Englantilainen Albert Meltzer on eräs niistä lukemattomista ihmisistä jotka ovat omistaneet koko elämänsä anarkistiselle liikkeelle ja ovat yhä aktiivisia – eikä suinkaan ainoa omassakaan maassaan. Tämä vuonna 1920 syntynyt, viitisen vuotta sitten eläkkeelle jäänyt painotyöläinen tuli mukaan liikkeeseen vuonna 1935 ja on ollut sen aktiivi läpi kaikkien nousujen ja laskujen. Hän on ollut – ja on edelleen – mm. kansainvälisen Anarkistisen Mustan Ristin sekä Black Flag -lehden kantavia voimia. Kapinatyöläisen toimituskollektiivin jäsen Mika Sakki haastatteli Meltzeriä Lontoossa.

Mika Sakki: Kuinka tulit mukaan anarkistiseen liikkeeseen?

Albert Meltzer: Samoilla nyrkkeilytunneilla kanssani kävi eräs samanikäinen Glasgowsta kotoisin ollut poika, joka oli hyvin aktiivinen anarkisti. Hän tutustutti minut anarkismiin. Englannissa kaikki nuoret kuuluivat siihen aikaan Kommunistiseen puolueeseen, Skotlannissa tilanne oli hieman toinen. Ensimmäinen anarkistitapaaminen, jossa kävin, oli Emma Goldmanin luento. Pian sen jälkeen alkoi Espanjan sisällissota, joka käänsi Englanninkin anarkistisen liikkeen nousuun. Olin mukana espanjalaisten toverien tukemiseksi perustetussa solidaarisuusryhmässä, jonka kantava voima Emma Goldman oli.

MS: Millaista oli olla anarkisti 1930-luvun Britanniassa?

AM: Sitä ei pidetty lainkaan tavallisena. Lontoon anarkistit olivat enimmäkseen vanhempia ihmisiä. Käydessäni mainitsemallani Emma Goldmanin luennolla, huomasin suureksi yllätyksekseni, että kaikki siellä olijat olivat tunteneet Louise Michelin henkilökohtaisesti. Olin olettanut hänen kuolleen Pariisin kommuunin kukistuessa, vaikka hän oli itse asiassa elänyt vielä 30 vuotta sen jälkeen ja asunut tällöin Lontoossa. Myös Kropotkinin olivat tietenkin kaikki tunteneet.

Tavallisilla ihmisillä ei juuri ollut käsitystä siitä, mitä anarkismi oikeastaan oli. East Endin jiddishiä puhuvien siirtolaisten anarkistinen liike oli tuhoutunut I maailmansodan jälkeen, kun kaikki miehet muuttivat takaisin Venäjälle. Naiset olivat jääneet, ja 30-luvun alkupuolen Lontoon anarkistit olivatkin enimmäkseen heitä.

Skotlannissa tilanne oli toinen. Siellä anarkistinen liike oli edelleen melko voimakas, koska sikäläiset työläiset suhtautuivat epäluuloisesti Kommunistiseen puolueeseen. He ovat jostain syystä aina olleet henkisesti jotenkin itsenäisempiä kuin englantilaiset työläiset. Glasgowssa oli eräs MacLean-niminen marxistijohtajakin, joka vastusti hyvin kiihkeästi Lontoon ja sitä kautta Moskovan talutusnuoraan joutumista.

MS: Mutta Espanjan sisällissota toi muutoksen tibnteeseen?

AM: Kyllä, hyvin merkittävän muutoksen. Se toi anarkistiseen liikkeeseen paljon uutta väkeä, paljon nuoria. Se elvytti suuresti anarkistitoimintaa Britanniassa.

MS: Tuliko mukaan lainkaan vanhempaa väkeä?

AM: He tulivat enimmäkseen muista poliittisista puolueista; erityisesti Riippumattomasta työväenpuolueesta, joka oli Labouria militantimpi. Nuoret taas tietenkin tulivat poliittisten puolueiden ulkopuolelta.

MS: Miten tuon ajan kommunistit ja sosialistit suhtautuivat anarkisteihin?

AM: Se vaihteli. Jos kommunistille sanoi olevansa anarkisti, hän huudahti heti: “Ahaa, trotskisti-fasisti!”. Kaikki stalinismia vastustavat vallankumoukselliset olivat heille “trotskisti-fasisteja”. Espanja oli poikkeustapaus. Espanjalaisia anarkisteja ei väitetty “trotskisti-fasisteiksi”, koska se olisi jokaisen espanjalaisen korvissa kuulostanut täysin naurettavalta.

Monet sosialistit, lähinnä oikean siiven sosialistit, viljelivät karikatyyriä anarkisteista hulluina pomminheittäjinä. Joillakin sosialisteilla oli kuitenkin edelleen Britannian sosialistisen liikkeen tradition mukaisia libertaarisia ajatuksia. Tällaiset sosialistit, joihin Riippumattoman työväenpuolueen väki kuului, pitivät edelleen anarkisteja “tovereina”, niin kuin nämä olivat vielä parikymmentä vuotta aiemmin olleet.

MS: Toisen maailmansodan aikaisessa Britanniassa tapahtui käsittääkseni myös jonkinlainen anarkismin elpyminen?

AM: Se oli jatkoa Espanjan sisällissodasta alkaneelle kehitykselle. Mutta se ei mielestäni ollut niinkään hyvä asia. Nämä toisen maailmansodan aikaisessa Englannissa toimineet olivat pasifisteja, eräänlaisia liberaaleja, jotka kutsuivat itseään anarkisteiksi.

MS: Olen ihmetellyt miten tuollainen sodan aikainen anarkistitoiminta on mahdollista. Jokainen valtiohan on sotatilan aikana enemmän tai vähemmän totalitaarinen?

AM: Tuota…minä en näe siinä mitään niin ihmeellistä. Ei Britannia mielestäni ollut sodankaan aikana mitenkään totalitaarinen valtio. Siinä missä kaikkien muiden maiden armeijoissa aina laitettiin kaikki kapinoitsijat ja poliittisesti epäilyttävät eturintamaan tykinruoaksi, meillä pistettiin eturintamaan kaikki sankarit ja sotahullut marttyyreiksi ja kaikki hankalat tapaukset puolestaan mahdollisimman kauas takarintamaan, missä heistä oli vähiten haittaa. Jos Britanniassa olit uskonnollinen pasifisti, kuten tolstoilainen, ja kotoisin ylemmistä yhteiskuntaluokista, et ollut sodankaan aikana suuremmassa hädässä. Jos olit työväenluokkaan kuuluva aseistakieltäytyjä, oli asemasi huomattavasti vaarallisempi. Nuo itseään anarkisteiksi kutsuvat liberaali-pasifistit olivat tietenkin kaikki keskiluokasta lähtöisin.

MS: Palvellessasi toisen maailmansodan aikana Egyptissä, olit tietojeni mukaan mukana organisoimassa jonkinlaisia kapinallisia sotilasneuvostoja.

AM: Tämä sotilasneuvostoepisodi tapahtui sodan loppuvaiheissa. Kaikki taistelutoiminta oli jo loppunut Egyptistä, mutta meitä pidettiin siitä huolimatta edelleen siellä. Me järjestimme joukkokokouksia ja päätimme ryhtyä lakkoon, kotiuttamista vaatien. Eri aselajeista valittiin omat edustajat neuvottelemaan upseerien kanssa. Armeijan johto oli todella peloissaan. Se pelkäsi tiedon tihkuvan kotirintamalle ja levittävän kapinan kaikkialle armeijaan.

MS: Ryhdyittekö todella lakkoon? Ja jos ryhdyitte, onnistuiko se?

AM: Kyllä me ryhdyimme lakkoon. Siihen liittyivät mukaan kaikki upseereita alemmat ja jopa joitakin upseereitakin. Paitsi saksalaiset sotavangit. Kun kukaan ei tullut hakemaan heitä töihin, he organisoivat itse työskentelynsä. Melkoisen huvittava juttu ja kertoo mielestäni jotain saksalaisesta luonteenlaadusta. Lakko onnistui osittain, sillä armeijan johto tosiaan nopeutti kotiuttamista. Se teki sen oman etunsa tähden; niin paljon se pelkäsi kapinoinnin leviämistä. Ketään armeijan lakkoon osallistunutta ei rangaistu. Tarkoitan varsinaisen armeijan lakkoon, ilmavoimat olivat kokonaan oma sektionsa.

MS: Oliko Egyptiin sijoitettujen joukkojen keskuudessa paljon anarkisteja? Espanjalaisia pakolaisia tai jotain?

AM: Ei niinkään ulkomaisia pakolaisia. Egyptissä ollessani tapasin yhden espanjalaisen ja joitakin italialaisia anarkisteja. Niin, ja joitakin ranskalaisia. Eivätkä hekään olleet armeijassa. Sen sijaan monista brittiarmeijan sotilaista tuli anarkisteja sodan aikana. Meillä oli “Workers in Uniforms” niminen ryhmä, joka levitti anarkistista propagandaa sotilaiden keskuudessa.

MS: Olivatko nämä armeijassa anarkisteiksi tulleet aktiivisesti toiminnassa mukana vielä sodan jälkeenkin?

AM: Kyllä, sodan päättymishetkellä olimme kaikki varmoja, että maailma ei voinut jatkaa entisellään ja että pian tapahtuu vallankumous. Sen vuoksi kätkimme aseita, voidaksemme käyttää niitä vallankumouksen alkaessa. Se oli uskomattoman helppoa, sillä ensialkuun ei ollut minkäänlaista aseiden valvontaa. Lopulta annettiin määräys, että kaikki aseet pitää palauttaa poliisiasemille ja luvattiin ettei kukaan esitä mitään kysymyksiä niiden alkuperästä. Muistan kun eräs trotskilainen puolue järjesti marssin, jossa kaikki puolueen miespuoliset jäsenet marssivat poliisiasemalle palauttamaan aseensa. Se oli huvittava näky. Anarkistit kuitenkin yleensä hautasivat aseensa maahan.

MS: Mitä teit sodan jälkeen, ennen Black Flag -ryhmän perustamista?

AM: Se oli köyhää aikaa anarkistiselle liikkeelle. Meitä oli hyvin vähän. Teimme yhteistyötä sellaisten henkilöiden kanssa, joista nyt käsitän, etteivät he olleet mitään varsinaisia anarkisteja. Teimme solidaarisuustyötä vangittujen kiinalaisten ja intialaisten anarkistien hyväksi Anarkistisen Mustan Ristin kautta.

MS: 60-luvullahan tapahtui voimakas anarkismin elpyminen?

AM: Kyllä. Se toi suuren muutoksen. Yhtäkkiä kaikki sanoivat olevansa anarkisteja. Monet heistä kuitenkin olivat vain jonkinlaisia liberaaleja, jotka kutsuivat itseään anarkisteiksi. 60-luku toi myös aseellisia vastarintaliikkeitä moniin Euroopan valtioihin, kuten Angry Brigaden Britanniaan. Juuri näistä vastarintaliikkeistä tulikin se, mikä aiheutti lopullisen pesäeron meidän ja Freedom Pressin väen välillä.

MS: Tukiko Black Flag Angry Brigadea?

AM: Kyllä.

MS: Oliko Angry Brigade anarkistinen järjestö?

AM: On oikeastaan virheellistä kutsua sitä järjestöksi. Se oli vain joukko yksilöitä. Jotkut heistä olivat anarkisteja, jotkut marxilaisia.

MS: Uskotko näiden aseellisten vastarintaliikkeiden todella olleen hyödyllinen taistelukeino?

AM: On hyvin vaikea sanoa, miten olisi voinut tapahtua, ellei olisi käynyt niin kuin kävi. Asiassahan kävi niin, että Itä-Euroopan diktatuurihallitukset kaappasivat nämä liikkeet itselleen, minkä jälkeen kaikki oli tietysti pilalla ja iskuja alettiin kohdistaa myös tavallisiin ihmisiin. Näistä liikkeistä tuli nationalistisia; ne alkoivat toimia “hyvien” valtioiden hyväksi Länsi-Euroopan “pahoja” valtioita vastaan. Esimerkiksi Ranskan Action Directe oli alun perin puhtaasti anarkistinen, mutta sen kuoltua perustivat marxisti-nationalistit samannimisen ryhmän, jolla ei ollut alkuperäisen Action Directen kanssa muuta yhteistä kuin nimi.

MS: Miksi Black Flag lehti perustettiin 1970? Vastapainoksi Freedomille?

AM: Se oli vastapaino Freedomille, mutta varsinainen syy sen perustamiseen oli yksinkertaisesti se, että anarkistiselle sanomalehdelle oli niin suuri kysyntä. Anarkismi oli saanut valtavasti julkisuutta Angry Brigaden myötä, ja lisäksi Anarkistinen Musta Risti kaipasi sanomalehteä kansainvälisen solidaarisuustyön tekemiseen.

MS: Uskotko Black Flag lehden tulevaisuuteen? Lehtihän muuttui jokin aika sitten sanomalehdestä pitkin väliajoin ilmestyväksi aikakauslehdeksi?

AM: Sitä on vaikea mennä ennustamaan. Uskon, että lehdillä on oma elinkaarensa, jonka jälkeen ne kuolevat. Siihen aikaan kun tulin mukaan anarkistiseen liikkeeseen olivat julkiset puheet tärkein propagandan muoto. Me puhuimme puistoissa, emme ainoastaan Hyde Parkissa, se ei suinkaan ollut ainoa puisto jossa pidettiin puheita; kadunkulmissa, kapakoissa, kaikissa mahdollisissa paikoissa ympäri maata. Puhetaitoa arvostettiin siihen aikaan. Tilanne on muuttunut sen jälkeen. Julkisten puheiden paikan on ottanut populaarimusiikki. Siinä, missä ennen mentiin kuuntelemaan puheita, mennään nykyään punk-konserttiin. Uskon, että aivan samoin kuin poliittiset punk-yhtyeet ovat syrjäyttäneet poliittiset puhujat, myös lehdet tulevat syrjäytetyiksi jollakin. Ehkä tietokonepostilla.

MS: Onko anarkistinen liike mielestäsi muuttunut paljon 30-luvusta?

AM: Kyllä, hyvin paljon. Nykyään on paljon sellaisia, jotka nimittävät itseään anarkisteiksi, mutta eivät tarkkaan ottaen ole sellaisia. He haluavat kovasti määritellä omaa anarkismiaan. He sanovat olevansa gandhilaisia anarkisteja tai individualistisia anarkisteja tai vegetarianistianarkisteja tai jotain muuta. On paljon eläinten oikeuksien puolesta taistelijoita, jotka sanovat olevansa anarkisteja. Nämä kaikki edellä mainitut ovat kyllä libertaareja, mutta eivät varsinaisia anarkisteja, koska pyrkivät ensisijaisesti reformeihin, lainsäädännön muuttamiseen. Heidän pitäisi oikeastaan kutsua itseään liberaaleiksi, mutta he eivät halua tehdä niin, koska nimitys on poliittisesti niin turmeltunut.

MS: Ovatko anarkistisen taistelun keinot mielestäsi muuttuneet sinä aikana kun olet ollut aktiivinen anarkisti?

AM: En sanoisi, että mikään on varsinaisesti muuttunut. Keinoja on niin monia. Diktatuurimaissa ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin aseellinen vastarinta. Kapitalistisissa valtioissa puolestaan on teollinen toiminta, tuottavan työn tekijöiden yhteistoiminta, tehokkain keino. En pidä passiivisen vastarinnan ajatuksesta. En suinkaan sano, että kaiken pitää olla väkivaltaista, mutta sanon, että on väärin väittää, että kaiken pitää olla väkivallatonta. Tällainen luo vain rajoituksia. Gandhin passiivinen vastarinta perustui itse asiassa huijaukseen. Jokainen hänen nälkälakkonsa nostatti väkivaltaisen vastarinnan aallon kaikkialla Intiassa. Hän ei voinut olla niin tyhmä, ettei olisi tätä käsittänyt.

MS: Mitä mielta olet anarkistisen liikkeen tilasta nykypäivän Britanniassa ja nykymaailmassa ylipäätään?

AM: Anarkistisen liikkeen tila voi vain heijastaa ympäröivän maailman tilaa. Me elämme nyt ideologiatonta aikaa; aikaa, jona ihmiset eivät tahdo taistella ideologioiden puolesta. Siksi anarkistinen liike on pieni. Jos ihmiset haluaisivat taistella ideologioiden puolesta, he itse asiassa valitsisivat kaikkein todennäköisimmin juuri anarkistisen taistelun. Zapatisteilla Meksikossa on kaikki halu taistella vapaan yhteiskunnan puolesta ja he myös taistelevat. Mutta he eivät kontrolloi teollisuutta, joten heidän taistelunsa on käytännössä hyvin vaikeaa. Euroopan työläisillä on puolestaan käsissään kaikki keinot, mutta heiltä puuttuu halu käyttää niitä.

MS: Entä mitä ajattelet anarkistisen liikkeen tulevaisuudesta?

AM: Liian monet ihmiset katsovat anarkistista liikettä intellektuaalisesta näkökulmasta. Tällainen näkökulma luo rajoituksia. Tulevaisuudessa anarkismin tulisi olla selvemmin osa työväenliikettä. Anarkismissakin vallitsee eräänlainen persoonallisuuskultti, jollainen on marxismi-leninismin hallitseva piirre. Ihmiset lukevat kaikenlaisia akateemikoita ja intellektuelleja, kuten Kropotkinia, ja pitävät heitä henkisinä johtajina. Itse asiassa tällaiset akateemikot ovat oppineet kaikki ajatuksensa työläisiltä; he eivät sano mitään sellaista, mitä työläiset eivät olisi tienneet jo ennestään oman kokemuksensa ja järkensä kautta. Tällaisia henkisiä johtajia ei tarvita; pitäisi olla ainoastaan suoralla demokratialla valittuja delegaatteja. Anarkismin ruumiillistaminen henkilöihin on suuri virhe. Väitetään, että anarkistit olivat hallituksessa Espanjan sisällissodan aikana. Ei näin suinkaan ollut. Ei Federica Montseny muuttunut miksikään anarkismin ruumiillistumaksi mennessään hallitukseen. Hän oli edelleen vain yksi henkilö nimeltä Federica Montseny.

MS: Mitä mieltä olet anarkosyndikalismin merkityksellisyydestä?

AM: Mielestäni ei ole muuta tapaa saavuttaa vallankumous kuin työläisten ammatillinen toiminta. Tämä ei ole muuttunut. Nykyään yhä useampia työläisiä ollaan kyllä syrjäyttämässä tuottavasta työstä työttömyyteen tai merkityksettömiin hommiin. Johtaja- ja byrokraattiluokka on sekä viemässä yhä enemmän valtaa perinteisiltä kapitalisteilta että myös ottamassa itselleen yhä enemmän tehtäviä varsinaisesta tuotannosta. Se on myös kehittänyt oman alaluokkansa, johon kuuluvat sosiaalityöntekijät ja muu vastaava väki. Tätä johtaja- ja byrokraattiluokkaa ei kuitenkaan voida siirtää alaluokaksi yleislakkotilanteessa.
Työväenluokan syrjäyttämisessä on käytetty runsaasti sitä keinoa, että siirretään kaikki teollisuus kolmanteen maailmaan. Tämäkään ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu. Franco yritti aivan samaa voitettuaan sisällissodan. Hän siirsi kaiken teollisuuden perinteisiltä teollisuusseuduilta, joilla oli pitkät vallankumoukselliset perinteet, sellaisille seuduille, joissa ei aiemmin ollut ollut lainkaan teollisuutta. Tulos oli vain se, että nyt näillekin seuduille syntyi vähitellen vallankumouksellinen teollisuusproletariaatti. Sama tulee väistämättä tapahtumaan myös kolmannessa maailmassa. Voi kuitenkin viedä jopa 200 vuotta ennen kuin kehitysmaiden työläiset ovat yhtä tietoisia oikeuksistaan kuin länsimaiden työläiset.

MS: Ovatko ympäristökysymykset mielestäsi tärkeitä anarkistiselle liikkeelle?

AM: Kyllä, eivätkä vain anarkistiselle liikkeelle, vaan koko maailmalle. Kapitalistinen kilpailuperinne tuhoaa ympäristöä väistämättä, koska se tavoittelee jatkuvasti voittoa, aina vain suurempaa. Hallituksetkaan eivät voi juuri mitään. Mitkään suojelutoimet eivät voi ratkaista ongelmaa, ellei voitontavoitteluperiaate poistu yhteiskunnasta.

MS: Pidätkö tietoteknistä vallankumousta merkittävänä?

AM: Hyvin merkittävänä. Se on samaa suuruusluokkaa kuin teollinen vallankumous 200 vuotta sitten. Tietokoneiden avulla on mahdollista luoda jonkinlainen supervaltio, jossa valvonta voidaan ulottaa äärimmäisyyksiin. Tietotekniikka on myös muuttanut työn luonnetta ja jakoa radikaalisti. Se on siirtänyt osan suoraan tuotantoon liittyvästä työstä johtaja- ja byrokraattiluokalle ja lakkauttanut monia perinteisiä työväenluokan ammatteja. Oma painajanammattini on hyvä esimerkki. Nykyään sen työn hoitavat yksinomaan tietokoneet.

MS: Olisiko tietotekniikka hyödyllinen väline anarkistiselle yhteiskunnalle?

AM: Ilman muuta. Tietokoneethan nopeuttavat työtä aivan valtavasti. Ne tekevät muutamassa minuutissa sen, mihin ennen tarvittiin päiväkausia useita ihmisiä. Anarkistisessa yhteiskunnassa voitaisiin työ jakaa aivan toisella tavalla kuin nykyisessä. Se mikä kapitalistisessa yhteiskunnassa ilmenee työttömyytenä voisi anarkistisessa yhteiskunnassa ilmetä vapaa-aikana.

MS: Olisiko ruumiillisen työn säilyttäminen mielestäsi hyödyllistä?

AM: Uskon, että ruumiillista työtä on mahdoton poistaa kokonaan. Luulen, että ruumiillinen työ on ihmiselle itsensä toteuttamisen keskipiste. Miljonäärit pelaavat golfia, tennistä tms, koska eivät tee ruumiillista työtä. Nyky-yhteiskunnassa ruumiillinen työ on halveksittua, koska mitä raskaampaa työtä teet, sitä vähemmän sinulle maksetaan. Kuntoilu on ainoa hyväksytty ruumiillisen ponnistelun muoto. Toisenlaisessa yhteiskunnassa voisi ruumiillisen työn asema olla paljon tärkeämpi kuin nykyisessä.

MS: Onko vielä jotain, mitä haluaisit sanoa?

AM: Anarkistista liikettä vaivaa mielestäni todellisen aktiivisuuden puute. Pitäisi olla kunnollisia, laajoja organisaatioita. Koko liike kaipaisi aimo annoksen realismia. Solidarity Federationin Industrial Networkien erillisyys toisistaan on naurettavaa. Koska Amerikan IWW:ssä on erillisiä sektioita erilaista työtä tekeville ihmisille, täytyy brittiläistenkin anarkosyndikalistien tietenkin perustaa erikseen kuljetusalan, sosiaalialan ja koulutusalan työläisten verkostot, vaikkei siihen ole mitään järkevää syytä. Pitäisi olla yksi voimakas organisaatio kaikille anarkisteille. Mielestäni ei ole mitään syytä antaa myöskään valtioiden rajojen erottaa anarkisteja toisistaan erillisiin järjestöihin. Pariisi on lähempänä Lontoota kuin Manchester. Nykyisellä Internetin aikakaudella ei todellakaan pitäisi olla mitään syytä tuijottaa valtioiden rajoihin, kun tietoa voidaan levittää kaikkialle aivan yhtä nopeasti. Myöskään työväenluokkaa ei pitäisi jakaa sisäisesti. Pitäisi olla alueellista yhdistymistä, paikallisia työväenkeskuksia, joissa voisivat hoitaa asioitaan kaikki, riippumatta siitä, ovatko he palkkatyöläisiä, työttömiä, kotirouvia tai itsensä työllistäviä. Näin kaikki liikkeessä mukana olevat olisivat yhtä paikallistason kautta, siinä missä teollinen taso yhdistäisi kaikki saman alan työläiset.

Albert Meltzer kuoli 76 vuoden ikäisenä 7. toukokuuta 1996.

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #19 (2/95) -lehdessä.

Advertisements