Anarkismi – kielletty aate, osa 3

VALLANKUMOUS LUONNONMENETELMÄLLÄ
ONKO ANARKISMI SITÄ ETTÄ TEHDÄÄN MITÄ HUVITTAA?

Anarkismi on sanan kaikkein ahtaimmassa merkityksessä 1800-luvun lopulla syntynyt sosialismin muoto.

Laajemmassa merkityksessä sana anarkismi tarkoittaa aatetta, jonka mukaan yhteiskunnan pitäisi rakentua mahdollisimman laajalle demokratialle ja vapaaehtoisuudelle ynnä mahdollisimman vähäiselle väkivallalle ja pakottamiselle. On kuitenkin kyseenalaista voiko sanoja “anarkismi ” ja “anarkisti” venyttää loputtomasti. Stalinia ja Pol Potia myöten myös marxilaiset ovat väittämänsä mukaan uskoneet suurin piirtein samanlaiseen tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan kuin anarkistit. Johon Stalinin ja Pol Potin mukaan ilmeisesti päästään sitä nopeammin, mitä enemmän vääräuskoisia tapetaan. Jos Stalin ja Pol Pot eivät olleet anarkisteja on selvää että anarkismi on muutakin kuin tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan uskomista.

Jos taas jonkun liberaalin professorin mukaan anarkismi on “auktoriteettien vastustamista” ja yksilönvapauden maksimointia niin Stalin oli tämänkin mittapuun mukaan paras anarkisti. Hänhän hylkäsi kaikki auktoriteetit paitsi omansa ja yksilönvapauden korkeimpana ilmentymänä teki mitä huvittaa välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä!

Ilmeisesti anarkismi ei kuitenkaan ole pelkkä aate tai ideologia. Anarkismi on käytännön toimintaa. Jos on olemassa edes yksi asia jossa anarkismi eroaa muista aatteista niin silloin tämä yksi asia on se, että anarkismin teoria ei voi olla tärkeämpi kuin anarkismin käytäntö. Anarkisti ei saa perustella tekojaan sanasaivarteluilla. Anarkisti ei esimerkiksi saisi tukea Stalinia tai Pol Potia. Marxilaisuudessa ja monissa muissa aatteissa taas on sisäänrakennettuna asia jota on tavattu kutsua ns. jesuiittamoraaliksi. Marxilainen tai jesuiitta saa koko ajan tehdä mitä huvittaa, kunhan on tarpeeksi nokkela keksiäkseen käytökselleen selityksen!

Malxilaisilla on tunnetusti ollut sanasaivarteluissaan esikuvana sekopää ”filosofi” nimeltä Hegel, jota anarkistit ovat erityisesti inhonneet. Marxilaiset ja jesuiitat ovat varmaan kuitenkin lopullisesti kalvenneet kateudesta huomatessaan että on keksitty “aate” nimeltä eksistentialismi. Eksistentialismissa on nähty se, että kuuluisa eksistentialisti voi henkisesti vapaana yksilönä ja laumasieluja älykkäämpänä olla yhtä hyvin natsi kuin kristitty tai marxilainen. Yhdistävänä tekijänä eksistentialisteille toimii se, että he inttävät olevansa muita ihmisiä älykkäämpiä ja vapaampia, koska eivät ole laumasielujen tavalla sitoutuneet mihinkään dogmaattiseen ideologiaan.

Marxilaisuus ei valitettavasti ehtinyt nousta näin suureen nerouteen kieroilun alalla koska se oli ehtinyt ilmoittaa kannattavansa tiedettä ja järkeä. Eri asia on se, oliko marxilaisten Hegeliltä saama “käsitys” tieteestä ja järjestä tieteellinen tai järkevä. Marxin ja Hegelin oppien ydin voisi olla lause “terveeseen järkeen ei saa luottaa”. Niin marxilaisuuden kuin freudilaisuuden vastenmielisin piirre on ollut jatkuva dualistinen jankuttaminen linjoilla tiede/uskonto järki/tunne. Tutustuminen Marxin ja Freudin yksityiselämään paljastaa jankutuksen syyn. Sekopäät löysivät mainitun dualismin itsestään kun taas täysjärkinen ihminen huomaa usein maailman olevan valitettavasti niin mutkikas, että sitä ei voi tajuta edes tieteellä tai järjellä.

Ortodoksinen marxilaisuus näki siis anarkismin ja marxilaisuuden välisen eron siinä, että anarkismi on uskontoon ja uskonnolliseen ajatteluun rinnastettavissa olevaa sivistymättömien tollojen tunteilua kun taas marxilaisuus on “tiedettä”. Neuvostoliiton perustamisesta lähtien ortodoksimarxilaisuus pyrki tekemään maailmanvallankumouksensa “analyysin” voimin. Kukaan ei kai ollut kertonut sitä, että niin sanottu analyysi on vain toinen nimi asialle nimeltä “kuinka tilastoilla valehdellaan”. Ja niinhän Neuvostoliitossa tehtiin. Analyysi tarvitsee tuekseen niin sanottua synteesiä, karkeita yleistyksiä ja kokonaisuuden hahmottamista. Jopa niinkin “analyyttistä” peliä kuin shakkia pelataan suuressa määrin niin sanotulla vaistolla.

Marxilaisissa propagandateoksissa esitetyt valheet anarkismista elävät valitettavasti omaa elämäänsä koska jotkut liberaalit professorit ovat nyhtäneet hyvät rahat sellaisista bestsellereistä, joissa anarkismi esitetään sosialismin ja työväenliikkeen ääriliberaalina vastakohtana. Anarkismi on muka aate, jossa muita ihmisiä älykkäämmät yksilöt kannattavat yksilönvapautta runollisen ja filosofisen itseilmaisun keinovaroin täten eksistentialistisesti ilmentäen ihmissielun syvää kärsintää ja kauneuden kaipuuta kun taas tiettyyn semanttiseen ilmaisuun kykenemättömät tyhmät passinpäät ovat laumasieluja. Esimerkiksi professori Woodcockin mukaan maailman etevin kielitieteilijä ja anarkosyndikalisti Noam Chomsky ei olekaan anarkisti vaan “tosiasiassa marxilainen” koska kuulemma höpisee kaikenlaisia tylsiä vasemmistolaisia ajatuksia sen sijasta että ilmaisisi tunteitaan. Chomsky ei vain jostain syystä ole vielä itse huomannut että ei ole anarkisti!

Neuvostoliiton ollessa voimissaan väitti marxilainen propaganda anarkismin olevan pelkkää liberaalia yksilönvapauden vaalintaa, joka valitettavasti on päässyt soluttautumaan myös työväenliikkeeseen “porvarien” avulla. Tutustumalla historiaan huomaa kuitenkin, että 1800-luvulla työväenliikkeeseen liittyneet “anarkistiteoreetikot” ilmoittivat anarkismin alkuperäksi suurten kansanjoukkojen kollektiivisesti kehitetyt käyttäytymismallit ja anarkistista toimintaa oltiin haltioissaan näkevinään kaikessa ihmisten vapaaehtoisessa yhteistyössä. Krapotkin meni romanttisessa liioittelussa likimain niin pitkälle että ilmoitti dualistisesti kaiken hyvän ja kauniin ihmiskunnan historiassa olevan ilmennystä ihmisten vapaaehtoisesta yhteistoiminnasta kun taas johtajavaltaisuus on kuulemma alunpelin ollut luonnonkansoilla poppamiesten suorittamaa höynäyttämistä joka sitten on kasvanut valtiollisiin mittoihin. “Klassisessa anarkismissa” vallankäyttö valtioissa ei siis perustu rahalle tai väkivallalle, vaan nimenomaan ihmisten pettämiselle.

1800-luvun lopulla anarkismin nimen ottanut aate katsoi historiallisesti syntyneensä tällöin. Anarkismina ei tällöin pidetty pelkkää kapinointia auktoriteetteja vastaan, vaan anarkismi nähtiin myös sellaisena tietoisena valintana jossa liitytään tiettyyn ihmisryhmään jolla on myös tietyt omalla laillaan ankarat moraalinormit.

Romanttinen ajatus siitä että anarkismia muistuttavia ilmiöitä on aina esiintynyt on totta. Jossain muodossaan anarkismia on propagoitu jo kaukaisessa menneisyydessä. Muodot ovat valitettavasti kuitenkin joskus olleet sellaisia, joita nykypäivän ihmisen on vaikea ottaa vakavasti. Kaikki eivät näe yksilönvapauden, kulttuurirelativismin, älyllisen vapautumisen, ja arvojen kyseenalaistamisen toteutumisen muotona vaikkapa Diogenesta ja hänen käsitystään sukupuolielämästä.

Tunnetusti jo antiikin Kreikassa ns. kyynikot esittivät anarkismia muistuttavia ajatuskulkuja. Kuulemma “kaikki lait, hierarkiat ja normit” ovat vailla moraalista perustaa. Hätkähdyttävän kyynisellä lailla Antisthenes (444-370 ekr) saarnasi julkisesti, että ei pitäisi olla hallintojärjestelmää, yksityisomaisuutta, avioliittoa eikä vakiintunutta uskontoa.

Koululapset saavat monessa maassa lukea Antistheneen kyynisestä kannattajasta Diogeneesta (kuoli n.320 eKr.), jonka mielestä yhteiskunta oli niin mätä, että kannatti elää tynnyrissä koiran lailla (itse asiassa kyseessä oli iso saviruukku). Kun tyranni Aleksanteri Suuri (356-323 ekr) tuli kysymään mitä voi tehdä “filosofin” hyväksi totesi Diogenes kyynisesti, että tyranni voi mennä pois auringon edestä. Sana kyynikko tuleekin koiraa tarkoittavasta sanasta. On siis parempi elää koiran lailla kuin alentua Aleksanteri Suuren kaltaiseksi tyranniksi!

Koululapsille ei tavata kertoa sitä, että erään tarinan mukaan Diogenes opetti kyynisellä lailla julkisesti masturbaatiota, jotta ihmiset vapautuisivat parisidonnaisuuden kahleista. Jos Diogenes lasketaan anarkistiksi niin täytyy todeta tämän kehittäneen tosi omaperäisen näkemyksen vallankumouksen tekemisestä luonnonmenetelmällä! Ehkä oppi oli saatu koirilta. Moni pienen koiran omistaja on varmaankin huomannut että piski saattaa olla niin kyyninen että nussii jopa sohvatyynyä!

Anarkistiteoreetikko Krapotkin (1842-1921) piti riemuissaan stoalaista Zenoa (336-264 ekr) jonkinlaisena anarkistina. Zenon mukaan stoalaisessa ihanneyhteiskunnassa ei ole “oikeusistuimia poliisia, armeijoita, temppeleitä, kouluja, rahaa eikä avioliittoa.” Tämän lisäksi ihmiset hoitavat itse asiansa sloalaisella tyyneydellä ja ketään ei kuulemma myöskään tarvitse pakottaa mihinkään.

Jos stoalaiset olivat anarkisteja niin miten stoalainen filosofikeisari Marcus Aurelius (121-180) oli alentunut heikkona hetkenä rupeamaan keisariksi? Koululapsille ei kerrota myöskään sitä, että “filosofikeisari” piti Rooman Imperiumin pahimpana ongelmana sitä, että kansa nauroi sille kun keisarin velipuoli nussi hevosta, eli halusi vapautua omaehtoiseen seksuaalisuuteen, johon riistävät valtasuhteet ja hierarkiat eivät kuulu! Stoalaisella tyyneydellä “filosofi” määräsikin siskonsa menemään velipojan kanssa naimisiin, jotta saataisiin kansan naureskelu loppumaan. Filosofikeisari uskoi siskon olevan sen verran hyvännäköinen pimu että osaa kiihottaa veljeään enemmän kuin hevonen.

Filosofin stoalainen salajuoni epäonnistui, koska sisko kuulemma vain alituiseen kehotti talliin kokeilemaan saako humman hirnumaan! Ja kansa nauroi!

Jos anarkismi on yksilönvapauden käsitteen pohjalta johdettua filosofiaa herää useita teoreettisia kysymyksiä. Voiko anarkisti olla keisari? Olisiko keisari ollut onnellisempi jos olisi elellyt pultsarina saviruukussa vedellen käteen? Jos binarismi ja dualismi ovat intellektuellille kiellettyjä aatteita niin voidaanko paheksua sitä, että joku jotain sukupuolikäyttäytymisen muotoa varsinaisesti paheksumatta nauraa sen harjoittajalle? Voidaanko “anarkistilta” mitenkään edellyttää mitään käyttäytymismallia?

Itseään “anarkisteiksi” kutsuvat liberaalit eivät ole ikinä tutustuneet suuriin maailmanuskontoihin, ja niiden historiaan. Jos kristinusko on tuottanut inkvisition niin onko vika ollut “sokea autoritaarinen usko” vaiko uskon puute? 1800-luvun lopulla työväenliikkeen osaksi syntynyt anarkismi katsoi löytäneensä lopullisen “dogmaattisen” vastauksen tähän kysymykseen. Tietty organisaatiomalli tuottaa tietyn lopputuloksen. Tokihan myös uskonnot ja ideologiat vaikuttavat historian kulkuun, mutta ratkaisevin tekijä on ihmisyhteisön organisaatiomalli.

Kristinusko ja marxilaisuus eivät välttämättä ole alunperin olleet pelkästään ihmisten aivottoman laumasieluisuuden ja “autoritaarisuuden” ilmentymiä. Kristinuskon ja marxilaisuuden historia on joka tapauksessa kiintoisa esimerkki siitä, miten epädemokraattinen järjestäytyminen joko tuhoaa aatteiden positiiviset puolet tai suorastaan muuttaa aatteet omiksi vastakohdikseen.

Kristinuskon historian ensimmäisestä sadasta vuodesta ei tiedetä juuri mitään. Ensimmäisen “kristillisen” kirkon perusti rikas laivanvarustaja Marcion (90-165) Sinopesta Mustan Meren etelärannikolta. Sama mies valitsi myös kirjat ensimmäiseen Uuteen Testamenttiin. Marcionin mukaan oli pakko perustaa kirkko suojelemaan Jeesuksen alkuperäistä oppia, koska jotkut juutalaisuudesta innostuneet ihmiset kuvittelevat Jeesuksen muka palvoneen jotain juutalaisten epäjumalaa nimeltä Jahve! Marcion ei siis ollut varsinaisesti kristitty vaan kannatti uskontoa, jonka nimi on gnostilaisuus.

Osa juutalaismielisistä Jeesuksen seuraajista perusti Marcionin kirkkoa vastustamaan kirkon numero kaksi josta tuli myöhemmin ns. kristinusko. Laivanvarustaja Marcion ei tietenkään ollut ensimmäinen ihminen joka huomasi jotain eroa Vanhan Testamentin Jahven ja Jeesuksen opetusten välillä. Alusta alkaen jotkut Jeesuksen seuraajat uskoivat, mm. että ihminen vapautuu jälleensyntymästä kun hänestä tulee kristus. Oikeaoppisten “kristittyjen” kritiikki taas kohdistui alusta alkaen myös kahteen muuhun seikkaan. Vääräuskoiset eivät olleet ymmärtäneet miesten olevan naista ylempänä ja erityisen sopimatonta oli se, että joidenkin vääräuskoisten ryhmissä kaikista asioista äänestettiin.

Oikeaoppisen kristinuskon ohjelma koostui alusta alkaen siitäs että turhanaikaista äänestämistä pitäisi kaikin keinoin vähentää. Äänestyksistä on vaan haittaa! Ja kun sitten kristinuskosta tuli vallanpitäjille mieleinen uskonto, niin tärkeintä tapahtumien kulussa oli se, että itseään Voittamattomaksi Auringonjumalaksi nimittävä keisari Konstantinus (280-337) päätti asiasta. Kun Nikean kirkolliskokouksen äänestyksessä v. 325 vain pieni vähemmistö kannatti Jeesuksen jumaluutta käski Auringonjumala järjestää uuden äänestyksen jossa piti ottaa huomioon myös poliittiset tekijät. Kun Auringonjumalan käsityksen mukaan keisari on jumala, niin miksi kristittyjen pitäisi saada palvoa tavallista puuseppä/rakennustyömiestä.

Jeesus julistettiin heti jumalaksi ja Voittamaton Auringonjumala julistettiin myöhemmin pyhimykseksi! Oppi siitä että jokaisesta voi tulla kristus yritettiin hävittää vainoamalla. Vaikka gnostilaiset olivat periaatteessa pasifisteja muodostivat he usein armeijan oppinsa puolustamiseksi. Gnostilaisuus pääsi valtionuskonnoksi keskiajalla ainakin uiguurivaltiossa Keski-Aasiassa ja myös Armeniassa, ja Bosniassa. Paavi Innocentis III(1160/61-1216) ideoi ristiretket Etelä-Ranskaan, Bosniaan ja Hämeeseen gnostilaisten ja “pakanoiden” käännyttämiseksi. Valtion tuen kadottua Bosnian gnostilaisetkin kääntyivät vuosisatojen saatossa muslimeiksi.

Etelä-Ranska oli parikymmentä vuotta sotanäyttämönä katolisen kirkon käydessä sotaa gnostilaisia tukevia aatelismiehiä vastaan. Teurastuksen nimi on Albigenssiristiretki(retket) (1209-1229). Sodan jälkimainingeissa inkvisitio sai lopullisen muotonsa koska harhaopit haluttiin hävittää sataprosenttisesti. Harhaoppisten kadottua anoi inkvisitiolupaa saada päästä vainoamaan noitia, vaikka kirkolla oli aikaisemmin ollut dogmina että noitia ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Lupa annettiin. Ammatti-ihmisten täytyy saada tienata elantonsa!

Vaikka ortodoksisen kirkon alueella ei ollut inkvisitiota olivat vainot silti julmia. Bysantin keisarinna Theodoran (500?-548) surmautettua erään väittämän mukaan kaksisataatuhatta gnostilaista paulikaania kiihtyi gnostikkojen muuttoliike niin Balkanille kuin Ukrainaan ja Venäjälle. Gnostilaisuus sai aikaan niin voimakkaita ilmauksia slaavien elämässä, että sekä Bakunin että Krapotkin ilmoittavat tulisella ihastuksella nimenomaan sivistymättömien maalaistollojen parissa yhä elävän gnostilaisen harhaopin tärkeäksi innoituksen lähteeksi anarkismilleen.

Tällöin ei Rasputin (1871-1916) vielä ollut ehtinyt pilata Venäjän vääräuskoisten mainetta. Rasputinin mukaan tärkein asia uskonnossa oli selibaatti. Selibaatilla ei kuitenkaan ollut mitään arvoa jos sitä ei oltu saavutettu voittamalla kiusaukset.

Rasputin tapasikin mennä joka yö sänkyyn yhden tai useamman alastoman neitosen kanssa voidakseen harjoitella selibaattia, joka paljastui jostain syystä yllättävän vaikeaksi asiaksi. Useita vuosia kestäneen vakavan harjoittelun tuloksena pyhä mies oli kuitenkin ollut juuri oppimaisillaan selibaatin, kun hänet murhattiin.

Aleksanteri I (1777-1825) oli Napoleonia vastaan käydyn sodan aikana joutunut siirrättämään asepalveluksesta kieltäytyneen slaaviryhmän alueelle, jossa aikaisemmin oli asustellut vain saksalaisia hihhulikristittyjä, kreikkalaisia, juutalaisia ja kaukasialaisten kansallisuuksien edustajia. Elävien olentojen surmaaminen on ollut gnostilaisuudessa kiellettyä. Jostain syystä pakkosiirretyn ryhmän usko väheni sadassa vuodessa siihen määrään, että porukka lähti ampumisen uhalla Ensimmäiseen Maailmansotaan. Vallankumoussodissa tämä alunperin gnostilaisia harhaoppeja kannattanut maalaisryhmä taistelikin tulisella ihastuksella Bakuninin ja Krapotkinin anarkististen aatteiden puolesta mustien pääkallolippujen kanssa. Armeijaa johti mies nimeltä Mahno.

Kristinuskon pitäessä diktatuuriaan Länsi-Euroopassa joutui jokainen anarkismia muistuttavia ajatuksia julistanut yleensä roviolle. Pappisseminaaria nuorena käynyt Stalin toi sittemmin ammattimaisen inkvisition aatteen myös ortodoksisen uskonnon alueelle, jossa ortodoksisen kirkon käskystä oli vääräuskoisia toki sekä silvottu että keitetty elävältä, mutta tsaarivalta oli myös turhaan lepsuillut siirtelemällä ihmisryhmiä “karkottamalla”.

Koululapsille kerrotaan että Länsi-Euroopassa inkvisitorinen ja stalinistinen systeemi alkoi loppua 1700-luvun Ranskassa. Ns. “valistusajattelijat” rupesivat tuumailemaan niitä asioita jota kannattamaan meidät “länsieurooppalaiset” aivopestään jo koulussa. Ihmisiä ei saisi sortaa ilman syytä. Oikeita mielipiteitä pitäisi saada ilmaista vapaasti.

Joidenkin ihmisten mielestä anarkistiksi voi tulla pelkästään vastustamalla henkeen ja vereen kaikkia mahdollisia auktoriteetteja. Johdonmukaisesti toteutettuna tällaistä aatetta kannattavan ihmisen pitäisi ehkä elää askeettisena erakkona tai asua saviruukussa runkkaamassa. Järkevämpi tulkinta anarkismista saattaisi enemmän muistuttaa suurten maailmanuskontojen moraalioppeja. Anarkistillekin on olemassa jonkinlainen auktoriteetti, mutta tämä on koko ihmiskunta. Jonkun uskonnon tai aatteen auktoriteetin täysin johdonmukainen seuraaminen ei suinkaan välttämättä johda tyrannian ja diktatuurin kannattamiseen. Se saattaa johtaa jollain lailla anarkismia muistuttaviin ajatuskulkuihin, koska tällöin on pakko vastustaa oman auktoriteetin kanssa kilpailevia auktoriteetteja. Seuraava askel on usein ajatus siitä, että paras keino vastustaa “väärää” auktoriteettia on suora demokratia. Kun suurten maailmanuskontojen kannattajat ovat historian saatossa vaatineet radikaaleja yhteiskunnallisia uudistuksia tai esittäneet kommunistisia tai anarkistisia ajatuksia niin voi vain todeta, että anarkismiin tai anarkismia muistuttavaan ideologiaan voi päätyä muutenkin kuin siten että etsii perusteluita sille että haluaa tehdä mitä huvittaa

Englannissa William Godwin (1756-1836) opiskeli alkujaan tullakseen papiksi. Ankaran kalvinilaisen moralismin harjoittaminen pani Godwinin kuitenkin miettimään sitä, mikä panee ihmisen toimimaan moraalisesti tai moraalittomasti. Ranskan valistusajattelijoiden vaikutuksesta Godwin otti ajattelunsa lähtökohdaksi sen latteuden, että tyhminkin ihminen etsii omaa etua. Jos ihmiset toimivat moraalittomasti on vika siinä, että yhteiskunta antaa hyötyä moraalittomalle ihmiselle!

“Autoritaarinen” suhtautuminen moraaliin johti Godwinin lopuksi johdonmukaiseen anarkistiseen ajatteluun. Godwin ei monien menneiden vuosisatojen “anarkistien” lailla pelkästään julistanut olemassa olevan yhteiskunnan pahuutta kannattaen epämääräistä “paluuta luontoon”. Godwin vetosi tunteen sijasta järkeen. Ranskan Suuresta Vallankumouksesta alkaen järkeily ja järkeen vetoaminen olivat paradoksaalista kyllä tunteisiin vetoavia asioita koska järki oli seuraavan sadan vuoden ajan olevinaan ns. tervettä maalaisjärkeä. Vasta sadan vuoden kuluttua Ranskan Suuresta Vallankumouksesta alkoivat marxilaiset ja freudilaiset pistellä vakavalla naamalla menneiden vuosisatojen uskonoppien tapaista munkkilatinaa. Kuusikymmenluvulta lähtien taas ovat munkkilatinaan kyllästyneet länsimaiset ihmiset jälleen olleet yhä innostuneempia vallankumouksen tekemisestä luonnonmenetelmällä, mutta ehkä jo seuraavan vuosisadan puolella vallankumouskin voi taas olla järkevää.

Ari Vakkilainen

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #20 (1/96) -lehdessä.