Viime Kapinatyöläisessä kerrottiin valtaosan koulujemme opetuksesta keskittyvän päähänpänttäämiseen ja ulkoa muistamiseen sekä jo valmiiksi “ajateltujen” asioiden omaksumiseen. Kriittisyydelle ja käytännöllisyydelle ei nykyisessä järjestelmässä ole paljonkaan tilaa.

Koulutuksen tarhasta yliopistoon voidaan ajatella palvelevan yhteiskuntaan sopeuttamista. Sosialisaatio, joksi sitä kutsutaan, on yhteiskunnan arvojen ja järjestelmän hyväksymistä, vastaankamppailemisen ja vaihtoehtojen etsimisen lopettamista. Sosialisaation, “piilo-opetussuunnitelman” toteuttaminen on koulun tärkein tehtävä ja nykyisessä järjestelmässä se tarkoittaa ihmisten elämän ja ajattelun pitämistä epäpoliittisina. Näiden asioiden politisoituminen tarkoittaisi suorempien demokratian muotojen etsintää. Yliopisto tuo asiaan pientä parannusta. Siellä politiikka ei enää ole kiellettyä ja kapitalismiakin käsitellään jo tosiasiana eikä vain poliittisena retoriikkana.

Jokainen Systeemi ja Järjestelmä luo sen omia etujaan vaalivat opetusmetodit. Kasvatusjärjestelmästä luodaan yhteiskuntajärjestelmän palvelija. Tästä johtuu totalitaaristen valtioiden syntyessä tapahtuva entisen järjestelmän tukijoiden ja ikuistajien – opettajien – eliminoiminen. Suomen kouluissakin korostetaan nykyjärjestelmämme erinomaisuutta. Kun vallassa oleva taho myös kirjoittaa historian, ei ole ihme, että sekin heijastaa vain vallanpitäjien vallassa pysymisen oikeutuksen puolustamista. Historian vapauden purkauksia (vallankumous- ja itsehallintoyritykset, kommuunit, mielenosoitukset jne.) ei tutkita eikä niitä pidetä merkittävinä. Vallankahvassa kiikkujat puolustavat itseään anarkialta.

Koulutuksen yhteydessä puhutaan nykyään usein siitä, ettei se ole vain valmiiden tietojen keräämisen ja säilyttämisen oppimista, vaan tietojen käsittelyn ja omien ideoiden etsimistä. Tämä on ikävä kyllä tyhjää puhetta, mutta toteutuessaan se olisi suuri harppaus oikeaan suuntaan. Vuosisatamme alussa elänyt vapaa-ajattelija, opettaja ja anarkisti Francisco Ferrer sanoi: “Todellinen kasvattaja on se joka pystyy parhaiten suojelemaan lasta hänen (opettajan) omia ideoita ja päähänpinttymiä vastaan; hän joka voi parhaiten vedota lapsen omaan energiaan”. Koulutuksen pitää hänen mukaansa olla vapaata sekä auktoriteetti- että valtiouskosta. Vaikka oppilaan asema opettajaan nähden on huomattavasti parantunut, on opettaja yleensä vieläkin auktoriteetti, jonka mielipiteitä ja kaavoja on yleensä turha nousta vastustamaan. Koulu saakin armeijan (joka on oma lukunsa ihmisten sopeuttamisessa) tavoin aikaan yksilön itsetunnon ja spontaanin etsimisen tukahduttamisen. Koulu keskinkertaistaa, sillä kukaan ei saa poiketa valmiiksi annetuista rajoista. Näin koulu tuottaa vuosittain uuden kasvottoman lauman nykyisen järjestelmän uskollisia lakeijoita.

Filosofiaa ei kouluissa paljoakaan opeteta. Filosofian kriittinen, kaikkea epäilevä luonne synnyttäisi koulun sisälle sitä itseään arvostelevan ilmapiirin. Filosofiaa vastaan argumentoidaan myös sillä, ettei siitä ole mitään hyötyä. Tämä osoittaa, että koulutusjärjestelmämme arvot ovat jo pitkälle kapitalismin arvoja. Se mistä ei ole suoraa taloudellista tai käytännöllistä hyötyä, on väistämättä turhaa.

Vaikka edellä esitetty antaakin koulutuslaitoksestamme varsin negatiivisen kuvan, on siitä silti hyötyä. Koulumaailmassa voi olla mukana “näennäisenä sopeutujana” sekä kriitikkona ja näin käyttää sen antamia valmiuksia siihen mitä itse arvostaa. Opetus antaa siis kuitenkin välineitä vastustaa sitä itseään. Vastarintaa ja kriittisyyttä ei voi ikinä lopullisesti tukahduttaakaan.

Tavalliset ihmiset, kansa, on ranskalaisen 1800-luvun lopulla eläneen anarkistin, Fernand Pelloutlerin mukaan “huonon koulutuksen tai sen kokonaan puuttumisen uhreja ja hallitukset ovat näin harkitusti pitäneet sen alistuneen viattomana”. Tämä pitää vieläkin täysin paikkansa. Vaikka tarvitsemmekin itsekoulutusta, -valistusta ja muita vapaaehtoisen/vapaan koulutuksen muotoja, täytyy meidän käyttää nykyistä koulutusjärjestelmää apunamme. Kunhan emme anna sen johtaa itseämme ja yritämme kehittää rakentavan vastarinnan muotoja myös sen sisällä!

Jyri Sirén

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #16 (1/94) -lehdessä.

Advertisements