Vuosina 1998-1999 Suomen anarkistiliikkeen sisäinen keskustelu järjestäytymistavoistaan on kiihtynyt, ja on aika siirtää keskustelua myös lehtien kaltaisille avoimille foorumeille jotta laajempi yleisö pääsisi sitä ihmettelemään.
Niin kauan kuin kansalaisliikehdintää tulee olemaan, tietyt perusvastakkainasettelut toistuvat keskustelussa järjestäytymistavoista erilaisina variaatioina. Muuan vuosia erilaisissa Suomen liikkeissä toiminut totesi, että “niin kauan kuin maailmassa on kaksi aktivistia, toinen kaipaa järjestöllisempää ja suunnitelmallisempaa, toinen spontaanimpaa ja sitoutumattomampaa toimintaa”. Anarkistien keskustelu on kauan junnannut paikallaan eipäs-juupas tyyliin SAL:n lakkauttamisen tarpeellisuuden ja tarpeettomuuden ympärillä, mutta hiljattain keskustelussa on ehkä tehty muutamia uusia tienavauksia.
Radikaali ruohonjuuritaso näyttää aika lailla erilaiselta kuin SAL:n perustamisen aikaan, joka tapahtui näkökulmasta riippuen 12 tai 14 vuotta sitten, myös erilaiselta kuin SAL:n ollessa suurimmillaan 7-8 vuotta sitten, tai uuden ympäristöliikkeen aallon käynnistyessä 4-5 vuotta sitten. Artikkeli esittelee järjestäytymistapojen teoriaa ja ensimmäisen ja toisen käden kokemuksia eräiden 90-luvun liikkeiden kohtaloista.
Toiminta, liike ja organisaatio
Suomalaisessa terminologiassa järjestö on lähestulkoon yhdistyksen synonyymi, jonka toimintamalli löytyy lakikirjasta. Koska ihmisten järjestäytyminen ei kuitenkaan ole koskaan lakikirjaa tarvinnut eikä tule tarvitsemaan, turvaudun vierasperäiseen organisaatio-termiin selvitellessäni eroa liikkeen ja organisaation välillä.
Yhteiskunnan kehitykseen vaikuttamaan pyrkivä toiminta muuttuu liikkeeksi, kun useampi ihminen lähtee harjoittamaan samaa toimintaa. Toiminnan “samuus” voi määrittyä päämäärien tai tekojen samankaltaisuuden perusteella. Toivon että lukijoilla on jonkinlainen käsitys siitä mitä yhteiskunnallinen liike politiikan tekemisen alkeisyksikkönä voisi tarkoittaa, sillä tämän tyylikkäämpää määritelmää minulla ei ole tarjota.
Organisaatio on mielestäni liike + päätöksentekokoneisto. Tilannetta monimutkaistaa se, että liikkeet voivat koostua useammista organisaatioista tai organisaatio on vain pieni osa liikkeestä, tällöin organisaatio on tavallaan oma osaliikkeensä liikkeen sisällä. Tämä tilanne on sääntö eikä poikkeus, esimerkiksi adressin allekirjoittava ihminen on osa liikettä, vaikka harvemmin adressia keräävän organisaation jäsen, toisin kuin adressin kerääjä.
Päätöksen teko ilman päätöksentekijöitä
Päätöksentekokoneiston oikeutus perustuu siihen, että liikkeessä toimivat ihmiset toisaalta kokevat tarvetta yhdistymiseen saadakseen tavoitteensa paremmin toteutettua, mutta toisaalta aika-ajoin he ajautuvat erimielisyyksiin siitä mitä pitäisi tehdä. Kun päätöksentekokoneisto on astunut kehiin, on aika myös kaikkien anarkistien ja anti-autoritäärien hälytyskellojen soida – nyt ollaan jo vaaravyöhykkeellä joka voi johtaa hierarkioiden syntymiseen! Ikävä kyllä hierarkioita ei voi mitenkään välttää pelkästään pysyttelemällä liike-tasolla. Anarkismi ei voi ikinä allekirjoittaa atomistista näkemystä yhteiskunnasta, vaan se näkee yhteistoiminnan ja liittoutumisen, ja näin ollen myös yhteisen päätöksenteon erottamattomana osana ihmisluontoa, ihmisen mallintaminen ilman näitä on sama asia kuin tutkia elintoimintoja uskoen etteivät elimet vaihda materiaalia keskenään.
Perinteisesti anti-autoritäärisiä päätöksiä katsotaan tehtävän konsensus-menetelmällä, enemmistö-menetelmällä tai jollakin näiden välimuodoista, joissa vähemmistön ollessa riittävän suuri se voi estää päätöksen syntyminen. Kansalaistoiminnasta puhuttaessa organisaatio on ani harvoin varsinainen väkivaltakoneisto, joten organisaatio ei voi suoralla väkivallalla pakottaa itseään pysymään koossa. Siinä on aina mukana elementtejä kolmannesta menetelmästä, jota kutsun tässä “hajaantumiseksi”, erimieliset tahot yksinkertaisesti hajottavat organisaation, ja perustavat samanmielisten kanssa uuden.
Karu totuus on se, että mekanistisella päätöksellä päätöksentekomenetelmästä ei voi kiertää vaaraa hierarkioiden syntymisestä. Hierarkioiden syntymisen voi estää vain jokaisen itse päänsä sisällä suorittamalla ajatustyöllä. Kaikissa päätöksentekotavoissa on mahdollisuutensa toisten käyttää autoritäärisiä menetelmiä toisten painostamiseen. Mahdollisuus autoritäärisyyteen syntyy ihmisten halusta toimia liikkeessä ja liikkeen hyväksi, mikä ei voi olla tuomittavaa. Tehtäessä enemmistöpäätöksiä enemmistö voi sortaa vähemmistöä, konsensuspäätöksiä tehtäessä toinen osapuoli voi kiristää toista koko liikkeen halvaantumisen uhalla jos päätöstä ei synny, hajaantumisen ollessa käytössä voi toinen osapuoli uhata pirstoa liikkeen kahteen keskenään riitelevään ja tehottomaan osaan jos päätöstä ei synny.
Yhdistyksen elementit
Spontaanisuuden tarve johtuu halusta estää hierarkioiden syntyminen sitä kautta että ennen aloittamistaan kaikki toiminta pitäisi hyväksyttää jollain organisaatiolla, mikä usein hidastaa toimintaa, muuttaa sitä tarpeettoman maltilliseksi ja johtaa hierarkioiden syntymiseen. Järjestöllisyyden tarve johtuu pyrkimyksestä turvata toiminnan taloudellisia ja henkilöresursseja, parantaa tiedonkulkua liikkeen sisällä, tarpeesta osallistaa passiivisempia ja muissa kaupungeissa asuvia ihmisiä päätöksentekokoneistoon sekä ennen kaikkea tietyn katu-uskottavuuden luomiseen, mikä tapahtuu tekemällä organisaatiosta “houkutteleva tuotemerkki” joka johtaa tavallisten kaduntallaajien liittymiseen ja vaikutusvallan kasvuun.
Täysin spontaani on organisaatio jossa ryhmä ihmisiä on väliaikaisesti liittoutunut vain tiettyä projektia varten, tarkoitus ei ole jatkaa toimintaa pidemmän aikaa. Kaikki ihmiset tuntevat toisensa ja tapaavat säännöllisesti, näin ollen mitään sopimusta siitä miten päätökset tehdään ei välttämättä tarvitse, ne tehdään tilanteeseen sopivalla tavalla. Kutsun tällaista projektiryhmää kuitenkin organisaatioksi, koska tahdon alleviivata että päätöksentekokoneisto on olemassa oli sillä sitten kirjoitetut ohjeet tai ei.
Syystä tai toisesta tällaiset projektiryhmät voivat kokea tarvetta lisätä järjestöllisyyttä toiminnassaan, lisäämällä toimintaan yhdistyksen elementtejä. Juuri näin anarkistit tekivät SAL:n kanssa, ja järjestöllisyyttä kritisoineet ovat kyseenalaistaneet jokaisen kohta luettelemani elementin mielekkyyden. Lisäksi minulla on käytännön esimerkkejä minkälaisia spontaanisuuden ja järjestöllisyyden ristiriitoja erilaisissa liikkeissä on kulminoitunut juuri yksittäisiin kohtiin näistä elementeistä.
Elementit olen poiminut yhdistyslaista, eli jos kaikki elementit otetaan käyttöön ollaan jo lähellä toista ääripäätä rekisteröityä yhdistystä. Rekisteröityyn yhdistykseen liittyy kuitenkin vielä hieman enemmän byrokratiaa, eli asioiminen rekisterin kanssa, ja hieman turhaa autoritäärisyyttä, joka johtuu lähinnä siitä että Suomen yhdistyslaki on peräisin keisarinajan Saksasta.
Yleisin virhe järjestäytymistapojen valinnassa on lähteä rakentamaan rekisteröityä yhdistystä täysin perusteetta, vain koska “kaikki muutkin tekevät niin”. Viime vuosina Suomessa on vihdoin tajuttu, että rekisteröityminen kannattaa vain jos halutaan ottaa yhdistyksien elementtien lisäksi käyttöön sen edellyttämä ylimääräinen byrokratia ja autoritäärisyys, kun vastalahjaksi saadaan joustavampia rahavirtojen hallintatapoja, esimerkiksi keräyslupia ja omia pankkitilejä, sekä erilaisia tukia.
Säännöt
Sääntöjen ydin on päätöksentekomenetelmän tekeminen epämuodollisesta muodolliseksi. Väittäminen että tämä toisi hierarkkisuutta on karkea virhe, muodollinen päätöksentekojärjestelmä nimen omaan vaikeuttaa auktoriteettien ylilyöntejä, sillä he asettavat oman auktoriteettinsa vaaraan jos he kävelevät muodollisen anti-autoritäärisen päätöksentekokoneiston yli. Muodollinen päätöksentekojärjestelmä takaa sen ettei sisäpiiri voi tehdä päätöksiä pelkästään kokouksia ennen takahuoneessa tai baarissa, vaan ne on tuotava esille myös siten että kaikki voivat kyseenalaistaa ne.
Sääntöjen vastainen kritiikki spontaanisuutta kahletsivana voimana voi kyllä pitää muilta osin paikkansa, sillä kun säännöt ovat olemassa niiden kiertämistä on pyrittävä välttämään, mikä usein hankaloittaa päätösten tekoa vaikka olisi todennäköistä että päätöksiin ei liity kovia intohimoja puolesta tai vastaan. Lisäksi jo sääntöjen tekeminen ja myöhempi muuntelu voi olla niin pitkästyttävä prosessi, että se karkottaa ihmisiä ja vie tärkeitä voimavaroja olennaisemmasta toiminnasta. Jostain kumman syystä kansalaistoimintaan tuntuu eksyvän toistuvasti ihmisiä, joille sääntöjen ja periaatejulistusten teko on mielenkiintoisempaa kuin itse toiminta. Lisäksi jos erimielisyydet ovat hyvin perustavanlaatuisia, säännöt eivät juurikaan helpota niitä ratkaistessa.
Nimi
Useimmat hyväksyvät tietoisesti tai tiedostamatta nimen käytön katu-uskottavuuden lisäämiseksi, nimellä pyritään luomaan organisaatiolle paikka kaikkien ihmisten tajuntaan, ja mieluiten mahdollisimman myönteinen sija. Nimen käytön ongelmat liittyvät haltuunotto-ongelmiin, vallankäyttöön ja tilanteisiin jos joku on onnistunut luomaan nimelle kielteisiä merkityksiä joita osa aktivisteista ei halua.
Haltuunotto-ongelmasta toimii esimerkkinä syytökset joiden mukaan SAL on pyrkinyt monopolisoimaan anarkismin määrittelyn omaksi oikeudekseen. Itse en allekirjoita tätä kritiikkiä, SAL:n piirissä järjestöllisen anarkistiliikkeen kannattajat ovat tietysti olleet aina yliedustettuna, mutta itse en ole törmännyt näyttöön jonka mukaan SAL:lla olisi ollut jonkinlaista kollektiivista pyrkimystä muiden suuntausten nujertamiseen, vaikka yksityishenkilöt ovatkin harrastaneet harmillista vittuilua. Nimi itse on tietysti jossain määrin haltuunottava, mutta esimerkiksi toimiminen nimellä “SAL-Helsinki” haltuunottaa anarkismin ideologiaa varmasti paljon vähemmän kuin toimimalla nimellä “Helsingin anarkistit”. Aktiivisesti toimimalla SAL:sta itsestään tulisi “tuotemerkki”, ilman että ihmisten pitäisi perehtyä nimen merkitykseen sen osien perusteella, näin anarkistiliikkeen haltuunottaminen ei enää olisi mahdollisuus.
Vallankäytön ongelmiin liittyy kysymys nimen käyttämisestä, koska nimi on tärkeä, sen käytöllä pitää olla päätöksentekokoneiston siunaus, mikä vähentää liikkeen reaktiokykyä. Julistukset, tiedotteet ja kirjat ovat usein vain muutaman ihmisen kädenjälkiä ja useamman kokin mukaantulo vain sekoittaisi asiaa, mutta jotta niillä olisi painoarvoa on alle saatava järjestön nimi, mikä on nykyisessä nopeatempoisessa yhteiskunnassa usein tuskastuttavan hidasta. Minusta ainakin kaikille edustuksellisuutta käyttäville organisaatioille asetettava perusedellytys on nimenkirjoitusmahdollisuus selkeissä asioissa muutaman päivän varoitusajalla.
Toiminta ilman nimeä – tai nimi ilman toimintaa
Yksi tapa kiertää päätöksentekokoneiston tehottomuus on pitää pöytälaatikoissa nimiä ilman muodollista organisaatiota, nimiä joiden omapäisestä käytöstä kukaan ei pahastu. Esimerkkiä tällaisessa käytössä olleista nimistä on ollut viime vuosina Monoa moottoriteille, Jalkaliitto – ja Suomen Anarkistiliitto. Koska SAL:lle ei pitkällisistä keskusteluista huolimatta lopulta luotu päätöksentekokoneistoa, sen nimestä on tullut eräänlainen tagi, jota tietyt ihmiset heittävät siellä missä milloinkin toimivat. Ja tässä käytössä nimi on toiminut hyvin, nimen näkyvyys lisää aina tuotemerkin uskottavuutta, ja saa ihmiset ottamaan yhteyttä toimijoihin siitä huolimatta että järjestöllä ei juuri sillä hetkellä olisi kovin järjestöllistä toimintaa.
Yleensä jos liike ei itse nimeä itseään, joku toinen nimeää sen liikkeen puolesta. Julkisuus tivaa nimiä, ja valtajulkisuus pyrkii leimaamaan niitä ja levittämään mahdollisimman leimaavia ja negatiivisia nimiä liikkeelle sen itsensä puolesta (esimerkiksi “viherpiipertäjät”). Tällaisia kokemuksia erittelen tarkemmin eläinoikeusliikkeestä kertovassa kappaleessa.
Tapa vältellä leimaamista on toimia nimikkeellä joka ei tarkoita mitään, esimerkiksi “tyytymättömät kansalaiset”. Tämä voi laskea ihmisten kynnystä tulla mukaan (“Vihdoinkin jotain mikä ei ole niiden anarkistien järjestämää”), mutta yleensä tällainen nimike ei tarkoita mitään, ei innosta ihmisiä eikä jää kenenkään mieleen poliittisena toimijana. Ja usein nimi kuulostaa vain siltä että sen takana olisi joku ryhmä joka syystä tai toisesta häpeilisi luontaista olemustaan. Projektiryhmän johon kuuluu aivan erilaisia lähtökohtia omaavia ihmisiä on kuitenkin ilman muuta keksittävä jokin neutraali nimi.
Etäisyyksien ylittäminen
Mitä pidemmäksi maantieteellinen etäisyys kasvaa, sitä vaativampaa on yhteistyö. Kansainvälisellä tasolla yhteistyö jää usein “konferenssisolidaarisuudeksi”, jossa poltetaan paljon rahaa jotta voitaisiin järjestää konferensseja joissa kuunnellaan uutisia paikallisista kamppailuista, lausutaan puheita ja kilistellään maljoja.
Kaupunkien välinen yhteistyö on kuitenkin tärkeää, tiedotusmateriaalia kannattaa usein levittää koko omalle kielialueelle ja varmistaa sen leviäminen, tapahtumiin kannattaa haalia osallistujia myös muista kaupungeista, mitä lähempänä kaupungit ovat toisiaan sitä samanlaisempia ongelmia niillä on. Monet ympäristö- ja sosiaaliset ongelmat ylittävät kaupunkien ja maiden rajat.
Tiedon ja ideoiden vaihto kaupunkien välillä vaatii kuitenkin työtä tiedon ja ideoiden vaihdon toimimiseksi. Ennen vanhaan jo tätä varten tarvittiin järjestö ylläpitämään lehteä yhteydenpitovälineenä, nykyään tietotekniikka mahdollistaa virtuaalisia “hengailutiloja” sähköpostin ja irc:n avulla. Silti pääosa maailman ihmisistä on vielä näiden ulottumattomissa.
Tiedotusverkosto
Liittyy olennaisesti edelliseen, mutta myös siihen miten passiivisempia ihmisiä saataisiin aktivoitua ja osallistettua toimintaan, osallistumisella tarkoitan mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon ja keskusteluun siitä huolimatta että aikaa aktivistien kanssa pyörimiseen ei liikenisi.
Tiedotusverkostoja vastaan spontaanisuuden vaatijat harvemmin hyökkäävät, ja totta on että erityisesti tällä hetkellä tiedotusverkostot toimivat melko hyvin ilman sen kummempia organisaatioita. Näin koska useat liikkeet voivat käyttää samoja tiedotuskanavia jotka ovat siis tavallaan erillisiä organisaatioita, ja vaativat niin vähän henkilöresursseja ettei päätöksenteon pidä olla muodollista.
Rajat ylittävien liikkeiden pulssi kulkee usein erityisesti sähköpostituslistojen kautta, jotka ovat itse asiassa muuttuneet organisaatioiksi itsekin. Esimerkiksi konsulttijätti Burson Marsteller listasi yhdeksi merkittäväksi WTO:n Seattlen kaatamiseen osallistuneista järjestöistä “No2WTO”:n – mikä ei ole mitään muuta kuin kaikille avoin sähköpostilista, johon voi liittyä osoitteessa http://no2wto.listbot.com! Sähköposti on kuitenkin kiistatta elitistinen ja työläs viestintäkanava – nykyaikana organisaatio voi siis toimia demokratian varmistajana sähköpostin käyttäjien ja sitä välttelevien välillä.
Yhteinen kassa
Kaikki toiminta tarvitsee rahaa, vaikka usein vähemmän kuin ihmiset luulevat. Joka tapauksessa isompien juttujen järjestäminen tarvitsee enemmän rahaa, näin ollen usein yksityishenkilöt pistävät pystyyn yhteisen kassan toimintaryhmille, tai toimintaryhmät yhteisen kassan verkostolle.
Rahojen lyöminen yhteen on selkein esimerkki usein tarpeellisesta yhdistyksen elementistä, ja kokemus myös osoittaa että järjestöllisyyden ongelmat tulevat selkeästi esille. Raha-asioihin liittyvät riidat ovat pirstoneet lukemattomia liikkeitä. Kuten muissakin tapauksissa, ongelmien kierto kassa pilkkomalla helposti vain lisää ongelmia, ongelmien ratkaisu lepää päätöksentekomallien ymmärtämisessä, jos ongelmat ovat ylipäätänsä ratkaistavissa.
Edustuksellisuus
Edustuksellisuus on avainkysymys spontaanisuuden ja järjestöllisyyden välisessä keskustelussa, kuten myös esimerkiksi Maan ystävien perustamiseen johtaneessa keskustelussa, josta myöhemmin. Yleinen harhakäsitys on, että anarkistit vastustaisivat edustuksellisuutta aina ja kaikkialla. Itse olen sitä mieltä, että edustuksellisuus on aina vaarallista, mutta on tilanteita joissa se on tarpeen. Toki on myös edustusjärjestelmiä joita en voi missään oloissa hyväksyä.
Edustuksellisuus anarkistisessa organisaatiossa vaatii kahta elementtiä – imperatiivisen mandaatin mahdollistamista, ja välitöntä erotettavuutta. Imperatiivisen mandaatti tarkoittaa valtakirjaa, jossa edustajan on äänestettävä tiettyjen, mahdollisesti hyvin tiukkojen valitsijoiden päättämien ehtojen puitteissa. Äärimmillään hän siis muuttuu kynäksi valitsijoiden ja paperin välissä, kyseessä on siis tavallaan suora demokratia. Imperatiivisen mandaatin alueen määrittely on aina työlästä jos kaikki edustajan edustustehtävän tarjoamat valintatilanteet eivät ole sataprosenttisesti etukäteen tiedossa , ja siksi siihen ei olekaan tarvetta pyrkiä aina ja kaikkialla.
Välitön erotettavuus on kirjattu monen ryhmän periaatteisiin, mutta käytännössä se tuskin koskaan on täysin välitöntä – aina kestää ennen kuin yksi erottamista vaativa ihminen on löytänyt toisen ja kolmannen, ja jo kotvan aikaa on kulunut ennen kuin enemmistö erottamista varten on koossa. Organisaatioiden pitäisi kuitenkin tarjota kanavia jota kautta erottamista vaativat löytäisivät toisensa toista mieltä olevien häiritsemättä, vaikka jäsenrekistereitä ei haluttaisikaan levittää vapaasti kaikille.
Edustuksellisuuden käyttäminen on tavallaan jo aika pitkälle vietyä byrokratian rakentamista. Kuitenkin vastarinta on yhä kansainvälisempää, ja on aina niitä jotka matkustavat ulkomaille ja niitä jotka eivät, niitä jotka eivät ole tietoverkoissa ja niitä jotka ovat. Oikeastaan edustuksellisuutta tapahtuu jopa entistä useammin, ja tilanteen elitistisyys johtaa siihen että byrokratia-ongelmaa ei voida kiertää.
Jäsenyys
Olisi luontevaa määritellä organisaation jäsen henkilöksi, joka osallistuu päätöksentekokoneistoon. Käytännössä radikaaliliikkeissä on kuitenkin paljon aktiivisia toimijoita, jotka eivät jäsenmaksujaan maksa ikinä tai ainakaan kovin säännöllisesti. Niinpä on syytä mainita erikseen milloin jäsenyys tarkoittaa jäsenmaksun maksajaa, ja milloin päätöksentekoon osallistujaa. Sanomattakin varmaan selvää, että ensimmäisen ryhmän tulisi aina sisältyä kokonaisuudessaan jälkimmäiseen.
Oikeus organisaation päätöksentekoon osallistumiseen ei mielestäni edellytä muuta kuin jonkinsuuntaista samanmielisyyttä organisaation periaatteiden kanssa. On selvää, että yleensä tämä määrittely jää jäseneksi haluavan itsensä oikeudeksi. Spontaani ryhmä voi olla ilman nimeä, sääntöjä, kassaa, edustuksellisuutta ja tiedotusverkostoa mutta jäseniä sillä on niin kauan kun yksikin ihminen toimii sen nimissä.
Jäsenmaksu taasen on jälleen askel järjestöllisyyden suuntaan. Suomeen on jostain syystä vakiintunut tapa kerätä hyvin pieniä jäsenmaksuja, kenties siksi että suuret kansalaisjärjestöt ovat tottuneet elämään valtion tukimarkoilla. Näin valtion tukia nauttimattomat pienet ryhmät eivät voi “hinnoitella itseään” sen korkeammalle kuin suuretkaan järjestöt yleisön tottumussyistä. Jäsenmaksun etu kokouskolehteihin verrattuna on se että jokainen maksaa ainakin jotain, ja yhtä paljon. Jäsenmaksu myös helpottaa mukaan tulemista, ihmiset maksavat rahan ja siitä eteenpäin saavat säännöllisesti materiaalia. Kohta ollaan sen verran kärryillä siitä mitä tapahtuu, että voidaan tulla toimintaan mukaan. Tietysti jäsentiedotteen tilausmaksu ajaa täsmälleen saman asian ryhmissä, jotka jäsenmaksuja eivät käytä.
Kääntöpuoli on “anonyymit jäsenet”, joihin on opittu kuuluvan laaja kirjo poliittisia vastustajia Keskusrikospoliisista iltapäivälehtien toimittajiin. SAL ja moni muukin ryhmä on todennut, että koska avoimeen toiminnan malliin on paras totutella, on vain hyvä ottaa tältä ihmisryhmältä pois se pieni raha minkä he tarjoavat. Vaikeammissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa toimivan ryhmän pitää kuitenkin rajoittaa kenen tahansa pääsyä tietoon. Tällöin pitää joko uhrata hieman jäsenten välistä tasa-arvoisuutta asettamalla heidät tiedotuksen suhteen eriarvoiseen asemaan, tai hieman jäsenmaksujen kautta saatavia tuloja niin että tuntemattomia ei enää hyväksytä jäseniksi.
Pelastautukaamme passiivijäseniltä?
Passiivijäsenyys on erityisesti keskustelua herättänyt kysymys, mikä on esimerkiksi osana monissa kansainvälisissä anarkosyndikalistiliikkeen riidoissa, ja myös siinä kritiikissä mitä autonomit ovat Suomessa anarkisteja vastaan esittäneet. Määrittelen passiivijäsenen henkilöksi, joka maksaa jäsenmaksua tai on muuten päätöksentekoon osallistumiseen muodollisesti oikeutettu, mutta ei käytä tätä oikeuttaan missään muodossa.
Passiivijäsenyyden kritiikki lähtee siitä että toiminnasta tulee “palvelujen tarjoaja”, tai “johtaja”, jolle ihmiset maksavat ja joka tavallaan hoitaa asioita ihmisten puolesta. Äärimmäisyyteen kritiikin vievät jotkut anarkosyndikalistit, jotka katsovat aktiivijäsenten riistävän passiivisia, koska passiiviset eivät osallistu päätöksiin omista rahoistaan.
Passiivijäsenyys perustellaan näkemyksellä että jokainen passiivijäsen on potentiaalinen aktiivijäsen. Kukaan ei tule vallankumoukselliseksi yhdessä yössä, passiivijäsenenä liikkeen toimintaa voi tutkailla sivusta omia aikojaan, perehtyä asioihin ja toiminnan käytäntöihin. Ajan tullessa voi sitten tulla mukaan toimintaan. Tai sitten oma elämä ei vain mahdollista aktiivista elämäntapaa, mutta halutaan kuitenkin antaa pientä henkistä ja rahallista tukea niille, jotka toimivat. Oletuksena on, että passiivisuus on passiivijäsenen tietoinen ja vapaaehtoinen valinta.
Jäsenmaksu johtaa väistämättä ongelmalliseen, “kolmiosaiseen liikkeeseen”. Ensinäkin ne jotka ovat aktiivisia ja maksavat jäsenmaksun, yleensä vaikutusvaltaisimmat henkilöt kuuluvat tähän ryhmään.. Toisena ne jotka toimivat, mutta eivät maksa jäsenmaksua – näiden ihmisten mielipiteiden kuuleminen päätöksenteossa on muodollisesti vain ensimmäisten hyvän tahdon varassa. Kolmantena passiivijäsenet, ihmiset jotka maksavat jäsenmaksua mutta eivät toimi aktiivisesti eivätkä osallistu päätöksentekoon.
Jäsenmaksua keräämätön liike pääsee tietysti näistä kategorioista eroon, itse kuitenkin uskon että se tapahtuu avoimuuden ja ulospäinsuuntautumisen hinnalla. Jäsenmaksun maksaminen on hyvä “kevyt” tapa tulla mukaan, ilman isoja sitoumuksia, velvoitteita tai vakaumuksen tutkintoja. Jäsenmaksun voi korvata myös liittyminen mihin vain tiedotusverkostoon, koska sehän jäsenmaksun olemus käytännössä on, tiedotusverkoston kustannusten oman osuuden maksu. Olen vakuuttunut, että passiivijäsenillä on hyvät ja oikeutetut syyt olla passiivijäseniä, ottakaamme siis iloisesti vastaan se pieni tuki mitä me heiltä saamme. En ole koskaan ollut läsnä ruohonjuuritason kokouksessa, josta jäsenmaksua ajoissa maksamattomat olisi ajettu ulos. Väliaikaiseksi tarkoitetun projektin kannattaa tietysti harkita tarkkaan ennen kun jäsenmaksua pyörittävää byrokratiaa lähdetään pystyttämään.
Jatkuvuus
Kuinka paljon tahansa marxilaista etujoukko-ajattelua sitten vastustetaankin, kaikki varmaan haluaisivat liikkeensä saavan myös jotain aikaan. Avainkysymys tässä on ponnistaminen ulos “aktivistighetosta” yleiseen tietoisuuteen, liikkeeksi jonka moni tuntee ja jota moni tukee.
Ihmiset saavat liikkeestä vain hyvin sirpaleista tietoa, näkevät julisteen tai tarran ehkä kerran vuodessa, ja pikkumainintoja valtamediassa vain hieman useammin. Itse uskon, että kukaan ei vielä pääse yhteydenottokynnyksen yli ensimmäisellä tai toisella kerralla liikkeeseen törmätessään. Koska näiden törmäysten välillä voi olla vuosia, on liikkeenkin parasta toimia vuosia samojen rakenteiden puitteissa.
“Anarkistit” tai “itsehallinnolliset” on tietysti tuotemerkki sekin, mutta niitä ei välttämättä löydy puhelinluettelosta koska kaikki eivät halua toimia samojen nimikkeiden puitteissa. Löydettävissä ja tavoitettavissa olevat kollektiivit pystyvät selkeämmin esittelemään toiminnan identiteettiä. Ilman muuta pyrkimys jatkuvuuteen voi johtaa muutosvihamielisyyteen – “meidän on pakko toimia näin, koska meillä on ollut perinteenä järjestää tämä paskademo räntäsateessa vuodesta 1 ja 2”, tai kuten kommunistien tapauksessa, “meidän on pakko jatkaa väärässä olemista koska olimme väärässä 73 vuotta”.
Järjestäytymistavat käytännössä
Suomen Anarkistiliitto perustettiin kaksi kertaa, vuonna 1986 ja 1988. Ennen kun uuden aallon myötä kukkaan puhjennut pienlehti-liikehdintä elvytti anarkismin, jonkinlaista liikehdintää oli ollut 60-luvulla Ultra-lehden ja muun Undergroundin ympärillä. 60-luvun anarkismi suuntautui enemmän alakulttuurin luomiseen kuin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. 60-lukua aikaisempaa anarkismi-vaikutteista toimintaa saa sitten Suomesta etsiä tsaarin vallan ajalta, jolloin käännettiin paljon Kropotkinin kirjoituksia, joita luettiin sekä työväenliikkeen että alkiolaisten parissa.
SAL:n hetki koitti rautaesiripun romahtaessa, Suomen radikaali vasemmisto oli tätä ennen täysin neuvostomyönteisten ajatusten läpäisemä, joten yhtäkkiä vapautui valtava tilaus toiminnalle. Erityisesti vuosi 1993 oli nopean kasvun aikaa, ja parhaimmillaan jäseniä oli 250. Vuonna 1994 sisäiset kiistat kuitenkin lamauttivat hyvin käyntiin lähteneen kasvun, ja maksaneiden jäsenien määrä tipahti kuuteenkymmeneen. Kiistat alkoivat erästä julistekampanjaa seuranneesta poliisin pidätys- ja sortokampanjasta, toisten jäsenten reaktiot tapahtuneeseen herättivät toisissa tyytymättömyyttä. Kiistoihin sekoittuivat pian myös näkemykset siitä kuinka paljon järjestöllisyyttä toiminnassa pitäisi olla, ja osittain myös kysymys erään autoritääriseksi sosialistiksi kääntyneen jäsenen erottamisesta.
Kiistat pystyttiin sopimaan, mutta tapahtuneesta ei koskaan pystytty toipumaan jäsenten määrän jäädessä johonkin sadan kieppeille. Monen vuoden keskustelun jälkeen SAL:lle hyväksyttiin vihdoin sääntöjen asemaa tekevä liitto-ohjelma talvella 1997-1998, mutta sitä ei käytännössä ikinä pantu käytäntöön. Jyväskylässä syksyllä 1997 järjestetty tapahtuma jäi viimeiseksi SAL-viitekehyksessä järjestetyksi kansalliseksi anarkistitapaamiseksi. Järjestön toiminnan ylläpitoon liittyvien rutiinien pakonomainen käsittely kuivutti tapaamisessa olleet, eikä vastaavaan prosessiin enää haluttu toista kertaa ryhtyä. Kukaan ei enää ilmoittautunut järjestämään SAL:n maanlaajuista toimintaa, ja näin järjestö maanlaajuisena verkostona käytännössä lakkasi olemasta.
SAL:n matka pois toiminnan keskiöstä
Kaikissa kaupungeissa SAL oli ajautunut “kakkosjärjestön” asemaan. Helsingissä muita projekteja oli yllin kyllin, Helsingin ensimmäisenä perustettua SAL:ia kymmenen vuotta pyörittäneet päättivät keskittyä Kapinatyöläiseen ja Solidaarisuuteen toivoen että uusi sukupolvi toisi uutta tuulta elähtäneeseen toimintaan. Tämä ei kuitenkaan johtanut mihinkään koska toimitilat menivät alta. Osa ihmisistä oli jo aikaisemmin siirtynyt Peppiin joka lamautui ainakin väliaikaisesti syksyllä 1998, ja Mustaan Sateenkaareen joka toimi ainoastaan talvella 1996-1997. Jyväskylässä perustettiin Jyväskylän Opiskelevat Anarkistit toimimaan yliopiston kehyksissä, käytännössä myös Oikeutta Eläimille ja Ruokaa ei aseita ovat pitkälti anarkistien pyörittämiä. Joensuulaiset tunsivat SAL:n kaikista vähiten omaksi jutukseen, toiminta on jo vuosia pyörinyt Ei saa kiusata:n, REA:n ja vastaavien ryhmien ympärillä. 90-luvun puolivälissä niin aktiivinen Oulu lamaantui keväällä 1998, tätä ennen toiminta oli kauan painottunut Oikeutta Eläimilleen. Torniossa kaikki toiminta järjestettiin käytännössä kulttuuriyhdistys Kulttuuri Miehet ja Naiset (KuMiNa) ympärillä. Myös Tampereella, Turussa ja Kuopiossa anarkistit ohjautuivat lähinnä eläinoikeustoimintaan ja ajoittaiseen Solidaarisuuden toimintaan.
Uusi toimituskunta päätti tehdä SAL:n jäsenlehdestä Vapaustaistelijasta myös ilmaisjakelulehden jota levitettäisiin myös järjestön ulkopuolelle, mutta vuonna 1999 se ilmestyi enää vain kerran. Vapaustaistelijalla oli merkittävä funktio 90-luvun alussa ennen sähköpostiaikakautta, ja todennäköisesti suuri osa SAL:n jäsenistä maksoi jäsenmaksuaan saadakseen käsiinsä tämän ainoan säännöllisen ruohonjuuritason informaatiokanavan. Sähköposti, SAL:n ajautuminen pois toiminnan keskiöstä ja vuosien 1994-1995 taitteessa ilmestymisen aloittanut Toimintakalenteri veivät kuitenkin pois pääosan Vapaustaistelijan tarpeesta.
Nimi tekee järjestön?
Pienillä paikkakunnilla ei yleensä olekaan mielekästä toimia lukuisilla eri nimikkeillä koska samat ihmiset kuitenkin pyörittävät kaikkea toimintaa. Eläinoikeusliikkeen leviämisen myötä monet pienet paikkakunnat ovat päättäneet omaksua nimikkeen jonka alla voi toimia monen teeman alla, esimerkkeinä Joensuun Ei saa kiusata, Savonlinnan Sammakko, Forssan Ompelukerho ja Oulun Karhukopla. Näistä tosin kolme jälkimmäistä ovat eläinoikeudellisesti painottuneita ja niistä tiedän ainoastaan Sammakon toimineen muillakin alueilla, eikä yksikään neljästä tiettävästi määrittele itseään anarkistiseksi.
SAL muuttui käytännössä nimikkeeksi jolla allekirjoitettiin erilaisia tiedotteita muiden järjestöjen kanssa. Nimikkeellä rekrytoitiin kansalaistoimintaan niitä, joiden kiinnostus syntyi alunperin nimenomaan kiinnostuksesta anarkistisiin ideoihin. SAL:n kaltainen rakenne ei tietenkään kuole ennen kuin viimeisinkin sen osaksi itsensä mieltänyt haluaa heittää sille hyvästit, eikä tähän pisteeseen ilmeisesti olla vielä tultu. Toisaalta on selvää että varsinaista toimintaa SAL:lla ei kuitenkaan enää ole. Tämän puheenvuoron tarkoitus ei ole ottaa lopullista kantaa SAL:n kaltaisen järjestäytymisen tarpeellisuuden ja tarpeettomuuden välillä, vaan esittää muutamia näkökulmia siitä mitä anarkistien tulisi ottaa huomioon tulevia järjestäytymistapoja valitessaan, tapahtuivat ne sitten SAL:n tapaisen organisaation puitteissa tai eivät.
Jos SAL:n elvyttämisestä kiinnostuneita ihmisiä ei jostain ilmaannu, kaikki SAL:n piirissä aikanaan käyty kädenvääntö sääntöjen puolesta tai vastaan oli suurin piirtein turhaa. Opetus ei kuitenkaan välttämättä ole järjestöllisyyden hylkääminen, vaan se että organisaation ei kannata yrittää viedä pyrkimystä yhtenäisyyteen liian pitkälle. SAL:n toimintaan tuli mukaan hyvin erilaisia ihmisiä, toisia kiinnosti luoda työväen taistelujärjestöä vastavoimaksi elähtäneelle vasemmistolle, toisia taas anarkismi kiinnosti henkisenä kokemuksena. Näin erilaisia pyrkimyksiä yhdistäviä sääntöjä on tietysti aivan mahdotonta keksiä.
Solidaarisuutta anarkisteille – ja muillekin
Solidaarisuus ei ole anarkistien järjestö, mutta sen perustamisessa syksyllä 1996 anarkisteilla oli keskeinen osa. Solidaarisuutta lähtivät perustamaan ne anarkistit, jotka kenties liian myöhään ymmärsivät että järjestöllisyyttä kaipaava työväenluokkaan suuntautunut toiminta ei SAL:n puitteissa ole mahdollista. Lisäksi ideana oli heittää turha ismien painolasti yli laidan, toiminnan ollessa avointa myös esimerkiksi eri puolueiden rivijäsenille. Sääntöjen yms. luominen piti tietysti aloittaa taas alusta, mutta nyt kun tämän yli on päästy toiminta ei ole mitenkään erityisen kankeaa. Erityisen menestyksekäs Solidaarisuus ei ole ollut jäsenmäärän jäädessä johonkin 70:n paikkeille, mutta tätä ei välttämättä selitä järjestön rakenne, vaan myös se että keskeisistä toimijoista monet ovat olleet niin paljon myös muissa aloitteissa mukana.
Olikohan kaikki järjestöllisyys sen arvoista?
Mahdollisesti lyhyttä 90-luvun alun ajanjaksoa lukuunottamatta valtaosa anarkistiliikkeestä ei ole koskaan kuulunut SAL:iin. Anarkistiliikkeen kokoa on mahdoton määritellä, mutta anarkistishenkisiin poliittisiin tapahtumiin osallistuu vuosittain muutama tuhat henkeä, joten jollain lailla aktiivisia anarkisteja voisi olla 500-1000, toiminnan järjestävien joukon ollessa jossain sadan kieppeillä. Verrattain pienen osan innostuminen SAL:sta ei ole ollut mikään haitta koska liikkeen dominoinnin ei ole pitänyt olla mikään tarkoitus. Kysymys on ennemmin se, oliko SAL:lla joku osa osana anarkistiliikettä, kun johtiko SAL anarkistiliikettä vai ei. Lisäksi anarkistit eivät ole Jehovan todistajia, pääasia että ihminen toimii, oli tämä ryhmä sitten mikä tahansa demokraattinen ruohonjuuritason ryhmä.
SAL:n passiivisuus yhdistettynä optimismiin jälleenaktivoitumisesta on myös johtanut kestämättömään tilanteeseen, jossa joukko ihmisiä on maksanut jäsenmaksua vailla parempaa tietoa järjestön “toiminnan” todellisuudesta. Tämä on hyvä esimerkki siitä miten päätös kerätä jäsenmaksua tuo mukanaan myös vastuuta. SAL:n päätös aikanaan lähteä jäsenmaksua keräämään oli ilman muuta viisas ja kauaskantoinen, monet kunnianhimoiset projektit, kuten vuoden 1998 @-festarit tai Tampereen EU-vastamielenosoitus syksyllä 1999 olisivat ilman SAL:n kassaa olleet joko tyystin mahdottomia, tai olisivat johtaneet kourallisen aktivisteja henkilökohtaiseen vararikkoon joksikin aikaa. Nyt kun SAL:n kassa on vihdoin suurin piirtein pohjaan ammennettu, kannattaa ihmisten kysyä mitä luoda sen tilalle.
Edustuksellisuutta SAL:iin ei koskaan luotu korrektisti, koska järjestö hajosi samaan aikaan kun sen liittosopimus astui voimaan. Tätä ennen maanlaajuisiin kokouksiin osallistuivat ne, jotka itsensä paikalle maksoivat. Toiminnassa tehdyistä, erityisesti sääntöjen luontiprosessiin liittyneistä virheiskuista huolimatta SAL todennäköisesti on jättänyt jälkensä historiaan osallistumalla prosessiin joka nosti vapaudenhenkisen vasemmistoradikalismin Suomessa uudelleen eloon liki 30 vuoden tauon jälkeen.
Antifa uuden radikalismin aallon alkusoittona
Ensimmäinen Antifa perustettiin Turkuun vuonna 1992 muukalaisvihan nostaessa päätään lama-Suomessa. Tämä oli eurooppalaisen mallin “suoran toiminnan” Antifa. Helsingissä päätettiin perustaa Antifa vuonna 1994, ja kaikkien hämmästykseksi siitä tuli valtaisa menestys yli sadan ihmisen käydessä ensimmäisissä kokouksissa. Toistaiseksi ainutlaatuisena tapauksena uusien liikkeiden historiassa toimintaa onnistuttiin lyhyen aikaa jakamaan kaupunginosa-tasolle. Tilannetta ei kuitenkaan oikein osattu jostain syystä hyödyntää, kourallinen ihmisiä sai kaikki työt tehtäväkseen, ja kokouksissa passiivinen valtava joukko alkoi hiljalleen karsiutua. Pian kuvaan tulivat sosialistien ja anarkistien kiistat, joiden seurauksena moni anarkisti menetti mielenkiintonsa Antifaa kohtaan. Toiminta ajautui nopeasti liian maltillisille urille – koska toimintaan tuli niin erilaisia ihmisiä ei pohjaa radikaalille vastarinnalle oikein löytynyt. Nuorisoliikkeen on kuitenkin turhaa kuvitella pysyvänsä pystyssä “koulutetaan ihmisiä hyviksi”-tyylisellä jeesustelulla. Helsingin Antifaa ja Antifa ry:tä pyöritettiin vuosikausia tukihakemus-rutiineilla ja mukana olevien henkilöiden omilla rahoilla, myöhemmässä vaiheessa mukaan eksyneet puoluepoliittisesta pyrkyryydestä veivät maltillisuuden niin äärimmäisyyksiin, että se aiheutti antifasistiselle liikkeelle tuhoa valtakunnallisessa mittakaavassa.
Samaan aikaan kun Antifaa perustettiin Helsingissä, toiminta levisi tulipalon lailla parillekymmenelle paikkakunnalle, jossa se oli alussa samanlainen massamuoti kuin Helsingissäkin. Hiljalleen into kuitenkin alkoi hiipua, monissa kaupungeissa syy oli natsiliikkeen heikkous tai täysi puuttuminen. Suoraviivaisen natsien vastustamisen ei tietysti pitäisi olla kun pieni osa antifasistista liikettä, mutta on helppoa ymmärtää että selkeän vihollisen puuttuessa toiminnan motivaatio nopeasti hiipuu. Pisimpään Antifa pysyi pystyssä natsiongelmista kärsineissä kaupungeissa, Helsingissä, Joensuussa, Lahdessa ja Vaasassa. Lahden Antifa hiipui muuttotappioon vuoden 1997 aikana ja Helsingin toiminta päätettiin lopettaa syksyllä 1999 vuosien kitumisen jälkeen. Helsingissä toimintaa jatkaa AFA uudelta pohjalta, Vaasan Antifaa pyörittää uusi sukupolvi ja Joensuussa toimintaa jatkaa Ei saa kiusata.
Pääosa Antifoista ei koskaan tehnyt virhettä rekisteröidä itseään. Valtakunnallinen yhteistyö ja yhteinen toiminnan konsepti olivat varmasti toimintaan kannustavia tekijöitä, ja pieni jäsenmaksu toi taloudellista itsenäisyyttä siellä missä sitä kerättiin.
Eläinoikeusliikkeen esinäytös – Anarkistinen Maailma
Eläinoikeusliike on kiistatta uuden radikaaliliikkeen eniten uutisotsikoita kerännyt osa. Koska SAL ei koskaan noussut kunnolla lentoon, eläinoikeusliike on ehkä paras esimerkki käytännön anarkistisesta järjestäytymisestä viime vuosien Suomessa, siitä huolimatta että tuskin edes puolet siinä keskeisesti toimineista määrittelee itsensä anarkistiseksi.
SAL:lla on eläinoikeusliikkeen synnyssä toki pieni osansa – mutta negatiivinen sellainen. Keskeinen eläinoikeusliikkeen esiaste oli Helsingissä 1990-luvun alussa perustettu Suomen Punk-Anarko Yhdistys SPAY joka myöhemmin vaihtoi nimensä Anarkistiseksi Maailmaksi. AM:n toimijat olivat Helsingissä typerissä kiistoissa SAL:n kanssa, joiden alkuperäisiä syitä kukaan ei enää muistanut allekirjoittaneen tullessa toimintaan mukaan vuosia myöhemmin. Helsingin AM:ssä olleita kiinnosti ympäristö- ja eläinoikeustoiminta enemmän kuin sosiaaliset kysymykset – entä sitten? Helsingin AM:n toimijoille anarkismin teoria oli ilmeisen tuntematonta – entä sitten? Helsingin AM:n toimijat olivat pasifisteja – entä sitten? Eläinoikeusliikkeen myöhempi nousu ja sen merkittävä positiivinen vaikutus kaikkeen radikaalitoimintaan osoitti kiistatta, ettei AM ollut hieman erilaisista painotuksistaan huolimatta mitään haihattelua. 90-luvun loppua kohti lähestyessä ei kenellekään anarkistille tullut enää mieleen eläinoikeusliikkeen lyttäys, siitä huolimatta että pieni osa anarkistiliikkeestä pysyi vanhassa ruokavaliossaan…
AM ei koskaan ollut kovin iso, ja se hävisi keskeisten toimitsijoiden lähtiessä perustamaan Oikeutta Eläimille:ä. Helsingin lisäksi AM toimi myös Kuopiossa, symbioosissa SAL:n kanssa. Siellä se elää yhä postimyyntinä.
Eläinoikeusliike – onnistuneesti jättäytynyt ruohonjuuritasolle
Lähinnä Animalian toimintaan turhautunut pieni joukko perusti Oikeutta Eläimille:n keväällä 1995 järjestöksi, jolle “eläimet ovat tärkeämpiä kuin oma maine”. Kysyntä oli olemassa vaikka sitä ei tuolloin huomannutkaan, sen jälkeen kun Oranssin ajautui lähinnä vapaaehtoistoiminnalla pyöriväksi kaupungin virastoksi muutamia vuosia aikaisemmin, ruohonjuuritasolla ei ollut tapahtunut juuri mitään. 300 ihmistä kerännyt riippumaton McDonald’sin vastainen mielenosoitus vuoden 1995 huhtikuussa oli ensimmäinen merkki että jotain on tapahtumassa, ja toukokuussa tapahtuneet epäonnistuneet Pohjanmaan turkistarhaiskut ja niitä seurannut julkisuusmylly räjäyttivät potin. Seuraavan syksyn maailman turkisvapaan päivän mielenosoituksiin osallistui 750 ihmistä 15 eri paikkakunnalla. Paikallisosastojen määrä on viidessä vuodessa yltänyt 27:än, mikä on enemmän kuin Antifallakaan koskaan oli.
OE on pysynyt rekisteröitymättömänä, koska yhdistysrekisteri ei hyväksynyt järjestön antiautoritäärisiä sääntöjä. Ainoa pysyvä elin on “neuvosto”, johon kuka tahansa saa osallistua niin halutessaan. Neuvosto päättää ainoastaan raha-asioista. Paikallisryhmät saavat tehdä melkein sellaisia kannanottoja kuin haluavat. Ketään ei ikinä ole palkattu tekemään mitään. Suoralla demokratialla toimiva byrokratian vastainen järjestön rakenne muotoutui itsestään, koska aktivistien into toimia oli aina suurempi kuin kiinnostus järjestölakien kiemuroihin.
OE ei ole mikään täydellinen järjestö, tieto ei aina kulje ja ne jotka luottamustehtäviä ovat saaneet ovat usein nääntyneet niiden alle, koska rahaa tai aikaa ei ole saanut keneltäkään. Tavat päätösten tekemiseen kokouksissa on keksitty sen mukaan miltä milloinkin on tuntunut, eikä järjestöön liittyminen vielä takaa sitä että saa riittävästi tietoa siitä miten päätöksiä oikeastaan tehdään.
Kuitenkin OE on esimerkki siitä kuinka ruohonjuuritason massaliike luodaan, ja kuinka ruohonjuuritasolla pysytään. Kaikista puutteistaan huolimatta OE:n rakenne lyö demokraattisuudessaan ja läpinäkyvyydessään minkä tahansa ammattilaistyövoimalla toimivan ympäristö- tai eläinsuojelujärjestön.
Järjestön elementeistä nimi on aiheuttanut OE:ssa erityisesti päänvaivaa, koska Iltapäivälehtien ja valtion viranomaisten kamppailu eläinoikeusliikettä vastaan on usein tähdännyt juuri sen laillisen osan, OE:n mustamaalaamiseen. Ne paikallisosastot jotka ovat kokeneet nimen ongelmalliseksi ovat kuitenkin voineet vaihtaa nimeä johonkin itseään paremmin miellyttävään, toisaalta OE-nimessä on tunnettuuden takia hyvätkin puolensa joten toisinaan mielipiteet siitä pitäisikö nimeä vaihtaa ovat erinneet.
Ympäristöstä ystävyyteen
Maan ystävien edeltäjä on yhä olemassa oleva 1980-luvun toisella puoliskolla perustettu “kehityskriittinen kehitys-yhteistyöjärjestö” Ympäristö ja kehitys. Tavallisesti kansalaisjärjestöt korruptoivat osaksi valtiokoneistoa, kehityskriittiset järjestöt maailmalla edustavat harvinaisempaa vastakkaista ilmiötä, jossa yleensä alun perin valtarakenteisiin nähden vähemmän kriittiset toimijat huomaavat niiden tuhoisan vaikutuksen oman työnsä kautta, ja he pyrkivät tekemään kehitys- tai sosiaalisia projekteja uudella, ihmisystävällisemmällä ja kriittisellä tavalla.
Ympäristö ja kehitys oli kiinnostunut kansainvälisten Maan ystävien jäsenyydestä, mutta vuonna 1989 Tartossa pidetyssä internationaalin kokouksessa erityisesti intialaisen Lokayan-järjestön edustajat esittivät tiukkaa kritiikkiä Ympäristön ja Kehityksen “klubiluonnetta” vastaan. Tämä johti YK:n toimijat tiukkaan itsekritiikkiin, mikä vuosien kuluessa johti ajatukseen, uuden “toisenlaisen kansalaisjärjestön”, Maan ystävien perustamisesta. Keskeinen idea oli olla “kansanliike” vastakohtana “NGO”:lle (Non-Govermental Organization, ei-valtiollinen järjestö). Jako juontaa kehitysmaatieteestä, “kansanliikkeet” ovat Etelän liikkeitä jotka ovat tyypillisesti radikaaleja, nauttivat massakannatusta, eivät pääsääntöisesti saa tukea länsimaista ja ovat hallitsijoidensa vainon kohteena. “NGO”:t taas saavat rahansa länsimaiden hallituksilta, toimivat hallitusten kanssa yhteistyössä, ovat paikalisen pienen sivistyneistön pyörittämiä työväenluokan sijasta ja jäseniä on muutamia tai ei ollenkaan. NGO:iden tuoma kehitys on Etelässä ollut usein yhtä tuhoisaa kun ylikansallisten suuryhtiöiden, esimerkiksi WWF on “suojellut” sademetsiä ajamalla alkuasukkaita niistä pois.
“Kehityskriittiset” huomasivat saman ongelman toistuvan myös Suomessa – ympäristöjärjestöt ovat elitistisiä kerhoja jotka eivät nauti joukkojen kannatusta, he voivat joskus saada läpi jotain ehdotuksia silloin kun ne jotain vallanpitäjää hyödyttävät, mutta mikäli ongelmat herättävät laajoja ristiriitoja, ne väistämättä häviävät. YK:n toimijat olivat erityisen turhautuneita siihen että johonkin järjestön järjestämään toimintaan oli vuosien kuluessa osallistunut tuhansia ihmisiä, joiden kuitenkin “annettiin kadota” johonkin, ja järjestö jatkoi vuodesta toiseen muutaman ihmisen kerhona. Toimintakulttuurissa oli pakko olla vikaa, kun kehitystä eteenpäin ei tapahtunut.
NGO joka ei halunnut olla NGO
Keskustelu joka johti Maan ystävien perustamiseen oli pitkä ja harras, ja lopulta perustaminen oli niin hyvin pohjustettu että perustamistapahtumaan kesäkuussa 1996 tuli yli 300 ihmistä. Tarkoitus oli perustaa täysin uudenlainen ympäristöjärjestö yhdistämään pieniä yhden asian liikkeitä, omaamaan laaja skaala eläinoikeuksista kehitysmaakysymyksiin, ja kriittinen ja radikaali asenne kaikkia olemassa olevia instituutioita, erityisesti suuryrityksiä vastaan. Järjestöllisyyttä haluttiin enemmän kuin Ympäristö- ja kehityksessä oli ollut, uskottiin että massaliikkeen luominen edellyttää edustuksellisuutta ja alirakennetta. Osittain kysymys asetettiin väärin – ei nähty muuta mallia kun “elitistinen suora demokratia”, jossa kokouksiin itsensä maksavat ja superaktivistit tekevät päätökset, tai “elitistinen edustuksellinen demokratia”, jossa on mahdollisuus toimia ilman imperatiivista mandaattia ja välitöntä erotettavuutta – yhdistyslain tarjoama malli. Pyrkimys pois suoran demokratian elitistisestä muodosta oli anarkistisesta näkökulmasta kuitenkin ilman muuta relevantti, vaikka keinot siihen olivatkin hieman väärät.
Maan ystävistä ei kuitenkaan koskaan tullut suunnitellun kaltaista sateenvarjojärjestöä, noin viidellä sadalla jäsenmaksun maksavalla ja alle sadalla aktivistilla se on yksi keskikokoinen klubi muiden joukossa. Yritys kääntää kehitys on muutamaa keskustelualoitetta lukuun ottamatta ollut aika innotonta.
Maan ystävät lähtivät alusta asti suhteellisen konformistisille linjoille. Päätettiin perustaa toimisto rutiiniasioita helpottamaan, mikä sitten veikin kaksi kolmannesta rahoista. Päätettiin hakea valtiolta toiminta-avustusta, mikä sitten olikin 85% budjetista. Päätettiin tehdä pari kampanjaa suuryhtiöitä, Shelliä ja UPM-Kymmenettä vastaan, ja kuinka ollakaan – valtion toimintatukea ei enää saatu ja tilipäätös hurahti huimasti pakkaselle. Järjestö ei sentään siihen kaatunut, mutta sai ainakin opetuksen kuinka hankalaa on yrittää olla olematta NGO mutta samaan aikaan toimia samalla tavalla kun NGO:issa on totuttu toimimaan.
Jos me vain olisimme tienneet… tai tehneet
Olisiko Maan ystävistä tullut massaliike, jos olisi otettu alusta asti jätetty valtion avut hakematta ja toimisto perustamatta? Mahdollisesti, mutta toisaalta matka sinnekin asti mihin nyt on päästy olisi voinut olla vielä työläämpi. Ehkä keskeisempi syy miksi Maan ystävistä ei koskaan tullut sitä mikä siitä oli tarkoitus tulla, on se että kukaan ei lopulta ottanut kokonaisvaltaista vastuuta todellisen massaliikkeen luomisesta. Perustamiskokouksessa ja muutamassa sitä seuraavassa tapahtumassa oli niin paljon potkua, että kaiken kuviteltiin hoituvan itsestään siitä eteenpäin. Kuitenkin niitä ihmisiä joilla oli varsinainen visio massaliikkeestä ja jotka sitä varten Maan ystäviä perustivat oli hyvin vähän, ja niistäkin vähästä moni keskittyi tekemään mieleisiään omia kehitysapu yms. projekteja valtion rahoilla yksikseen, samalla tavalla kuin jo vuosikausia oli tavaksi vakiintunut.
Erityisen kovaa kiville on karahtanut idea tehdä Maan ystävistä sateenvarjojärjestö. Hieman takapakkia otettiin jo perustamiskokouksessa, kun rekisteröitymättömille jäsenryhmille ei annettu samanlaista vaikutusmahdollisuutta kun rekisteröidyille jäsenryhmille. Otettiin alistuneesti asenne “ei yhdistysrekisteri sitä kuitenkaan hyväksy”, sen sijasta että olisi luovasti etsitty uusia vaihtoehtoja.
Todennäköisesti tämä vielä ei olisi nuoria uusia yhden asian liikkeitä mihinkään karkottanut, koska niissä ei harrasteta junttapolitiikkaa. Mutta perustamiskokouksen jälkeen kukaan ei sitten tehnytkään yhtään mitään edes sen eteen, että edes jo jäsenjärjestöiksi ilmoittautuneet olisi osallistettu Maan ystävien toimintaan. Idea sateenvarjojärjestöstä sai heti alkuunsa tietyiltä tahoilta osakseen syytöksiä hegemoniapyrkimyksistä. Eikä totta vieköön olekaan minkään ryhmän velvollisuus todistaa ettei se Maan ystäviä tarvitse, vaan aivan päinvastoin. Koska pienillä yhden asian ryhmillä on jo aivan liikaa hommia omastakin tapaa, sateenvarjojärjestöksi pyrkivän tehtävä on pyrkiä helpottamaan ja tukemaan pienten ryhmien toimintaa, sen sijasta että niitä vaadittaisiin tukemaan sateenvarjojärjestön toimintaa. Esimerkiksi ex-Neuvostoliitto on täynnä “metajärjestöjä”, järjestöjä joiden tarkoitus on tukea kansalaisten liikehdintää eri asioiden tiimoilta, kyllä tällaiselle olisi Suomessakin jotain kysyntää erityisesti radikaalilla puolella.
Perinne velvoittaa?
Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden rinnalla on esiin putkahtanut myös hieman vanhanaikaisempia aloitteita. Vuonna 1996 perustettiin myös Sosialistiliitto, silloin Kommunistinuorten nimellä, pääosan SKP:n silloisesta nuorisojärjestöstä lähtiessä emojärjestöstä omille, tietyistä trotskilaisuuden suuntauksista innostuneille linjoilleen. Sosialistiliiton syntyminen juuri tuolloin on kuvaavaa myös sikäli, että sen keskeisistä ihmisistä moni oli 90-luvun alkupuolella SAL:ssa toimimassa. Anarkisteja he eivät koskaan olleet, esimerkki vain kuvaa sitä miten SAL:n ollessa käytännössä ainoa radikaali vasemmistoliike 90-luvun alussa siihen eksyi laajasti erilaisia ihmisiä.
Sosialistiliitto on keskittynyt järjestelmällisesti oman projektin luomiseen, eivätkä sen toimijat juurikaan hajoile erilaisiin yhden asian liikkeisiin samalla lailla kun anarkistit. Omaan järjestöön keskittyminen on tuottanut tulosta, ja tällä hetkellä Sosialistiliitto onkin hieman isompi kuin esimerkiksi Solidaarisuus ehkä kahdella sadalla jäsenellään. Tämä kelpaa opetukseksi anarkisteille siitä, että pienikin ryhmä ihmisiä saa pitkäjänteisellä työllä tulosta aikaan.
Toisaalta toimintaan liittyy paljon vanhanaikaisuutta negatiivisessa mielessä, erityisesti pyrkimys “uskottavuuteen” surkeasti epäonnistuneen eduskuntavaaliprojektin kautta, Tarja Halosen onnitteleminen “työväenluokan presidenttinä”, lähentely-yritykset SKP:n ja institutionaalisen ammattiyhdistysliikkeen suuntaan yms. Sosialistiliitto on johdonmukaisesti valinnut tien tulla poliittiseksi puolueeksi muiden joukkoon. Ainoa tapa jolla se voi säilyä ruohonjuuritasolla on menestyä vaaleissa yhtä huonosti kun tähän asti – missä tämä strategia tulee tietysti vaikuttamaan negatiivisesti myös mahdollisuuksiin vaikuttaa edes ruohonjuuritasolta käsin.
Vaihtoehtoisesti vaihtoehtoinen
Surullinen tarina on Vaihtoehto EU:n ja sitä ympäröivän liikehdinnän seikkailut vuoden 1994 kansanäänestyksen jälkeen. EU-vaaleihin osallistuminen ilman rekisteröityä puoluetta oli tietysti valtaisa ponnistus kymmenien tuhansien nimien keräämisineen, mutta myös esimerkki siitä kuinka huonot edellytykset jatkuvan toiminnan turvaamiseen vaalikeskeisellä lähestymistavalla on. Vaalit hävittiin, ja mitään ei jäänyt käteen. Johtopäätökset tehtiin, väärään suuntaan – haluttiin integroitua vaalikoneistoon yhä enemmän perustamalla puolue. Puolueen piti olla vasemmistolainen, vihreä, radikaali, yhtiövastainen ja anti-autoritäärinen. Ihmisiä joihin nämä attribuutit sopivat on olemassa olevien puolueiden (joista yksikään ei tosin ole anti-autoritäärinen) ulkopuolella kuitenkin Suomessa muutaman tusinan EU-vastustajan lisäksi lähinnä vain anarkistit, joita ei puoluetoiminta kiinnosta tippaakaan.
Osin koska visio oli tehdä vuoden 1999 vaaleista globalisaation vastaisen liikkeen pimeän puolen, “oikeisto-vasemmisto”-yhteistyön paraati lähtemällä liittoon muukalaisvihamielisten perussuomalaisten kanssa, oli Viisaan Kehityksen Puolueen kannatuskorttien kerääminen tuskaa. Tästä tehtiin taas väärät johtopäätökset – koska ei onnistuttu tekemään puoluetta joka olisi oikealla asialla, tehdään sitten puolue joka ei ole millään asialla! Ja syntyi “Vaihtoehtoväki”-puolue, puolue vaihtoehtoväelle joka haluaa päästä eroon vaihtoehtoisuudesta. Toistaiseksi puolue nauttii parilla kymmenellä jäsenellään suurempaa kannatusta kun IKL:n paraatit, kenties siksi että se syntyi kätevästi vastaanottokeskukseksi muutamalle Veltto Virtasen sekoiluareenaksi uhratusta linkolalaisesta Ekologisesta puolueesta paenneelle. Kerran vielä pojat!
Teoria käytännön puolesta
Keskustelu järjestäytymistavoista on tietysti kaiken teorian peruskamaa, mutta on selvää ettei tämä keskustelu usein liiku todellisuuden tasolla – yksinkertaisesti siksi, että ruohonjuuritason radikaaliliikkeissä niin usein kaikki aivan perusasiat kusevat täysin kun tekijöitä ei kerta kaikkiaan löydy. Jos ei löydy henkilöä kopioimaan lennokit tai levittämään julistetta, keskustelu siitä minkälaisia maanlaajuisia verkostoja kannattaa perustaa jää ilman muuta hieman sivuosaan. Toisaalta kysymykset siitä miten päätöksiä tehdään ja kerätäänkö jäsenmaksuja tulevat kaikille eteen heti toimintaa aloitellessa.
“Väärä järjestäytymistapa” voi helposti olla syntipukki siihen että asiat eivät lähteneet lentoon – ehkä yksinkertaisesti ihmisiä ei ollut, tai he olivat saamattomia, tai aika oli väärä. Mutta toisaalta syntipukeillekin voi olla tarve: vaihdetaan nimi, unohdetaan säännöt, tehdään uudet, vaikka kirjoittamattomat sellaiset – puhdistautumisrituaali on suoritettu ja into on palannut!
Antti Rautiainen
Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #27 (1/00) -lehdessä.
Suomalaisten anarkistilehtien artikkeleita järjestäytymistavoista:
“Kuka ohjailee ketä”, Kapinatyöläinen 24, Reko Ravelan artikkeli siitä minkälaisia väärinkäsityksiä ja tietoisia valheita poliisi ja valtamedia levittävät anarkistien toiminnasta.
“Järjestäydy, eli kuinka aloitat vallankumouksen tässä ja nyt”, Kapinatyöläinen 19, kansalaistoiminnan teoriaa suoraan rautalangasta aukeaman verran.
“Käytännöllistä anarkismia: anarkistiset metodit ja anarkistiset ideat”, Kaurapuuro 14, P. Pommin tekemä kooste James Hutchinsin artikkelista “Partical Anarchy” ja Dave Nealin atikkelista “Anarchist methods versus anarchist ideas?”, vanhasta vastakkainasettelusta työväenliike- ja kollektiivianarkismin metodiristiriidasta modernista näkökulmasta.
“Vallankumous vai vallan kumous”, Kaurapuuro 13, provosoiva artikkeli jossa Kali P. Nallinen hyökkää perinteistä vallankumouksen ideaa vastaan, ja esittää toisenlaisia malleja vallan tuhoamiselle.
Suuri osa anarkistiliikkeen sisäisestä keskustelusta viimeisen 200 vuoden aikana on koskenut nimenomaan järjestäytymistapoja. Järjestöllistä toiminnan mallia ajavat mm. Arsimov, Mahno ja kumppanit pamfletillaan the “Platform of Anarchist Organisation” vuodelta 1928, Bookchin tekee samaa vittuilukokoelmassaan “Social anarchism versus lifestyle anarchism” vuodelta 1995, molemmat kannattaa lukea netistä. “Vastapuolen” näkökulmaa löytyy Kaurapuuro nro 13:ta artikkelista ja sen viitteistä.
Mainio paketti on Ruotsin anarkistien “Lila svarta,” joka on samantyylinen aktivistin opas kuin Suomessa julkaistut “Kun edustajat eivät riitä” (toim. Olli Tammilehto), “Nuoren luonnonpuolustajan käsikirja” (Oscar Alarik, kääntänyt Esa Mäkinen) ja “Kansalaistottelemattoman opas” (Preesens-kustantamo), mutta on suunniteltu nimenomaan radikaalia toimintaa silmälläpitäen.
Suomalaisten järjestöjen lähihistoriaa ja järjestäytymistapakeskustelua
“Ruohonjuurista elämänpuuksi – suomalainen vaihtoehtoliikehdintä,” Tuula Heima-Tirkkonen, Tarja Kallio-Tamminen, Tove Selin, Vihreä Sivistysliitto ry, Kosmos 1996. Ainoa julkaistu yritys luoda kokonaiskuvaa, ja silti aika hajanainen. Olennaisesti kuitenkin minua vanhemman sukupolven juttuja.
“Ulos Häkeistä – kaksi näkökulmaa uuden eläinliikkeen sisältä.” Joni Purmonen ja Salla Tuomivaara, Tammi 1998. Koska kohderyhmä ei ole liike itse, ei kannata etsiä kovaa debattia järjestäytymisen muodoista….
-Eläinoikeusliikkeestä on tehty graduja ja erilaisia tutkimuksia tusinoittain, näistä voisi mainita esimerkiksi Panu Luukan “Ei ole oikeutta, on vain me – Suomalainen eläinoikeusliike”. Tämä on ollut luettavissa osoitteessa http://www.helsinki.fi/~luukka/eo.htm, mutta nyt voi olla että tutkijan käyttäjätunnus on vanhentunut.
-Näkemykseni Maan ystävien syntyprosessista perustuu myös Risto Isomäen vuonna 1994-1995 kirjoittamiin artikkeleihin “Miksi tarvitsemme vahvan jäsenyysorganisaation” ja “Miksi kannatan edustuksellista demokratiaa”. Olli Tammilehto on kommentoinut Maan ystävien järjestäytymistapoja syksyn 1996 jäsentiedotteessa kirjoituksessa “Demokratiaan käytännössä – miten äänet yhdistyksille” ja jäsentiedotteessa 3/1997 kirjoituksessa “Voimamiehiä vai läheisryhmiä”. Sekä Maan ystävien että Oikeutta eläimillen suora toiminta-keskustelua löytää järjestöjen jäsenlehdistä vuosilta 1995-1999.
-Muutoksen kevät on kirjoittanut järjestäytymistavoista mm. ikisarjan “Ympäristövallankumouksen aatteelliset perusteet” osissa 1 ja 6 (molemmat vallankumouksellisuudesta), muita aihetta sivuavia artikkeleita Olli Tammilehdon “Ketkä ovat realisteja” numerossa 1, Jaana-Mirjam Mustavuoren “Eläinoikeuskeskustelun terävät kulmat” numerossa 8, Anton Montin ja Otso Kivekkään “Miksi alueellisuus” numerossa 11 sekä useat naisnumeron (7) artikkelit.
-Sosialistiliitto – agitaatiovihkonen, “Tätä mieltä me olemme”.
-Itsenäisten Antifa-ryhmien kritiikkiä keskusjärjestöä vastaan löytää mm. oululaisesta Antifasisti-lehdestä, joka ilmestyi vuosien 1994 ja 1995 kieppeillä.
Kapinatyöläinen 