Useimmat oikeistolaiset, samoin kuin sosiaalidemokraatit, uskovat nykyään vilpittömästi kollektivismin, keskinäiseen apuun ja yhteistyöhön perustuvan sosialismin (anarkistien määritelmä) johtavan väistämättä äärimmäiseen autoritaarisuuteen, koska olettavat aivojaan kummemmin käyttämättä neuvostomallisen pakkovallan olevan ainoa tapa toteuttaa kuvatunlainen yhteistyö. Ja vastaavasti miltei kaikki valtio”sosialistit” pitävät individualismia, yksilön vapauden korostamista, jonakin porvarillisena juonena, jota ei mitenkään voi yhdistää kollektivismiin. Poliittinen oikeisto ja vasemmisto ovat siis asiasta täsmälleen samaa mieltä: ihmisten välinen yhteityö vaatii ylhäältä käsin tulevaa pakkoa ja siten tekee yksilön vapauden mahdottomaksi ja päinvastoin.

Nykyaikana löytyy varsin harvoja ei-anarkisteja, jotka tietävät tai jaksavat muistaa, ettei kollektivismi ole alunperin ollut mitään autoritaarista ohjaavan keskushallinnon haikailua, vaan päinvastoin voittopuolisesti antiautoritaarista. Useimmille 1800-luvun puolivälin tienoon sosialisteille oli itsestään selvää, ettei yhteistyö vaadi mitään diktaattoria, sen enempää kuin normaali, täysjärkinen ihminen tarvitsee ulkona kävellessään saattajaa, jonka tehtävänä on tarvittaessa väkivalloin pakottaa kävelijä käyttämään byrokraattisen viraston määräämää kävelyreittiä.

Olettamus autoritaarisen pakkohallinnon välttämättömyydestä on itse asiassa vain oletus siitä, ettei ihminen kaipaa vapautta, vaan on tehnyt kaikki sosialistiset vallankumoukset orjuuden kaipuusta. Jos ei pidä tällaista olettamusta realistisena, on pakko myöntää, ettei aito kollektivismi yksinkertaisesti voi toteutua, ellei lähdetä siitä että se perustuu vapaaehtoisuuteen ja jokaisen yksilön henkilökohtaisten tarpeiden huomioon ottamiseen. Tämä on todettu myös käytännön tasolla jokaisen valtiososialistisen yritelmän kohdalla

Väite, että individualismi olisi vain hieno termi itsekkyydelle ja este toisten huomioon ottamiselle, on lähinnä dogmaattista sanahelinää vailla yhteyttä jokapäiväiseen elämään. Henkilö, joka pitäisi omista tarpeistaan huolehtimista kuolemansyntinä, ei kykenisi ilman katumusharjoituksia käyttämään ruokaa, juomaa, sähköä, pesuvettä eikä mitään muutakaan rajallista, jonka tarpeessa joku muukin on vähintään yhtä paljon. Puhumattakaan asunnon hankkimisesta. Silti varsin moni kaikkeen edelliseen syyllistynyt ihminen avaa mielellään rappukäytävän oven painavia ruokakasseja kantavalle ihmiselle, vaikka omaisi kohtalaisen kusihädän tai peräti halun päästä mahdollisimman pian kuuntelemaan uutta äänilevyä.

Jotta voitaisiin sanoa yksilöllisyyden hyväksyvän kollektivismin johtavan todennäköisesti piittaamattomuuteen ja lopulta yhteiskuntaluokkien uuteen syntyyn, ei maailmanhistoriasta saisi löytyä montaa taloyhtiön talkoota, joka on ollut siihen sijoitettujen kaljojen ja makkaroiden arvoinen. Lisäksi olisi kaikkien Espanjan sisällissodan aikaisten anarkististen kollektiivien pitänyt hajota sisäisesti viimeistään parin kuukauden kuluttua perustamisestaan ja täysin vapaaehtoisen niihin liittymisen (johon syyllistyivät kaikki kyseisten kollektiivien jäsenet) olla lähes fysikaalinen mahdottomuus. Jokaisen omastakin kokemusmaailmasta luulisi kyllä löytyvän sen verran runsaasti esimerkkejä vapaaehtoisesta yhteistyöstä, ettei mitään historiallisia tapahtumia tarvitse ryhtyä vatvomaan.

Mutta miksi ylipäätään tarvitaan kollektivismia, mikseivät anarkistit tyydy pelkästään individualismiin?

Syy on se, ettei sen enempää todellinen tasa-arvokaan voi toteutua, ellei nykyiseen, kauttaaltaan epäoikeudenmukaiseen omistusjärjestelmään kosketa. Hyvä esimerkki tästä ovat useimmat yksityisomistusta kannattavat liberaalikapitalistit, jotka ovat lopulta päätyneet luomaan kirjoituksissaan joko uudelleen koko valtiojärjestelmän toisella nimellä tai “omaisuudensuojaliitot” suojelemaan muita menestyksekkäämpien ihmisten täysin rajoittamattomin keinoin itselleen hankkimaa omaisuutta. Ilman yhteistyötä, vaikkapa yksin autiolla saarella, ihminen olisi epäilemättä vapaa sosiaalisista rajoituksista, mutta kuinka moni todella haluaisi elää eristyksissä? Yhteistyö on ihmisille välttämätöntä, niinpä anarkistit haluavat että kaikki sen muodot perustuvat yksilöiden keskinäiseen kunnioitukseen ilman alistusta ja hyväksikäyttöä.

Yhteisomistuksenkin luominen on lopulta täysin hyödytöntä, elleivät omistajiksi todella tule tasa-arvoisesti kaikki kollektiivin asukkaat, ilman mitään muita enemmän kahmivia johtajia, byrokraatteja ja välikäsiä. Tällainen aito yhteisomistus on mahdollinen vain silloin kun kellään ei ole mitään aihetta pelätä muita vähemmille eduille jäämistä. Tällaiset olosuhteet vallitsevat automaattisesti aidosti anarkistisessa yhteiskunnassa.

Eiko kollektivismi kuitenkin merkitse ihmisten pakottamista yhteisiin normeihin?

Vaikka väite etteivät kollektivismi ja individualismi voisi toimia rinnakkain onkin perusteeton, ei se merkitse sitä, etteivät kyseisten periaatteiden törmäykset voisi aiheuttaa ristiriitoja niitä noudattavassa yhteiskunnassa. Monet anarkismille hyvin myötämieliset ihmiset, jotka eivät kuitenkaan ole anarkisteja (esim. George Orwell ja George Woodcock) katsovat anarkistien luottavan aivan liian kritiikittömästi yleiseen mielipiteeseen yksilöiden kontrollikeinona. Eivät siksi etteivät uskoisi sen tehoon, vaan koska pelkäävät, että naapureiden näkymätön ja epävirallinen tuomioistuin alkaisi määrätä mitä yksilön sopii tehdä ja mitä ei. Tieteiskirjailija Ursula K. LeGuin kasittelee laajasi tätä ongelmaa romaanissaan “Osattomien planeetta”, joka kuvaa maapalloa sekä ulkoisesti että poliittisesti hyvin paljon muistuttavan planeetan kuussa toimivaa anarkistista yhteiskuntaa.

On mahdotonta vastata yksiselitteisesti kysymykseen, voisiko anarkistisestikin kollektivistinen yhteisö alkaa hylkiä niitä, jotka käyttäytyvät totutusta poikkeavalla tavalla, vaikka nämä eivät aiheuttaisi mitään todellista haittaa muille ihmisille. Osin tämän takia yksilön oikeus erota yhteisöstä on anarkismin kulmakiviä. Tämä ei välttämättä tarkoita, että vaihtoehtona olisi eristäytyminen, vaan toisinajattelijat voisivat siirtyä toiseen yhteisöön tai perustaa omansa.

Suoraan demokratiaan perustuvassa yhteiskunnassa asioihin vaikuttavat kuitenkin pakostakin kaiken muun ohella yksilöiden subjektiiviset mielipiteet. Ja yleinen mielipide on vain yksilöiden mielipiteen summa. Eräs asia, johon yleinen mielipide voi helposti vaikuttaa subjektiivisella tavalla, on anarkistisen yhteiskunnan oikeudenkäyttö, joka on ainakin lähes aina suunniteltu puhtaaksi valamiesoikeudeksi, koska se on ainoa tapa tehdä jotakin ns. epäsosiaaliselle rikollisuudelle kun ennaltaehkäisy ei ole kyennyt estämään, rikkomatta anarkismin periaatteita. Mitään määräyksiä siitä mitä valamiehistö saa päättää ja mitä eivät anarkistit ei yleensä pidä suotavina. Tunteisiin vetoava rikos aiheuttaa helposti suotavaa vähemmän objektiivisia päätöksiä. Voidaan tietysti olla montaa mieltä siitä, miten paljon subjektiivisuus lopulta haittaa raakojen ja järjettömien rikosten käsittelyssä.

Anarkismi, vallan hajauttaminen pieniin yksiköihin, johtaa nurkkakuntalaisuuteen.

Eräs hyvin usein esitetty vastaväite pienistä autonomisista yksiköistä koostuvan yhteiskunnan tavoiteltavuudelle on kollektivismin kääntyminen itseään vastaan, so. muuttuminen nurkkakuntaisuudeksi. Tällaisen ongelman syntyminen ei kuitenkaan tunnu kovin todennäköiseltä, mikäli kollektiivit ovat täysin tasa-arvoisia keskenään. Mitä syytä sellaisissa olosuhteissa on naapurikateuteen?

Tällaisia kysymyksiä jää roikkumaan ilmaan niin kauan kun ei ole saatu aikaan mitään kovin pitkäikäistä anarkistista yhteiskuntaa. On kuitenkin muistettava, että yleinen mielipide aiheuttaa vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä huomattavasti pahempaa syrjintää kuin voisi koskaan anarkistisessa. Työhönotto on hyvä esimerkki, mutta ei suinkaan ainoa.

Anarkismi ei toimi koska ihmiset ovat itsekkäitä.

Äsken esitetyn ongelmanasettelun vastakohta, individualismin kokeminen uhkana kollektivismille, tulee myös usein esiin ihmisten asenteissa anarkismia kohtaan. Monet väittävät, ettei anarkismi voi toimia, koska eivät luota ihmisten kykyyn
tehdä yhteistyötä todellisen valinnanvapauden vallitessa. Jo edellä on esitetty syitä, joiden vuoksi tällainen ajattelu on anarkistien mielestä virheellistä. Voidaan kuitenkin ajatella, että tosiaan löytyisi kohtalainen joukko ihmisiä, jotka eivät sovellu mihinkään pitemmäksi aikaa kollektiiviin sidottuun elämään, vaan mieluummin ajelehtivat paikasta toiseen, elättäen itsensä siellä täällä, siten kuin kykenevät. Vuosisadan alun Amerikan kiertävien sekatyöläisten, hobojen, keskuudessa tehdyt osuuskuntakokeilut kaatuvat järjestään juuri jäsentensä lyhytjännitteisyyteen ja levottomuuteen. Tällaiset ihmiset ovat kuitenkin aina olleet pieni vähemmistö, eikä anarkistisen yhteiskuntarakenteen luulisi ainakaan lisäävän tarvetta paikasta toiseen ajelehtimiseen.

Se, onko anarkistisessa yhteiskunnassa mahdollista elää kädestä suuhun, tekemättä useinkaan mitään elantonsa eteen, on kiinni vain siitä, löytyykö riittävästi yksilöitä, jotka ovat halukkaita ruokkimaan ja vaatettamaan tyhjäntoimittajia. Edes sellaisen yhteisön, jossa raha ja kaikki sen vastineet olisi täysin poistettu käytöstä, ei lopulta olisi kovin vaikea estää ihmisten kusettamiseen perustuva pummilla eläminen.

Eräs toinen asia, josta anarkismiin epäilevästi suhtautuvat usein vakuuttavat olevansa huolissaan, ovat yksilöt, jotka joko jostakin hämäristä periaatteellisista tai itsekkäistä syistä ovat jatkuvasti kollektiivin enemmistön kantaa vastaan, suostumatta mihinkään kompromisseihin. Tämä ei itse asiassa ole ollenkaan mikään ongelma. Jos suuri enemmistö katsoo esim. uuden uimahallin rakentamisen tarpeelliseksi, mutta muutama ihminen vastustaa asiaa kiihkeästi, miksi enemmistö pitäisi pakottaa kärsimään uimahallittomuuden aiheuttamista haitoista noiden muutamien takia? Joku saattaa pitää tätä enemmistödiktatuurina, mutta muutaman ihmisen valta estää yhteisiä asioita olisi mielestäni melkoisen selvää vähemmistödiktatuuria. Enemmistö voi toteuttaa hankkeen ilman vähemmistöä, ja varata uimahallin käyttöoikeuden itselleen.

Ne, jotka hankkeeseen osallistuvat, nauttivat sen tuloksista. Mikäli asian edellyttää vähemmistönkin osallistumista hankkeeseen, joka on heille hyödytön tai vahingollinen, voidaan aiheutunut haitta korvata niin, että enemmistö taipuu jossain asiassa vähemmistön tahtoon. Ja sama tietenkin pätee ryhmien lisäksi myös yksilöiden suhteen.

Jos valtiovalta häviää, kuka estää esim. rikollisia jengejä alistamasta ihmisiä valtaansa?

Vielä yhtenä entäs jos -ongelmana voitaisiin mainita tilanne, jossa joku “epäsosiaalinen yksilö” kerää ympärilleen jengin ja muodostaa siitä jonkinlaisen mafian, joka terrorisoi ympäristöään ja ottaa sen lopulta täysin hallintaansa. Tällaisen tilanteen pelko lähtee käsityksestä, jonka mukaan ihmiset ovat kykenemättömiä puolustamaan itseään ilman palkattuja pamputtajia ja vastaukseksi tarjotaan silloin järjestäytynyttä poliisia ja valtiovaltaa, jotka suojelisivat ihmisiä. Valtiovalta on kuitenkin itse asiassa vain mafia, joka on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa. Jos kuvatun kaltainen ongelma todella pääsisi syntymään anarkistisessa yhteiskunnassa, sen voisivat torjua esim. korttelikohtaiset, vuorottain vaihtuvat järjestysmiehet ja tarvittaessa koko alueen asujaimisto (joka olisi pakostakin lukumäärältään moninkertainen riehujiin nähden), jotka voisivat laittaa kyseisen kaltaiset jengit järjestykseen.

Kaikkiin liiallisen individualismin pelkoihin pätee sama kuin liialliseen kollektivismiinkin: ne toteutuvat jatkuvasti ja tulevat vastakin toteutumaan jo nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä, sen yhteiskuntarakenteiden pikemminkin suosiessa kuin ehkäistessä niiden toteutumista. Kaikki edellä mainitut negatiiviset ilmiöt ovat anarkismin ihanteiden vastaisia, ja vaikkei anarkismi tarjoakaan vastausta kaikkiin ongelmiin, voidaan kaikissa kysymyksissä osoittaa anarkistisen yhteiskunnan joustavuudessaan ja avoimuudessaan tarjoavan parhaat puitteet niiden ratkaisuun.

Advertisements