Elävä kaupunkikulttuuri vaatii ihmislähtöisen ja monimuotoisen kansalaistoiminnan edistämistä siten, että kunnioitetaan omaehtoisuutta ja kulttuurin näkyvillä kukoistamista niillä paikoilla, jossa ihmiset liikkuvat ja viettävät aikaansa muutenkin. Kaupunkiin ei voi ajatella tiukkaa yleistä normistoa. Joka tällaista esittää on yleensä vain pukenut edustamansa erityisintressit yleisyyden valeasuun. Kaupunkitilassa vaikuttaa kaksi eri tasoa – unelmointi ja eläminen. Omaleimaisuuden ja elinvoimaisuuden luonnehtimat ainutkertaiset paikat saavat haastajansa markkinoiden yhtenäistämisen, normiohjauksen ja enenevässä määrin lainsäädännön pelkistämistä anonyymeistä, kuolleista tiloista.

Vallankäyttö tulee esille näkyvänä suunnittelussa ja kaavoituksessa, näkymättömänä puistonpenkkien poistamisessa ja “Oleskelu kielletty!” -kylttien asentamisessa. Oikeutta kaupunkitilassa olemiseen ja tilan määrittelyyn loukataan. Oikeutta näkymiseen ei ole eikä merkkejä olemassa olosta saa jättää. Kaupunkia ei kuitenkaan voi vain rakentaa. Se tarvitsee myös arkkitehtinsa ja elämäntaiteilijansa, jotka eivät ole asiakassuhteessa toimeksiantajaansa vaan suhde määrittyy omakohtaisuutena. Elävässä kaupungissa on oikeus lähteä ja liikkua yhteisöstä toiseen. Sillä on herkkyyttä muuttua.

Hyökkäyksiä kaupungissa

Nuorisokulttuuria vastaan 90-luvun viimeisinä vuosina hyökkäyksen aloittanut Helsingin kaupungin Rakennusviraston vetämä Stop töhryille -projekti on ehkä hieman joutunut rauhoittumaan. Viime aikoina eivät ainakaan liisteröijät ole enää joutuneet juoksentelemaan karkuun kampanjaa katutasolla toteuttamaan palkattuja väkivaltaisia ja siviilipukuisia vartijoita. Myös huvitusta aiheuttaneet propagandasivut on poistettu netistä ja korvattu vain yhteystiedoilla.

Kuitenkin pinnan alla kuohuu. Projekti on kevättalvella lähettänyt 40 000 Helsingin kaupungin työntekijän seuraamaan sähköpostijärjestelmään “Töhryjen bongaus lomakkeen” eli vasikointikaavakkeen, jolla voi ilmoitella havaitsemistaan “töhryistä”. On hyvin kyseenalaista yrittää tällä tavalla kaapata kaupungin työntekijöiden resursseja tärkeämmiltä asioilta naapuruston tarkkailuun.

Hallitus on tehnyt esityksen (HE 20/2002) järjestylaiksi, joka säätäisi sekä monenlaisen toiminnan että monien esineiden hallussa pidon julkisella paikalla rangaistavaksi ja kumoaisi kunnalliset järjestyssäännöt. Jopa spraymaalikannun kantaminen ilman hyväksyttävää syytä kriminalisoitaisiin kuten myös julkijuopottelu, metelöiminen ja ylipäänsä “yleisen järjestyksen ja turvallisuuden” häiritseminen.

Keskeistä on lain luonne yleisen järjestyksen ja turvallisuuden edistäjänä, mikä tarkoittaa toisin sanoin häiritsevään ja uhkaavaan toimintaan ja käytökseen puuttumista. Kuka on ollut määrittelemässä, mitä nämä häiriötekijät ovat, ja kenen niihin on tarkoitus puuttua? Lain mukaanhan poliisi edelleen tätäkin lakia valvoisi, mutta yksityiset vartiointifirmat voisivat joiltain osin valvoa järjestystä ja turvallisuutta toimialueellaan, kuten kauppakeskuksessa tms., ja niiden välittömässä läheisyydessä. Ongelmana on, että hölmömmät vartijat vain luulevat, että he voivat itse tulkita, mihin saakka “välitön läheisyys” ulottuu, vaikka laissa etäisyyksiä ei tarkasti olekaan määritelty. Tämä johtaa nykyistenkin kokemusten perusteella perusteettomien ja mielivaltaisten poistumiskehotusten jakeluun, kun vaikkapa menet kuvaamaan vartijoita käsittelemässä asunnotonta ostoskeskuksen edessä, sillä perusteella että häiritset valokuvaamisellasi vartijoiden työtä.

Vartijoiden koulutuksessa ei juuri ole hurraamista. Pahimmillaan vartioimaan pääsee vain kipasemalla poliisiasemalla hakemassa otteen rikosrekisteristä ja allekirjoittamalla työsopimuksen. Tästä onkin seurauksena vartijan työssä kaikenlaisia mielenkiintoisia seikkoja, kuten ihmisten perusoikeuksiin puuttumisia. Vartijat ovat suurella auktoriteetillaan yrittäneet kumota sananvapautta ja muita perusoikeuksia muun muassa kieltämällä Ruokaa ei aseita -tapahtumasta kertovien lentolehtisten jakelua metroasemalla hengaileville asunnottomille. Myöskään jokaisen oikeus valokuvaamiseen yleisellä paikalla ei ole ollut vartijoiden tiedossa, kun he ovat yrittäneet vaatia, jopa aina takaa ajamalla, meheviä otoksia sisältäneitä filmirullia itselleen. Sen sijaan itsestään selvää heidän mielestään on demokratiaa kaventava ja vähentävä kameravalvonnalla pystytetty Panopticon-vankila, jossa kameran silmän alla kaupunkilaisen valtaa ambivalentti kokemus, tunteako turvaa vai vaaraa tai suojaa vai pelkoa. Miksi aina käykin niin, että kuvamateriaali kummallisesti katoaa, kun kyse on viranomaisten väärinkäytöksistä?

Brasiliassa on näitä talouden dynamiikkaa ylläpitäviä pelon tehtailijoita varsinainen armeija: yksityisten vartiointifirmojen palveluksessa on henkilöitä viisi kertaa enemmän kuin maan asevoimissa. Laki ja järjestys on yksityistetty, mutta kuitenkin yhteiskunta on edelleen erittäin epäoikeudenmukainen ja ihmiset kokevat pelkoa.

Nollatoleranssi ei mitään uutta luo

Lakiesityksellä ei katsota olevan taloudellisia vaikutuksia. Resursseja ei siis erikseen varata lain päämäärien toteuttamiseksi, mutta annetaanpa kuitenkin poliiseille ja vartijoille työkalu, jolla toteuttaa mielihalujaan epämiellyttäviksi kokemiaan ihmisiä vastaan.

“Esityksellä ei ole vaikutuksia eri kansalaisryhmien asemaan”, arvioidaan esityksen perusteluissa. Kuitenkin lakiehdotus ja nollatoleranssi yleensä kohdistuvat juuri köyhempien jokapäiväiseen elämään asettaessaan oleskelurajoituksia julkisiin paikkoihin yrittäen ajaa ihmisiä kaupallisten palveluiden pariin ostoskeskuksiin, kahviloihin ja muualle, jossa ohjelmoiduksi elämän tarkoitukseksi on pelkistynyt kuluttaminen. Kyse on siis oikeudesta kaupunkitilaan.

Ostoskeskuksia puolustellaan kaupallisuuden poissulkevaan olemukseen perustuvalta kritiikiltä sillä, että ne itse asiassa luovat ihmisille vapaa-ajan palveluita. Kuitenkin puolijulkisiksi tiloiksi väitetyissä ostoskeskuksissa siedetään erilaisuutta, kuten nuoria, maahanmuuttajia ja työttömiä, vain niin kauan, kun he eivät kyseenalaista itselleen annettua roolia kuluttajina ja esitä ääneen eriäviä mielipiteitä. Joku shoppailija on joskus ihmetellyt, miksi ostoskeskuksissa on penkkejä, jos niillä ei saa istua. Vain tunnelman takiako?

Turva-arkkitehtuurilla pelon maantiedettä

Turvallisuusajattelun tunkeutumisesta myös viheralueiden hoitoon on seurauksia elävän kaupunkikulttuurin kukoistukseen. Tienvarsikasviston, kaupunkimetsien ja muiden “joutomaiden” ja “pöheikköjen” parturoiminen turvallisuuden nimissä ja muuttaminen vihreiksi autiomaiksi eli nurmikoiksi johtaa ekologisesti tärkeiden pienalueiden ja elinympäristöjen tuhoutumiseen.

Joutomaat ohdakkeineen, nokkosineen, marunoineen, pajuineen, leppineen, vattuineen ym. pusikkoineen ja pöheikköineen ovat loistavia biotooppeja luonnonvaraisille eliöille ja juuri niissä on luonnon monipuolisuus suurimmillaan kaupunkialueilla. Kaupunkiluonto joutuu kustantamaan epäonnistuneen sosiaalipolitiikan seuraukset aivan kuten graffititaiteilijat joutuvat kärsimään yhteiskunnan eriarvoisuudesta kumpuavan pelon syntipukkeina. Eipähän pääse eläimet häiritsemään eikä pelottelemaan porvareita puistoissaan.

Erikoisvartioiduissa ja turvallisuudella mainostettavissa asuinalueissa on oleellisinta niiden vapaaehtoisen eristäytymisen heijastamat vaikutukset toisaalla. Vain rikkaille tarkoitettujen aidoilla ympäröityjen ja vartiofirmojen valvonnanalaisten asuinalueiden rakentaminen lisää eriarvoisuutta ja heikentää palveluja köyhemmillä alueilla kaupunginosien välisen tulojakauman kärjistyessä. Pelon maantieteen tuottama turva-arkkitehtuuri näyttäätyykin nyt päämääriltään ennen kaikkea omaisuuden suojeluun, ihmisten kontrollointiin ja epäluottamuksen tuottamiseen pyrkivänä.

Rikkaiden omistusoikeuksia turvaava ja maksullinen, valikoiva kontrolli luo pseudoturvallisuutta; vartijathan välttelevät “turvallisuusuhkiin” puuttumista oman toimialueensa ulkopuolella ja mielellään ajavat karkuun, ellei luvassa ole helppoa mahdollisuutta pahoinpidellä yksinäinen wraittari. Sairainta esityksessä järjestyslaiksi on, että poliisille kaavailtua oikeutta puuttua spraymaalien hallussapitoon perustellaan kirjaimellisesti siten, että näin “voitaisiin monia turvallisuutta vaarantavia töhrimisiä estää ennalta”.

Arkipäivän vastarintaa

Järjestyslakiehdotuksen mukaan “uhkaava käytös julkisella paikalla” tulisi myös rangaistavaksi teoksi. Tähän liittyen on syntynyt toimintaidea viihtyisämmän ja turvallisemman liikennekulttuurin puolesta. Lain toteutuessa sitä voisi soveltaa suojateiden yli vahvemman oikeudella -jalankulkijoista suuremmin välittämättä- jyräävien autoilijoiden rikkomuksiin puuttumiseksi. Uhkaavan käytöksen videoiminen ja runsaan kuvamateriaalin toimittaminen poliisille rikosilmoituksen todisteeksi ainakin tekisi lakiehdotuksen naurunalaiseksi. Poliisi tuskin kuitenkaan ryhtyisi kaupunkilaisten turvallisuutta suojateillä tämän johdosta takaamaan.

Sinänsä lakiehdotus ei tuo kovin paljon uutta kontrollointia. Suuri osa asioista, joihin ollaan puuttumassa, ovat jo nytkin laajalti pannassa suurimpien kaupunkien järjestyssääntöjen ansiosta. Koko maan kattavan lain säätämisen kunnallisten järjestyssääntöjen tilalle voi nähdä osana maanlaajuista kaupungistumista. Kaupunkikulttuurin ymmärtämiseksi ei enää riitä ympäristön tarkkailu vain omasta asunnostaan käsin: kotini on linnani on romahtanut ja kuuluu menneeseen maailmaan kaupunkien ja maaseutujen välisen yhteyden muodostuttua yhä monisyisemmäksi. Vaikka sinänsä näkökulman ulottuminen yhä laajemmalle keskus/periferia-jaottelun tuolle puolen vaikuttaisikin hyvältä, esitys järjestyslaiksi on kuitenkin väline, jolla ihmisten kontrollointia pyritään laajentamaan yli koko kaupunkimaailman. Esitys ei sinänsä sisällä mitään uusia ulottuvuuksia ihmisten oman elämän hallintaan ja sosiaalisen kanssakäymisen luomiseen. Tarvitaan siis vahvaa arkipäivän vastarintaa, jolla mitätöidään naurettavat kontrollipyrkimykset ja estetään tai ainakin vaikeutetaan uusien huononnusten säätämistä.

Elävän kaupungin tunnistaa onnellisista ihmisistä tanssimassa kaduilla.

Rocco Siciliano

Juliste kaupallisista väkivaltapalveluista:
http://www.geocities.com/antifalck/

Advertisements