Ajatus jonkinlaisesta maailmanhallituksesta on ollut tällä vuosisadalla ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeen kaikkein vakaumuksellisimpien liberaalien suosiossa – ja jotkut näistä liberaaleista ovat aatteellisesti olleet lähellä anarkismia. Esimerkiksi Bertrand Russel kannatti kiihkeästi ajatusta maailmanhallituksesta kylmän sodan aikana, koska hän katsoi maailmanhallituksen olevan ainoa mahdollinen keino päästä siitä kestämättömästä tilanteesta, johon USA:n ja Neuvostoliiton välinen asevarustelukilpailu oli maailman vienyt. Itseään anarkistiksi kutsunut Mohandas Gandhin seuraajat nyky-Intiassa (heitä löytyy merkittäväksi poliittiseksi voimaksi asti) ovat myös julistautuneet tämän ajatuksen kannattajiksi.

Vaikka ajatus maailmanhallituksesta tuntuu puhdasoppisessa muodossa olevan pelkkä utopistinen unelma, eivät tähän ajatukseen liittyvät asiat ole mitään teoreettisia kysymyksiä, vaan osa maailmanpolitiikan arkea. YK olisi lakkautettu jo kymmeniä vuosia sitten ellei olisi olemassa sellainen yleinen mielipide, että tarvitaan jonkinlainen koko maailmaa edustava elin, jolla sitten pitäisi olla valtaa lopettaa kaikki ne hirveydet, joista iltauutiset kertovat. Somaliaa, Bosniaa, Ruandaa ja kaikkia muita kansainvälisiin tiedotusvälineisiin saakka pääseviä julmuuksien näyttämöitä käsiteltäessä muodostuu miltei aina erääksi tärkeimmistä kysymyksistä “mitä YK tekee asialle, ja miksei se tehnyt mitään jo ennen kun me nähtiin telkkarista, että tuollakin tapetaan ja kidutetaan ihmisia”.

Kylman sodan aikana YK oli lähinnä jonkinlainen kolmannen maailman itseilmaisukanava, kanava jonka kautta sitten jaettiin myötätuntoa ja hyväntekeväisyyttä, suurvaltojen vahtiessa samalla tarkkaan omia etujaan kehitysmaissa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen YK:sta on yllättäen alkanut muodostua jotain sellaista, mitä siitä ilmeisesti oli alunperin tarkoitus tulla. Eli organisaatio, jonka kautta harvat mainittavaa kansainvälistä vaikutusvaltaa omaavat valtiot voivat ajaa kansainvälisiä etujaan, astumatta liian pahasti toistensa varpaille. Tällaisten valtioiden tarkoitus on olla pysyviä jäseniä Turvallisuusneuvostossa, jolla on YK:ssa kaikki todellinen valta. Kun YK lähes 50 suotta sitten perustettiin, oli maailmanpoliittinen tilanne hieman toinen kuin nykyään. Niinpä turvallisuusneuvoston pysyviksi jäseniksi ollaan ottamassa nykyisten Ranskan, Englannin, USA:n, Kiinan ja Venäjän lisäksi myös Saksa ja Japani, koska niiden merkityshän on nykyään huomattavasti suurempi kuin esim. kahden ensin mainitun. YK:ta perustettaessa varmistettiin kyllä toki, etteivät heikentyneet entiset suurvallat menetä paikkaansa järjestön ainoassa vallankäyttöelimessä. YK:n peruskirjassa todetaan, ettei mikään turvallisuusneuvoston pysyväksi jäseneksi nimitetty maa voi menettää paikkaansa. Tästä johtuen Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti surkuhupaisan tilanteen. Jos Neuvostoliiton nimi olisi vaihdettu pois peruskirjasta, olisi se merkinnyt koko peruskirjan mitätöitymistä, ja näin ollen mahdollisuutta muuttaa koko YK:n rakennetta demokraattisempaan suuntaan. Niinpä Neuvostoliitto on edelleen Turvallisuusneuvoston jäsen, on vain sovittu että nimi nykyään lausutaan tässä yhteydessä “Venäjän Federaatio” !

Uusien pysyvien jäsenten ottaminen ei tietenkään merkitse Turvallisuusneuvoston laajenemista. Kun Saksa ja Japani ovat pysyviä jäseniä, on vaihtuvia jäseniä nykyisen kymmenen sijaan enää kahdeksan. Ja koska mikään suurvalta ei ole ikuinen, ja lisää suurvaltoja tulee varmasti nousemaan, tulee vaihtuvien jäsenten määrä vähenemään entisestään, lopulta olemattomiin, mikäli YK vain pysyy niin kauan pystyssä.

Mika sitten on YK:n merkitys nykymaailmassa? Se ei voi auttaa tehokkaasti hätää kärsiviä missään päin maailmaa, koska se ei kaikkein kaukaisimpana mahdollisena keskusvaltana kykene ollenkaan sopeuttamaan “kehittämisprojektejaan” paikallisiin olosuhteisiin. Kaikki kehitysyhteistyön kanssa tekemisissä olleet ovat tästä yhtä mieltä, sekä länsimaissa, että varsinkin paikan päällä. Ainoa tapa, jolla YK voi tehdä mitään edes jonkinlaisen hallituksen elkeitä muistuttavaa, on ns. ”maailmanpoliisina” toimiminen. Tietenkään se ei edelleenkään ole mikään todellinen maailmanpoliisi. Kuten jokainen tietää, maailmassa on tällä hetkellä vain yksi taho, jolla on resursseja ajaa etujaan missä tahansa maailmankolkassa ja tämä taho on USA. Ehkä YK:ta voi sanoa maailmanpoliisiksi, jos sen toteuttamaksi rikoslaiksi määritellään “kaikki mikä uhkaa USA:n taloudellisia etuja siinä määrin, että se katsoo aseellisen asiaan puuttumisen tarpeelliseksi”.

Järjestelmä on USA:lle mitä mainioin. Sen nykyisenä taktiikkanahan on puolustaa aseellisesti ainoastaan saavutettuja taloudellisia etuja (ei siis yrittää hankkia niitä lisää sotimalla, niin kuin Saddam Husseinin kaltaiset pikkuhitlerit silloin tällöin tekevät). Maailmankauppahan antaa länsimaille uskomattomat mahdollisuudet lypsää kehitysmaita, sitä tehokkaammin mitä suurempi ja “kansalliselta varallisuudeltaan” rikkaampi lypsäjä on. Ja koska suuren luokan kansainvälisiä talouselämän mullistuksia aiheuttavat yleensä vain poliittiset mullistukset, kuten sodat, on aseellisella asiaan puuttumisella yleensä olemassa jokin moraalinen suojakilpi; poliittisiin mullistuksiinhan liittyy usein sanoin kuvaamattomia julmuuksia kaiken maailman sotapäälliköiden ja diktaattorien taholta. Tapauksissa, joissa tälläilen suojakilpi on olemassa, kuten Kuwaitissa ja Somaliassa, USA ilmoittaa YK:lle täysin avoimesti, että joko joukot lähetetään YK:n lipun alla tai sitten ne lähetetään ilman sitä.

Sellaisissa tapauksissa, joissa moraalista suojakilpeä ei ole (kuten Latinalaisen Amerikan diktaattorien valtaan nostamisessa ja demokraattisesti valittujen hallitusten kaatamisessa), ei YK:n nimeä tietenkään voida käyttää. Ja vastaavasti niissä tapauksissa, joissa telkkaria katsellut kansainvälinen mielipide on niin että “jotain tarttis tehdä noiden julmuuksien lopettamiseks”, mutta USA:n taloudelliset edut eivät tällä kertaa ole uhattuina, ei YK puutu asiaan muuten kuin symbolisesti. Kaikkia edellä mainittuja tapauksia huomattavasti enemmän on sellaisia tapauksia, joissa jatkuviin ihmisoikeusloukkauksiin ja uskomattomiin julmuuksiin puuttuminen vaarantaisi vakavasti USA:n ja monien muiden valtioiden taloudelliset ja/tai poliittiset edut. Omaa kansaansa jo lähes 30 vuotta sortanut Indonesian diktatuuri on viimeisen 15 vuoden aikana ehtinyt tappaa sekä USA:n että Neuvostoliiton epävirallisella luvalla miehittämässään Itä-Timorissa yli 200 000 ihmistä, ennen kuin asia on yhtäkkiä alkanut kelvata massatiedotusvälineille. Suomi on nuollut merkittävän kauppakumppaninsa persettä niin innokkaasti, ettei ole rohjennut tuomita sitä edes symbolisesti YK:n yleiskokouksessa. Indonesian kaltaisia suurelle yleisölle tuntemattomina pidettyjä hirmuhallituksia on maailmassa lukemattomia. Mutta eipä ole hätää niilläkään, joiden teoista tihkuu saannollisesti hieman tietoja kansainvälisille tiedotusvälineille, kunhan ne vain ovat USA:n tärkeitä liittolaisia, kuten on esimerkiksi järjestelmällistä kansanmurhaa toteuttava Turkki.

Kuten jo todettiin, niin YK:n roolinvahvistaminen on ollut kylmän sodan päättymisen jälkeen myös maailman ainoan todellisen suurvallan roolin vahvistamista ja siksi on nykyään kyseisen suurvallan etujen mukaista tehdä joskus jonkinlainen sotilaallinen väliintulo, vain siitä syystä, että YK:n roolia rauhantekijänä on nöyryytetty niin pahasti, että koko sen arvovalta on uhattuna. Bosniaa tuskin tarvitsee edes mainita tässä yhteydessä. Pienet sotilaalliset iskut eivät ainakaan toistaiseksi ole siellä sanottavasti parantaneet kokonaistilannetta, mutta ovatpahan ainakin pelastaneet YK:n arvovallan täydelliseltä tuholta. USA ei tietenkään ole ainoa valtio, jolla on ns. kansainvälisiä etuja valvottavanaan siinä määrin, että se on valmis lähettämään sotilaita siihen hommaan. Siinä missä USA:lla on “takapihanaan” Latinalainen Amerikka, on Venäjällä tietenkin entisen Neuvostoliiton alue ja Kiinalla Kaukoidän kehitysmaat. Tämä sikailu ei sentään ole YK:n suojeluksessa, se on ainoastaan YK:n hiljaisesti hyväksymää. Joillekin on kuitenkin mahdollista esiintyä epäitsekkäinä hyväntekijöinä jopa perinteisellä takapihallaan.

Afrikassa on useampia ranskaa puhuvia ihmisiä kuin itse Ranskassa ja kiitos tästä lankeaa siirtomaa-ajalle. Turvatakseen vaikutusvaltansa Ranska on vuodesta 1962 lähtien puuttunut sotilaallisesti yhteensä yhdeksän eri Afrikan maan asioihin (tähän ei ole laskettu mukaan Ruandaa), miltei ylpeillen puhtaan itsekkäillä tarkoitusperillään. Vuosina 1990-93 se on tukenut aseavulla ja sotilasasiantuntijoita lähettämällä Ruandan hutu-hallitusta, joka on viime kuukausina teurastanut satoja tutsi-heimon jäseniä. Läntiset diplomaatit sanovat Ranskan sotilasasiantuntijoiden olleen eturintamassa auttamassa torjumaan 40 kilometrin etäisyydelle Kilgalista edenneitä tutsikapinallisia viime vuoden alussa. Väitetään jopa, että Ranska olisi kouluttanut Ruandan pahamaineiset Nolla-Verkon nimellä tunnetut kuolemanpartiot. Ranska lähetti Ruandaan vain 2500 miestä. Nämä partioivat vain Lansi-Ruandassa ja monet pysyivät naapurimaa Zairessa sijaitsevissa tukikohdissa. Koko operaation on alunperin määrä loppua jo elokuussa. Sota oli ratkennut jo joukkoja lähetettäessä.

Ranskalaisten tullessa oli Länsi-Ruandan tutsi-väestosta (alunperin n. 100 000 henkeä) hengissä enää arviolta viidennes, hutu-hallituksen teurastuksen jäljiltä Ranskalaiset tekivät läheistä yhteistyötä joukkomurhiin syyllistyneiden viranomaisten kanssa ja ranskalaisten valvomilta pakolaisleireiltä haettiin öisin tutseja murhattaviksi, valvojien sulkiessa silmänsä asialta. Joukkojen lähettämisen syy oli siis selvästikin pelkkä Ranskan halu leikkiä suurvaltaa silloin kun leikki on poliittisesti turvallista, eikä mikään kuvitelma siitä, että joukot pystyisivät vaikuttamaan mihinkään.

Mikään suurvalta ei ole rajojensa ulkopuolella parempi tai pahempi kuin joku toinen, se voi olla ainoastaan vaikutusvaltaisempi, ja sama pätee tietysti valtioihin yleensä.

Monet, ehkä useimmat ihmiset kyllä tunnustavat ainakin suurimman osan kaikesta edellä mainitusta, mutta siita huolimatta he pitävät YK:n roolin vahvistamista tavoiteltavana asiana, koska itsekkäätkin vaikuttimet tuottavat joskus parannusta joihinkin maailmassa tapahtuvin julmuuksin. Esimerkkinä mainitaan usein Persianlahden sota. Mutta mikä siellä sitten muka loppujen lopuksi muuttui? Saddam Hussein on edelleen Irakin diktaattori, on ehkä pahempana kuin milloinkaan aikaisemmin, koska hän on nyt joutunut entistä enemmän pönkittämään asemaansa pysyäkseen vallassa. Kuwait on niin ikään edelleen harvainvalta, jossa työläisillä ei ole mitään oikeuksia, naisten oikeuksista puhumattakaan. Ainoa mitä Persianlahden sodalla länsimaiden taloudellisten etujen lisäksi pelastettiin oli Kuwaitin hallitseva eliitti.

Ja sitten on Somalia, jossa amerikkalaisia sotilaita aluksi tervehdittiin pelastajina – pelastajina joiden piti lopettaa heimosoturien tavallisiin ihmisiin kohdistama terrori. Amerikkalaisten pyrkimys ei kuitenkaan ollut kaikkien klaanipäälliköiden pistäminen kuriin, vaan kahdesta kaikkein tärkeimmästä toisen nujertaminen ja toisen auttaminen valtaan, jotta maahan saataisiin vakaa ja täysin USA:n kontrollissa oleva hallitus, jolta voisi ostaa öljyä ja myydä aseita tilalle, niin kuin vanhaan hyvään aikaan diktaattori Siad Barren ollessa vallassa. Tietenkin on totta myös se, että Muhammed Farah Aideed on syyllistynyt kaikkiin samoihin raakuuksiin kuin hänen pahin kilpailijansa ja muut klaanijohtajat, mutta tämä mies oli ainoa, jonka julmuuksille katsottiin tarpeelliseksi panna piste. Suomen olohuoneissa ei siis olisi pitänyt olla mitään syytä ihmetellä, jos amerikkalaiset sotilaat eivät pian olleetkaan mitään paikallisen väestön sankareita.

Mutta entäs sitten YK:n talouspakotteet ihmisoikeuksien loukkaajia vastaan? Siis sellaisia valtioita vastaan, jotka käyttäytyvät kuten Kiina, vai? No, painostaahan se ainakin joitakin ihmisoikeuksien loukkaajia, mutta ei kyllä ikimaailmassa niitä nimenomaisia ihmisoikeuksien loukkaajia, jotka ovat jollekin merkittäviä kauppakumppaneita. Boikotti on aina ollut tehokas ase työväenluokalle luokkataistelussa ja se on aina ollut anarkosyndikalistien käytössä, mutta boikotti alkaa olla hyödyllinen vain silloin kun se kohdistetaan oikein. Jos se kohdistetaan jonkin tietyn valtion kaikkia kansalaisia vastaan niin kohde ei taatusti ole oikea. Tyypillinen talouspakoteuutinen on se, että Serbian talous vetää hyvin talouspakotteista huolimatta, koska salakuljetusta ei saada kuriin, mutta 50% kansasta on työttömänä ja työssä käyvätkin joutuvat harjoittamaan katukauppaa tai muuta sivuelinkeinoa jotta tultaisiin toimeen kurjilla palkoilla. Eli se eliitti, johon pakotteiden olisi tarkoitus purra, voi hyvin, mutta työväenluokka näkee nälkää. Saddam Husseinin tai Fidel Castronkaan tuskin tarvitsee rajoittaa mässäilyään, vaikka tavallinen kansa kuinka kuolisi nälkään. Nämä tosiasiat koskevat vielä sitäkin enemmän Haitia, maailman köyhintä valtiota.

Mutta entas Etelä-Afrikka? Siellähän YK:n pakotteet tehosivat. Tehosivat kyllä, mutta eivät siksi, että Etelä-Afrikan valkoiset olisivat kärsineet minkäänlaista puutetta (talouspakotteitahan rikottiin jatkuvasti tahallisesti, Suomenkin kunnostautuessa tässä), vaan siksi että maan suurliikemiehet eivät loputtomiin voineet sietää sitä, että heiltä olisi tukittu tie tulla länsimaiden suurliikemiesten kaltaisiksi maailmankaupan valtiaaksi. No, myönnettäköön että vaikka pakotteet vuotivatkin kuin seula, niin tässä tapauksessa saatiin aikaan kahdessakymmenessä vuodessa selvä parannus asioiden tilaan. Yleensä pakotteista on kuitenkin tuloksena vain suunnatonta inhimillistä kärsimystä (olkoonkin, että niistä karsivät ovat yleensä saaneet koko ikänsä tottua kärsimään), eikä niitä saada edes pitämään kunnolla, koska poliitikoilta ja liikemiehiltä puuttuu todellinen halu noudattaa niitä.

YK:n alainen työjärjestö ILO on ottanut 75-vuotis juhlakokouksessaan esille kysymyksen, pitäisikö lapsi- ja orjatyövoimaa käyttäviä ja työläisiltään järjestäytymisoikeuden kieltäviä valtioita vastaan asettaa talouspakotteita. Kuten jokainen tietää, ILO on “kieltänyt” kaikki nämä mainitut sortamisen muodot jo vuosikymmeniä sitten. Se vain ei koskaan aikaisemmin ole omien sanojensa mukaan halunnut käyttää mitään pakotteita “kieltoja” rikkovia valtioita vastaan. Tämän kysymyksen esilleoton tulos olikin sitten se, että kaksi valtiota (Pakistan ja Filippiinit) “lupasi pyrkiä lopettamaan” lapsityövoiman käytön. ILO varmaankin lupasi vastavuoroisesti kiittää näitä hyvästä yrityksestä. Kehitysmaiden työläisten oikeuksia ajaneiden länsimaiden motiivi oli kyllä moitteettoman itsekäs: länsimaiden (joissa työläiset ovat onnistuneet taistelemaan itselleen monia oikeuksia) kilpailukyky mitään ihmisoikeuksia kunnioittamattomia valtioita vastaan. YK on siis jälleen kerran voimaton saamaan aikaan hyvää edes itsekkäillä vaikuttimilla.

Unelma oikeudenmukaisesta maailmanhallituksesta on ainoa syy siihen, miksi tavalliset, hyvää tarkoittavat ihmiset ja ne piirit jotka nimittävät itseään intellektuelleiksi pitävät YK:n aseman vahvistamista tavoittelemisen arvoisena. Kuten on jo todettu, YK:n peruskirjasta käy selkeästi ilmi, että niin kauan kun peruskirja on voimassa, ovat kaikki YK:n demokratisointiin tähtäävät toimenpiteet kiellettyjä.

Mutta mikä on maailmanhallituksesta unelmoivien ihmisten vaihtoehto nykyiselle YK:lle? Tukholman kansainvälinen rauhantutkimuslaitos Sipri hahmottelee tämänvuotisessa vuosikirjassaan uutta kansainvälistä turvallisuusjärjestelmää, jolla olisi omat monikansalliset joukot suojaamassa kaikkia järjestelmään kuuluvia maita hyökkäyksiltä ja joilla olisi oikeus aseelliseen väliintuloon kansainvälistä lakia rikottaessa Siprin varapuheenjohtaja Sir Brian Urquart kaipailee uudelle järjestelmälle ilmeisesti verotusoikeuttakin. Kyseessä olisi siis jonkinlainen keskusjohtoinen maailmanpoliisi. Sipri ei ilmeisesti ole toistaiseksi katsonut tarpeelliseksi kertoa, olisiko sen hahmottelema järjestelmä edes nimellisesti demokraattinen

Gandhilaisten ehdotus on yksinkertaisesti maailmanparlamentti. Koko maailma jaettaisiin vaalipiireihin, joissa asuisi aina sama määrä väkeä. Eli, jos oletetaan että parlamentissa olisi vaikka tuhat paikkaa (mikä alkaa olla suurin mahdollinen yläraja toimintakykyiselle yksikamariselle parlamentille) saisivat Suomen viisi miljoona ihmistä hikisesti yhden edustajan itselleen. Eli yksi ihminen äänestäisi täysin omien halujensa mukaisesti viiden miljoonan ihmisen puolesta, yhtenä äänenä tuhannesta. HUH HUH! Ja tässä on vasta maailmanparlamentti, ei maailmanhallitus, joka tulisi olemaan vielä harvalukuisempi, ehkä alle 500 ihmistä, ja tämä puolestaan valitsisi itselleen ministerit. Näin suurta harvainvaltaa ei ole nähty koko maailmanhistoriassa. Emmekä ole vielä lainkaan ehtineet puhua siitä, millaiset vaikutusmahdollisuudet korruptiolla olisi tällaisessa maailmanlaajuisessa järjestelmässä.

Ajatus maailmanhallituksesta lähtee siitä tosiasiasta, etteivät kansallisvaltiot kykene elämään sovussa keskenään. Anarkistit haluavat ratkaista tämän ongelman ja monia muita lakkauttamalla kaikki valtiot ja huolehtimalla siitä, että jokaisella ihmisellä on sama määrä valtaa, eli oikeus osallistua kaikista itseään koskevista asioista päättämiseen, ilman että asiaan sotkeentuvat sellaiset, joita se ei koske. Maailmanhallituksesta unelmoivat puolestaan haluavat luoda kansallisvaltioille jonkinlaisen kurinpitäjän, hallitsijoiden hallitsijan, tai kaikkein idealistisimmat tehdä koko maailmasta yhden suuren valtion, jolloin kaikista konflikteista tulisi valtion sisäisiä ja sen mukaisesti hoidettuja (huomautettakoon tässä yhteydessä että Siprin mukaan maailmassa oli vuoden 1993 aikana 34 aseellista konfliktia, ja ne kaikki johtuivat valtioiden sisäisistä syistä). Tällainen ajatus ei ole mitään muuta kuin eräs ilmenemismuoto valistuneen diktatuurin unelmasta – eikä historia tunne yhtäkään diktaattoria, jota olisi todella voinut sanoa “valistuneeksi”.

Advertisements