Paulo Freire, brasilialainen opettaja on kuvannut osuvasti oppimista. Hänen mukaansa kysymys on pyrkimyksestä ymmärtää ympäröivä todellisuus kriittisesti ja toimimisesta tämän muuttamiseksi. Kuinka nykyinen koulutusjärjestelmämme vastaa tätä määritelmää? Olisi vähättelyä sanoa ettei kovin hyvin. Koulut eivät auta sen enempää ymmärtämään yhteiskuntaa ja sen toimintaa kuin löytämään sosiaalisten ongelmien syitäkään.

Albert Hunt huomauttaa kirjassaan “Education for Democracy”, että koulut yleensä opettavat ainoastaan vieraannutettua tietoa ja että oppimisen erottaminen muista toiminnoista on yksi perustavimmista ja vakavimmista koulujen virheistä. Sen sijaan, että oppiminen tapahtuisi luonnollisesti kohdattaessa todellisia ongelmia, maailma on siististi jaettu oppiaineisiin, jotka eivät vaikuta olevan missään yhteydessä toisiinsa. Seuraava tiivistelmä valaisee tilannetta.

Kun lapsi on pieni, hän hankkii tietoja osana yleistä kokemistaan. Hän kuulee muiden puhuvan ympärillään ja alkaa muodostaa sanoja. Hän oppii käytännön kautta, omana aikanaan ja omalla tavallaan kuinka saada jalkaa toisen eteen. Myöhemmin leikkiessään hän oppii uusia asioita sitä mukaa kun hän tarvitsee niitä. Oppiminen on hänelle osa jokapäiväistä elämää

Kuuden tai seitsemän iässä hänet pistetään kouluun ja hänet tutustutetaan ensimmäisen kerran oppiaineeseen – lukemiseen. Siihen asti hän on hankkinut taitoja. Taito on hyödyllinen tekniikka, se hankitaan kun siihen on jokin syy. Oppiaine on jotain joka sinun opetusperinteen mukaan täytyy oppia, oli se hyödyllistä tai ei.

Olet saattanut saavuttaa vaiheen, jossa haluat oppia lukemaan. Olet väsynyt kysymään muilta mitä Aku Ankan puhekuplissa sanotaan ja olet siis innokas oppimaan. Mutta toisaalta sinulla saattaa olla muita kiinnostuksen kohteita. Saatat olla kiireinen piirtäessäsi tai keksiessäsi uusia leikkejä tai opetellessasi pelaamaan jalkapalloa. Mutta joka tapauksessa systeemi sanoo, että olet vaiheessa, jossa sinun tulisi lukea.
Lisäksi materiaali, joka sinulle annetaan, on yleensä täysin erossa mahdollisista syistä haluta lukea. Mietit mitä Aku mahtaa sanoa Roopelle. Sinulle annetaan kirja, jossa on poika tummissa housuissa, valkoisessa paidassa ja siistissä kravatissa; tyttö valkoisessa mekossa, keltaisissa kengissä ja valkoinen panta siististi kammatussa vaaleassa tukassa; sekä typerä kuvateksti: “Tässä on Pekka. Tässä on Jaana. Tuolla on koira, Koira pitää Jaanasta. Jaana pitää koirasta. Pekkakin pitää koirasta.”

Lukemisesta on tullut oppiaine. Näet sen “työnä”, erillisenä normaaleista leikeistäsi. Pian oppiaineiden määrä lisääntyy. Yläasteella kohtaat jo melkoisen joukon niitä. Ne vievät suuren osan päivästäsi ja tapaavat tulla 45 minuutin paloina. Sinun oletetaan olevan yhtä kiinnostunut kaikista. Mutta ei liian kiinnostunut, koska kohta kello jo soi: “pankaa kiryat pois ja valmistautukaa seuraavaan tuntiin”.

Jos sitten 12 vuoden jälkeen saat L:n paperit olet hyvä oppilas. Mutta mitä olet todella oppinut?

Koska opiskelu lukiossa on tähdätty ensisijaisesti ylioppilaskirjoitusten vaatimuksiin, opetus pyrkii ensisijaisesti siihen, että oppilaiden päähän saadaan ahdettua mahdollisimman paljon “oikeita” faktoja, jotta ne saataisiin sitten purettua koepapereihin. Pääpaino on muistiinpanojen pänttäyksessä ja mukautuvassa ajattelussa. Avaintavoite on vähemmistön pääsy korkeakouluihin.

Koulut saattavat yrittää kehittää persoonallisuutta, mutta ne ymmärtävät, että oppilaiden täytyy ennenkaikkea kilpailla jatko-opiskelupaikoista ja ilmapiiri, jonka tämä luo, varmistaa menestymättömien masentumisen ja menestyvien kahlitsemisen. Nuoresta lähtien oppilaita kannustetaan kilpailemaan. Opettajan kyvyt talas mitataan lähinnä oppilaiden menestyksestä yo-kirjoituksissa, mikä kahlitsee heidätkin. Kokeiden tarkoitus on se, että samat ajatukset välitetään eteenpäin, ei ole aikaa poikkeamille. Oppilasta, joka jatkuvasti kyselee tai esittää omia ajatuksiaan, pidetään usein kiusana, koska he hidastavat luokan “etenemistä”.

Ennen kokeita tutkitaan tarkoin vanhoja kysymyksiä, jotta tiedetään mitä todennäköisesti kysytään, ja osataan opetella oikeat asiat ja jättää muut sikseen. Mikäli oppilaat eivät sopeudu, heidän mahdollisuutensa selvitä kokeissa heikkenevät. Pelätessään epäonnistumista kokeissa ja jatko-opiskelumahdollisuuden menetystä oppilas huomaa, että on helpointa toimia systeemin ehdoilla. tämä tuottaa tottelevaisuutta ja apatiaa. Koulutuksen tarkoituksena on saada ihmiset hyväksymään yhteiskunta, kun taas oppiminen luo ihmisiä, jotka uudistavat yhteiskuntaa. Nykyinen koulu ei ainoastaan keskity koulutukseen, vaan onnistuu usein jopa lamauttamaan ihmisten luontaisen halun oppia.

15koulu

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #15 (3/93) -lehdessä.

Advertisements