Tämä on useamman toverin kollektiivinen kirjoitus, jonka tarkoitus on käynnistää keskustelu sekä yhteiskunnallisesta tilanteesta että kumouksellisen liikkeen sisäisestä tilasta. Kirjoituksen tarkoitus on myös löytää tapoja, joilla kehittää toimintaamme eteenpäin. Kollektiivisen luonteensa vuoksi kirjoitus kokonaisuutena ei edusta yksittäisten kirjoittajien mielipiteitä kuin osittain ja siinä on varmasti monia asioita, joita on yhdessä laajennettava, syvennettävä ja muutettava. Kirjoitus ei myöskään edusta Kapinatyöläisen näkemyksiä, vaan se julkaistaan siinä kuten aikaisemminkin sanottu, koska siinä on monia kehittämisen arvoisia ajatuksia.

Viime kuukausien aikana on keskusteltu tarpeesta kehittää itseorganisoitumisen prosesseja, tavoista, joilla olisi mahdollista toimia yhdessä ilman muodollisia organisaatioita ja valtarakenteita. Tällaisen toiminnan tulisi lähteä omista tarpeista ja luoda samalla strategiaa sekä toimintaa. Keskustelussa on myös ollut esillä käsitys virheistä, joita pitää välttää. Tällaisia ovat ylhäältäpäin ohjaaminen, elitismi, etujoukkoajattelu jne. Keskustelun tarkoituksena on jatkossakin selvittää sitä, miten on mahdollista toimia ilman johtajia, ulossulkemisia, vääristymiä tai keskittymiä, aidon tasavertaisesti sekä keskenämme että massojen keskuudessa. Näkemyksemme on että itseorganisoituminen voi ja sen pitää olla spontaania mutta sen on oltava myös itseohjattua. Jos sanotaan, että spontaanisuutta ei pidä ohjata, vaarana on ongelmallinen tulkinta, jonka mukaan itseohjautuvuus, pyrkimys määritellä strategioita, on pahasta. Se, että näitä teemoja on nostettu esille vie meidät väistämättä myöskin pohtimaan olemassa olevien järjestöjen rooleja ja niiden välisiä suhteita. Kirjoittajien keskuudessa ei ole pystytty määrittelemään yhtä selkeätä vastausta tähän kysymykseen, vaan vastauksien kirjo on todella laaja ja vaatii keskustelun jatkamista ja syventämistä. Tosiasia on kuitenkin se, että näistä asioista keskustellaan, ja tiedostetaan että vallitseva tilanne ei vastaa toiveitamme. On kuitenkin selvää, että kaikkia meitä yhdistää halu kehittää toimintaamme. Se missä muodoissa ja miten tämä tapahtuisi ovat asioita, joita on selvitettävä. Haluamme siis kehittää kykyä itseohjautuvuuteen ja strategiseen ajatteluun. Tällä hetkellä osittainen ratkaisu on alueellisuus.

Alueellinen toiminta vaatii kykyä toimia muuttuvassa ja ristiriitoja tuottavassa tilanteessa. Termillä “alue” emme tarkoita pelkästään fyysistä tilaa (esimerkiksi asuinalue tai työpaikka) vaan myöskin kaikkia niitä ei-materiaalisia tiloja joissa toimimme (esimerkiksi tietoverkot, kulttuuriyhteisöt jne). Alueellisuuden ajatus on mahdollisuus, jonka pitää todistaa toimivuutensa. Alueellisuus on yritystä koota yhteen radikaaliliikkeiden kampanjoita ja ihmisten omilla asuinalueillaan kehittämiä taisteluita, jotta nämä kampanjat ja taistelut voisivat yhdessä tuottaa kumouksellisuutta. Sosiaali-, ympäristö-, eläinoikeus-, ihmisoikeus- ja erilaisten vähemmistöjen taistelujen juurtuminen alueiden sisälle on mielestämme tarpeellinen askel. Itse asiassa alueellisella tasolla on jo käynnissä monia taisteluita, joissa kumouksellisilla on oma vähäinen roolinsa. Paikalliset yhteisöt taistelevat oman ympäristönsä puolesta, lähiöiden slummiutumista vastaan, paremman ja uuden elämän laadun puolesta. Kumouksellisten läsnäolon merkitys ei ole siinä, että heidän pitäisi jotenkin johtaa yhteisöjä, vaan siinä, että itseorganisoitunut toiminta voi estää pääomaa ja poliittisia puolueita ottamasta haltuunsa ja kontrolloimasta taisteluja. On sanomattakin selvää, että pieni joukko kumouksellisia ei ole mikään paikallisen autonomian edellytys, vaan osa prosessia jossa muodostuu kollektiivista kumouksellisuutta ja autonomiaa. Tavoitteemme ei siis ole vallan haltuunotto tai johtaminen, vaan molempien vähentäminen.

Taloudellinen tilanne

Talouskriisi on alkamassa, siitä on selviä merkkejä ilmassa. Tätä ilmentää maanosasta toiseen etenevä maailman laajuinen kriisi, jonka nimissä esimerkiksi OECD neuvoo Suomea kontrolloimaan palkkojen kehitystä, inflaatiota ja sosiaalikuluja. Uusliberalistinen talouspolitiikka on pysäyttänyt viimeisten vuosien aikana yhteiskunnallisen rikkauden jaon ja kasvattanut uusien epävakaiden työnteon muotojen merkitystä, luokka-erot ovat kasvaneet ja vielä suuremmiksi ne tulevat kasvamaan, kun talouskriisi täysin toteutuu.

Uusliberalistinen talousunelma on merkinnyt kolmannen maailman ihmisten häikäilemätöntä orjuuttamista ja luonnon tuhoamista kestämättömällä tavalla. Sama ilmiö on näkyvissä myös ensimmäisen maailman maissa, joissa maahanmuuttajien ja syrjäytettyjen elinolot ovat huonontuneet jatkuvasti. Uusliberalistinen suunnitelma on myös luonut monia “uusia” ylikansallisia taloudellisen vallan keskittymiä ja korostanut “vanhojen”, jo olemassa olleiden, ylikansallisten komentokeskusten merkitystä. Kuten kaikki uudet elitistiset suunnitelmat myös tämä taloudellisen vallan uusjako on ehkä merkinnyt joillakin unelmaa paikallisuuksien verkostosta, joita nämä keskittymät neutraalisti koordinoisivat ja integroisivat. Totuus on kuitenkin se, että vallan etääntyminen ja keskittyminen demokraattisen kontrollin ulottumattomissa oleviin keskuksiin on ollut omiaan vähentämään demokratiaa ja kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä.

Viime vuosien aikana Suomessa on uudistettu talouden ja tuotannon rakenteita. Prosessia ovat ohjanneet suuret yritykset, jotka kansainvälistyvät ja toimivat globaaleilla markkinoilla, yrittäen saavuttaa vahvaa maailmanmarkkina-asemaa teknologisella sisällöllään ja suppealla, mutta intensiivisellä työvoiman käytöllä. Kommunikaation, tieteen ja teknologian merkitys korostuu, ja ne on alistettu osaksi yritysten toimintaa. Pääomamarkkinoiden vapautuminen ja kansainvälisen suurpääoman jatkuva kasvu suuryrityksissä on tehnyt näistä yrityksistä osan globaalia monikansallista kapitalistista verkkoa. Tuotannon rakennemuutoksen toinen kohde ovat olleet PK- ja miniyritykset, jotka omalta osaltaan seuraavat yhä enemmän tuotantomallia, josta käytämme nimitystä hajautettu tehdas. Ne levittäytyvät alueiden sisälle, verkostoituen siellä sekä keskenään että hallinnon kanssa. Tuotanto ei enää tapahdu pelkästään tehtaissa, vaan yhä enemmän tietotaloissa ja tietoverkoissa. Tuotteiden luonne muuttuu ja saa ei-materiaalisia muotoja (merkkien jonoja, digitaalista informaatiota ja tuotantoprosessien kontrollia). Tuotanto ei ole enää sidottu maantieteellisesti kiinteään paikkaan, vaan se on informaatiovirtojen koordinointia. Suuryritysten ja PK-yritysten toimintamallien sisältö työvoiman kannalta on joustavuus, osaaminen ja turvattomuus. Elinikäisiä, varmoja työpaikkoja ei ole enää olemassa. Tosiasia on, että suuryritys voi nojautua hajautettuun tehtaaseen, käyttäen pieniä yksiköitä tai alihankkijaverkostoa, joka koostuu PK- ja miniyrityksistä.

Pienet yritykset voivat toimia yleismaailmallisella tasolla sekä osana maailmanlaajuista alihankintaverkostoa sekä riippumattomina tekijöinä pienillä markkinasegmenteillä. Järjestelmän heikot kohdat ovat:
a) Valtava tarve kytkeä toisiinsa monia soluja; tarve hallita tiedon solmukohtia. Tämä mahdollistaa kumouksellisen toiminnan verkon heikoissa kohdissa.
b) Työvoiman laatu, eli sen osaamistaso. Kokeeko se kapitalistisen komennon ulkopuolisena voimana, joka häiritsee ja asettaa riippuvaisuussuhteita. Ihmiset eivät koe olevansa proletaareja, vaan he kokevat olevansa ryhmä, joka tuottaa itsenäisesti rikkautta.

Itseohjautuvuus (autonomia) sisältää ristiriitoja niin työväenluokan kuin pääoman näkökulmasta. Toisaalta ihmiset haluavat tuottaa itsenäisesti ilman ulkopuolista kontrollia, olla motivoituneita, ei enää sidottuja yhteen ikuiseen työpaikkaan. He haluavat esimiehen pois selkänsä takaa. Toisaalta kapitalistien agentit saattavat tämän johdosta todeta, että vanha suora johtaminen “ei enää toimi”. He ottavat työläisten toteuttaman autonomian ja itsehallinnon omaan käyttöönsä ja asettavat poliittisen komennon yhä ylemmälle ja keskitetymmälle tasolle (tämä näkyy mm. rahavirtojen ohjailussa), mikä asettaa itseohjautuville työläisille tiukat rajat. Konfliktin sisältö on, että ihmiset pyrkivät muuttamaan rajoitetun itseohjautuvuuden todelliseksi autonomiaksi. Työttömyyden ja työsuhteen turvattomuuden poliittinen käyttö ovat keskeinen tekijä siinä, että pääoma pystyy (toistaiseksi) pitämään tilanteen kontrollissaan.

Poliittinen tilanne

Valtio elää näiden ilmiöiden puristuksessa. Valtion pitäisi uusliberalismin oppien mukaan, vapauttaa markkinavoimia ja auttaa Suomea siirtymään globaaliympäristöön. Valtion rakenteiden sisällä on kuitenkin erilaisia voimia, poliittisia- ja intressiryhmiä, joiden on vaikeaa toteuttaa yhtenäistä projektia. Tuntuu siltä, että uusliberalistinen hyökkäys on pysähtynyt, kulutettuaan hirvittävällä tavalla pääomaresursseja. Kapitalistit yrittävät taas ottaa käyttöön hyvinvointivaltioita, koska työväestön asettamia rajoja on ollut mahdotonta ylittää. Rajat, jotka puhuvat kaikkien oikeudesta osallistua yhteiskunnallisen rikkauden jakoon työstä riippumatta. SDP ja Vasemmistoliitto yrittävät epätoivoista nuorallatanssia, jossa toisaalta puolustetaan menneisyyttä, vanhentuneen hyvinvointivaltion mallin muodollisia rippeitä ja toisaalta yritetään kehittää globalisaation edellytyksiä, jotka vaativat näiden menneisyyden rakenteiden tuhoamista. Puolueet ovat menettämässä yhä enemmän kosketustaan koulutettuun, osaavaan ja joustavaan yhteiskunnalliseen työläiseen. Vihreät ovat hukanneet alkuperäisen ajatuksensa ekologisesta rakennemuutoksesta, eivätkä ole löytäneet tilalle juuri muuta kuin valtapolitikoinnin. Selkeän sosiaalisen – tai muunkaan – vision puuttuessa puolue on ajautunut merkityksettömäksi pienpuolueeksi, jonka saa kannattamaan mitä tahansa uusliberalistista ratkaisua, jos sille tarjoaa vastalahjaksi pari luonnonsuojelualuetta. Keskustapuolue on saman tyyppisessä tilanteessa kuin perinteiset “vasemmistopuolueet”, sillä erotuksella, että sen kannattajakunnalla on vahva korporatiivinen sitoutuminen puolueeseen, joka on luonteeltaan maanviljelijöiden ammattiyhdistys. Puolueen pitäisi toisaalta edustaa pientä tilallista ja toisaalta valtavan kokoisia maataloustuottajia. On sanomattakin selvää, että viimeksi mainittujen intressit painavat vaa’assa enemmän kuin ensin mainittujen. Kokoomus on puolue, joka ohjaa muutosprosessia poliittisella tasolla. Ei ole mahdollista ajatella Suomessa hallitusta ilman, että Kokoomuksella olisi valtionvarainministeriö hallussaan, siis paikka missä viime kädessä toteutetaan kapitalistisia strategioita, eduskunnasta ja tuposopimuksista huolimatta.

Uusi tendenssi Suomessa on valtion koneiston autoritaaristen elinten (poliisi, armeija ja oikeuslaitos ts. ne tahot, jotka viime kädessä vastaavat yhteiskuntarauhasta) osoittama kasvava itsenäisyys ja halu korostaa omaa rooliaan. On olemassa siis todellinen pelko siitä, että Suomessa valtion ja kapitalismin vastaisuus voisi kasvaa ja saada uusia autonomisia muotoja. Tiedotusvälineiden rooli näissä olosuhteissa on myös hyvin keskeinen, sillä ne keskittyvät muutaman kansainvälisen kapitalismin agentin käsiin ja tukevat käytännössä autoritaaristen elinten strategiaa lietsomalla pelkoa ja epäluuloa kaikkea uutta kohtaan

Sosiaalipolitiikan ja AY-liikkeen tila

Sosiaalipolitiikka oli vuosia sitten ase, jota proletariaatti käytti pääomaa ja työtä vastaan. Uusliberalistinen hyökkäys on kohdistunut kaikkialla yhteiskunnallisiin elinolosuhteisiin, erityisesti oikeuteen osallistua rikkauden jakoon vastikkeetta. Sosiaalipolitiikasta on tulossa kovaa vauhtia kontrollipolitiikkaa (työttömät haastatteluun kerran kuukaudessa jne.), jolla halutaan estää ihmisten osallistumista yhteiskunnalliseen rikkauteen. Tämä johtuu siitä, että ihmisten harjoittama “sosiaalipolitiikan poliittinen käyttö” on uhka järjestelmälle. Tarkoitamme määritelmällä: “sosiaalipolitiikan poliittinen käyttö”, sitä, että ihmiset kokevat sosiaaliturvan heidän omana välineenään, jonka avulla on mahdollista puolustautua uusliberalismia vastaan sekä välineenä, jolla on mahdollista rakentaa, vaikkakin vain hetkittäin, kapitalistisesta työstä ja riistosta vapaata elämää.

Perinteiset ammattiyhdistykset ovat kriisissä. Syinä ovat uusliberalistinen hyökkäys sekä työläisten uudet toimintatavat ja itsenäisyys. Suurten tehtaiden aikakauden massalakot paremman palkan puolesta ovat menneisyyttä. Nyt aseena toimivat pienet lakot, jotka tulevat ja menevät, jotka yllättävät. Niiden moottorina toimivat yhä enemmän ne ihmiset, jotka toimivat aloilla, joilla on keskeinen rooli yhteiskunnallisen tuotannon koordinoinnissa. Lakkojen keskeiset vaatimukset eivät enää liity palkkaan, vaan sosiaalisuuteen, oman yhteiskunnallisesti hyödyllisen roolin tunnustamiseen. Tulevaisuudessa (sitä mukaa kun Ay-järjestöjen keskitetyn johdon todellinen luonne paljastuu työläisille) tulevat nousemaan esille vaateet oikeudesta sopia paikallisesti omista asioista ilman näitten keskitettyjen organisaatioiden väliintuloa. Tämäkin ilmiö, kuten kaikki uusliberalismin liikkeelle pistämät muutokset, on huomattavan ristiriitainen. Paikallinen sopimusoikeus on esimerkiksi juuri yksi pääoman keskeisimmistä vaatimuksia. On selvää, että uudessa tilanteessa meillä pitäisi olla kyky ymmärtää miten on mahdollista viedä konflikti juuri sinne minne pääoma vie oman komentonsa ja miten tätä komentoa on mahdollista murtaa sen strategisesti keskeisissä paikoissa, tässä tapauksessa paikallisella tasolla.

Emme kuitenkaan väitä, että tällä hetkellä luokkasota olisi villinä käynnissä tai että näin tulisi käymään. Pikemminkin uskomme siihen, että konfliktin luonne tulee muuttumaan matalan frekvenssin muotoon. Tarkoitamme muotoa, jossa kaikkialle levittäytyvät minikonfliktit, jotka eivät etsi suuria yhdistäviä teemoja. Niiden liikkeelle panevat paikalliset voimat tiedostavat hyvin, että paluu keskitettyyn politiikkaan ei ole mitään muuta kuin omasta paikallisesta vastavallasta ja välittömästi kumouksellisesta toiminnasta luopumista.

Yhteiskunnallinen tilanne

Oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa vastaan hyökätään monilta eri suunnilta. Massat ovat myös sisäisesti pirstaloituneet. Tämä jakaantuminen johtuu siitä, että ei ole enää olemassa yhtä työväenluokkaa, joka tekisi töitä yhdessä suuressa tehtaassa. Työn muodot ovat muuttuneet ja yhteiskunnallisia ryhmiä on olemassa juuri niin monta kuin on yhteiskunnallisen tuotannon rooleja. On olemassa tehdastyöläisiä, joiden työkalu on tietokone; on akateemisesti koulutettuja, jotka tekevät pätkätöitä; on satoja erilaisia älyllisen työn subjekteja; on ihmisiä, jotka on syrjäytetty ja jotka silti ovat välttämättömiä yhteiskunnan uusintamisen kannalta. Tämä näennäinen heikkous on vahvuus. Kapitalistiset komentostrategiat eivät pysty millään saavuttamaan kaikkia niitä paikkoja, joissa yhteiskunnallinen toiminta tapahtuu. Keskitetyt kontrollipolitiikat eivät toimi. Ihmiset eivät enää koe heihin kohdistuvia hyökkäyksiä hyökkäyksinä omaa poliittista suunnitelmaa tai yhtä suurta luokkaa vastaan, vaan pelkästään (ja se on todella paljon) hyökkäyksenä kohti omia elämisen ja tuottamisen ehtoja. Yhteiskunnallinen työläinen on älykäs ja osaava, se tiedostaa tuottavansa rikkautta ilman pääoman älyllistä komentoa ja/tai että se muuten vaan pärjää ilman valtiota. Se siis kokee pääoman ulkopuolisena voimana, joka yrittää asettua sen yläpuolelle. Yhteiskunnalliset toimijat eivät enää siedä poliittisen delegoinnin muotoja, vaan ne etääntyvät omista perinteisistä edustajistaan.

Vieraantuminen politiikasta on positiivinen ilmiö, jos valtiollisen politiikan tilalle pystytään rakentamaan itseorganisaatiota, yhteisöllisyyttä ja kumouksellisuutta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei ole enää muistoja siitä miten asiat olivat tai miten asioiden pitäisi olla. Juuri oman älykkyytensä vuoksi erilaiset yhteiskunnalliset toimijat voivat ymmärtää pelkästään itseorganisaatiota, eivät ulkopuolisia poliittisia muotoja ja kompromisseja. Sen lisäksi, että ihmiset osaavat käyttää sosiaaliturvaa poliittisella tavalla ymmärtäen, että yhteiskunnallista rikkautta voidaan jakaa pelkästään takaamalla kaikille toimeentulo, joka ei ole sidottu palkkatyöhön, he myös ymmärtävät, että työajan lyhentäminen on käytännössä asia, joka on jo tapahtunut. Kumouksellinen tehtävä syntyy näiden tendenssien yhdistämisestä ja niiden muuttamisesta pysyviksi. Autonomia on siis todellista, ihmiset elävät ja tuottavat itsenäisesti. Pääoma ja valtio asettuvat jatkuvasti heitä vastaan. Uuden aikakauden sisältö on juuri tässä: toisaalla autonomia ja toisaalla komento. Taistelukenttänä ei ole enää työpaikka tai palkkaus, vaan koko yhteiskunta ja elämä.

Kehitysnäkymät

Lähitulevaisuudesta tulee muodostumaan tärkeä: vaalit ovat tulossa mutta Valtio ei kykene muodostamaan poliittista suunnitelmaa, joka yhdistäisi uusliberalismin ja sosiaalivaltiomallin. Samaten on tulossa talouskriisi. Valtion autoritaariset elimet painavat päälle ja yrittävät eristää ja kriminalisoida mm. lehdistön avulla kaikkea kritiikkiä ja vastarintaa järjestelmälle (sosiaaliturvan poliittisesta käytöstä aktivistien toimintaan). Yrityksillä edessä on uusi rakennemuutos ja uudet irtisanomiset. Yhteiskuntarauha voi horjua.

Kumouksellinen liikkeen tila

Kumouksellisia ovat ne, jotka tunnistavat tämän uuden tilanteen tekemällä selvän pesäeron menneisyyteen: enää ei ole tilaa vaaleille, delegoinnille ja puolueille poliittisina muotoina. Radikaali liikehdintä on myös valintojen edessä. On näennäisesti kaksi tietä, joiden väliltä olisi valittava. Ensimmäinen tie on reformistinen spektaakkelipolitiikka. Aktivismi, joka keskittyy kommunikoimaan vallan kanssa sovittaen vaatimuksensa järjestelmälle kelpaaviksi reformeiksi. Tällä tiellä liike muuttuu järjestelmän sisällä toimivien radikaalien asiantuntijoiden suljetuksi piiriksi, eikä kykene laajentumaan kumoukselliseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Pahimmassa tapauksessa tämä tie vie sulautumiseen valtiovaltaan. Toinen tie on liikkeen ja valtion välisen konfliktin kärjistäminen, etujoukkojen taistelu, joka on ilmeisen itsetuhoinen. Meitä ei kiinnosta sen enempää konkreettinen “sankarillinen” tuhoutuminen valtion toimien kautta, kuin parlamentaarinen poliittinen riippuvuuskaan. Kahden tie umpikujalle on etsittävä vaihtoehto. Kumouksellisuuden muodostaminen ei voi tapahtua millään muulla tavalla kuin toimimalla massatasolla ja yhdistämällä moninaisuuksia, ilman delegointia, pelkästään itse-organisaationa. Meitä on vähän, mikä on hyvä, sillä siitä ei voi seurata muuta kuin kasvua. Kasvu ei saa olla pelkästään määrällistä, vaan erityisesti laadullista. On ymmärrettävä miten on mahdollista liittää ns. poliittiset kysymykset yhteisöllisiin käyttäytymismalleihin antamalla kumouksellinen ääni yhteisöllisille kokeiluille, alakulttuureille ja massakäyttäytymiselle. Tämä ääni tulee kuulua monen kirjavan liikkeen kautta, joka kunnioittaa erilaisuutta ja moninaisuutta.

Toimintamme liikkeenä ei saisi olla jonkin poliittisen ryhmän toimintaa, vaan kollektiivista toimintaa, pyrkimystä päämäärään, ei valtaan. Samanaikaisesti paikallisella tasolla on kehitettävä autonomisia yhteisöjä, vapaita vyöhykkeitä, kommuuneja ja tuotantopiirejä, joiden avulla on mahdollista tuoda esille se tosiasia, että emme taistele vain pääomaa ja valtiota vastaan, vaan myös uuden yhteiskunnan puolesta. Tätä viimeistä aspektia tulisi toiminnassamme aina korostaa. Mikään yhteisöllinen kokeilu ei ole niin pieni, että se ei olisi kaunis. Henkilökohtaiset ja pienryhmien tarpeiden toteuttaminen kuvaa käytännössä sitä elämää mitä ihmiset haluavat elää. Tiedostamalla tarpeet ja toteuttamalla niitä yksilö- ja yhteisötasolla ei synny tilaa politiikalle kompromissintekotaitona, vaan pelkästään tilaa ihmisten omaehtoiselle toiminnalle. Tämä on meidän määritelmämme biopolitiikasta.

Keskuudessamme monet pitävät esitettyjä asioita luultavasti liian teoreettisina. Joskus tuntuu, että joitakin meistä vaivaa teoriavihamielisyys. Kartetaan anarkian ja autonomian kaltaisten käsitteiden pohdiskelua, annetaan niille dogmaattisia sisältöjä. Toisaalta tuntuu, että jotkut “teoreetikot” karttavat käytännön toimintaa ja heidän teoriastaan tulee yhtä syrjäytynyttä kuin aktivismi ilman teoriaa. Teoria, jonka ainoa tehtävä on toimia harrastuksena ei ole kovinkaan hyödyllinen. Tämän keskustelunavauksen yksi tavoite on juuri tässä: edistää aktivistien teoreetikoiksi tulemista ja teoreetikoiden aktivisteiksi tulemista. Puhuminen, kirjoittaminen ja toiminta ovat kokonaisuuden osia. Jos joku niistä puuttuu, radikalismin todellinen rikkaus katoaa.

Tärkeimmät käsitteet ja toimintaehdotukset, joita olemme tuoneet esille ja joita haluaisimme kehittää eteenpäin ovat:

– Alueellisen itseorganisaation muotojen kasvattaminen ts. käytännön vastarintaa ja kumouksellisuutta, jossa ihmiset luovat itsehallintoa ja tarpeitaan vastaavan uuden yhteisöllisen kommunistisen talouden tässä ja nyt, valtaamalla resursseja valtiolta ja pääomalta.

– Yhteiskunnallisten työläisten liikkeen kokoaminen, joka käytännössä toimisi lyhentämällä työaikaa, haltuun ottamalla yhteiskunnallista rikkautta eli taattua toimeentuloa ja rakentamalla samanaikaisesti uutta julkista ei-valtiollista palvelutaloutta. Kaikki tämä aidon demokraattisesti ja kehittäen uutta “poliittista” kulttuuria ja teoriaa

– Teorian ja analyysin kehittäminen; erityisesti työn ja tuotannon uusien muotojen määritteleminen, luokan uuden rakenteen ymmärtäminen ja valtiomuodon analyysi, keskittyen ymmärtämään mitä sosiaalivaltion ja uusliberalismin jälkeen on tulossa.

– Ekologisen ja eläinoikeusliikkeen teemojen yhdistäminen yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #25 (1/99) -lehdessä.

Advertisements