia. Ja lain mukaan ne saavat tehdä saman vaikka koko alueelle, mikäli vain mineraaleja löytyy. Viime vuonna korkein oikeus säikäytti kaivosyhtiöitä ja maanviljelijöitä päättämällä, että alkuperäisväestöllä on oikeus siihen maahan, johon he voivat todistaa omaavansa yhä yhteyden. Yhtään maata ei ilmeisesti kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi saatu takaisin.

Aboriginit ovat myös yrittäneet perustaa omia terveydenhoito-, lastenhoito-, tiedonvälitys-, lainvalvonta- jne. organisaatioita, tavoitteenaan ratkaista itse ongelmansa, joihin hallitus on suhtautunut enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi, mutta hallitus on pyrkinyt kaikin tavoin kaivamaan maata hankkeiden alta nähtyään organisaatioiden muodostuvan enemmän tai vähemmän vapaiksi sen otteesta.

Historian ja nykyisyyden “valkopesua”, samoin kuin konkreettisia kansanmurhia tapahtuu kaikkialla maailmassa joka hetki, kaikkien vähänkin merkityksellisten hallitusten hyväksynnän ja tuen alaisina. Eräs tärkeimmistä tilanteen mahdollistavista tekijöistä on porvarillisten tiedotusvälineiden uskomattoman yksimielinen vaikeneminen useimmista niistä, ja julkisuuteen pääsevien mahdollisimman nopea unohtaminen.

Mika Sakki

Artikkeli on julkaistu Kapinatyöläinen #14b (2b/93) -lehdessä.