Syskuun kymmenentenä päivänä vuonna 2016 Jimi Karttunen sattui kulkemaan Suomen vastarintaliikeen katutapahtuman ohi Helsingin keskustassa. Nähtyään natsit hän ilmaisi inhonsa natsismin ihmisvastaista ideologiaa kohtaan. Tästä hän hän joutui maksamaan hengellään. Asema-aukio muuttui tapon jälkeen muistopaikaksi, sille mitä äärioikeisto tarkoittaa käytännössä.

Kun uutiset vihdoin tavoittivat vallanpitäjät, he tuomitsivat yhteen ääneen väkivallan ja “ääriliikkeet”. Näimme nopeasti paniikinomaisen reaktion, jolla tapahtunut yritettiin epäpolitisoida. Väkivallan tuomitsivat samat ministerit, joiden politiikka on suoraa luokkaperustaista väkivaltaa suuren osan jokapäiväistä elämää kohtaan: resurssien niukennusta julkisista palveluista; palkkojen poljentaa; työttömien kyykytystä ja pakkotöitä; pakolaisten karkotuksia ja ennen kaikkea äärioikeistolaisten hyväksymistä osaksi hallitusta.

Tapahtumien poliittisen luonteen kieltäminen raivaa tilaa kaikkien ulkoparlamentaaristen liikkeiden repressiolle katsomatta mitä ihanteita ne vaalivat. Sen sijaan että puhuttaisiin konkreettisista poliittisista liikkeistä ja niiden tavoitteista tai toimintatavoista, pyritään kaikki liberaalin edustuksellisen parlamentarismin ulkopuolella oleva toiminta leimaamaan väkivaltaisten nuorten miesten järjettömyydeksi. Tällainen puhe ei ole pelkästään tehotonta uutta äärioikeistoa vastaan, vaan se on suora uhka kaikkea työväenluokan poliittista kulttuuria vastaan. SVL:a voidaan pitää esimerkkinä, kun kaivataan ennakkotapausta tulevalle “ääriliikehdinnän” tukahduttamiselle. On kuitenkin selvää, etteivät SVL:n kaltaiset fasistit vallankumouksellisuudestaan huolimatta uhkaa nykyistä kapitalistista järjestystä.

Äärioikeisto muodostaa ainoastaan konservatiivisen jatkeen hallituksen ajamalle kurjistuspolitiikalle. Fasistisessa politiikassa on paljon samaa kuin siinä, mitä näemme nyt tapahtuvan kaikkialla Euroopassa: työläiset, ammattiliitot ja ympäristöaktivistit ajetaan ahtaalle ja luokkatietoinen yhteisöllisyys pyritään korvamaan kansallisilla identiteeteillä. Sopivaa viholliskuvaa haetaan Euroopan ulkopuolelta tulevista siirtolaisista ja sisäpuolella olevista feministeistä ja vasemmistolaisista. Leikkauksilla taataan se, että sukupuolten tasa-arvo on yhä kauempana, kun hoivavastuu kasaantuu naisille, koska kaikki muut hoivan rakenteet ovat joko tuhoutumassa tai hinnoiteltu työväen ulottumattomiin. Onnistuessaan fasistit ainoastaan veisivät johdonmukaiseen lopputulokseen sen, mitä Euroopan unionin finanssieliitin talutusnuorassa kulkevat hallitukset ympäri Eurooppaa ovat jo pistäneet alulle.

Sen sijaan äärioikeisto on todellinen uhka jokaiselle yksittäiselle anarkistille, ammattiyhdistysaktiiville, sukupuoli-, seksuaali-, tai etniseen vähemmistöön kuuluvalle sekä kaikille muille, jotka äärioikeisto katsoo vihollisekseen. Marginaalinenkin fasistinen liike voi terrorisoida katuja, vaikka pahoinpitelyt ja häirintä eivät ikinä kantautuisikaan herrasväen korviin. Sen sijaan, että osallistuisimme ääriliikediskurssiin tai vaatisimme uusia lakeja – joita poliisi valvoisi miten sattuu – äärioikeiston tukahduttamiseksi, on meidän järjestäydyttävä yhteisöllisesti ja taisteltava fasismin uhkaa vastaan niin ideologisesti kuin materiaalisestikin – kaduilla ja kynillä. Unohtakaamme siis epämääräiset puheet “ääriliikkeistä”, sillä ei ole kuin yksi ääriliike, fasismi, jonka ideologiaan kuuluu ihmisten alistaminen ja tuhoaminen.

Tässäkin Kapinatyöläisen numerossa esitellään kamppailuja ja projekteja Pyhäjoelta Ateenaan, joilla vapauteen ja tasa-arvoon pohjautuvaa maailmaa rakennetaan. Älä siis sure, vaan järjestäydy!

Advertisements