Situationistit kutsuivat Pariisin kommuunia “19. vuosisadan suurimmaksi festivaaliksi”. Se oli ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeinen kerta kun työläiset ovat ottaneet vallan johtavan teollisuusmaan pääkaupungissa. Tästä huolimatta sitä on tutkittu ja siitä on kirjoitettu kymmeniä, ellei satoja kertoja vähemmän kuin Ranskan vuoden 1789 suuresta vallankumouksesta.

Syyt ovat ilmeiset. Vuonna 1789 alkaneessa Ranskan suuressa vallankumouksessa työväestö, porvaristo ja ylempien säätyjen liberaali elementti heivasivat yhdessä feodaalisen järjestyksen ja avasivat tien kapitalismin kehitykselle. Tätä porvarillisen järjestyksen lähtölaukausta juhlitaan Ranskassa yhä vuosittaisena Ranskan kansallispäivänä, ja suuren vallankumouksen suotuisuudesta on näennäinen kansallinen konsensus.

Vuoden 1871 vallankumous sen sijaan ei ollut porvariston vaan työväestön projekti, eivätkä sitä halua muistella kuin anarkistit, sosialistit ja ”vasemmisto”. Vallankumous hukutettiin vereen. Osa henkiinjääneistä kapinallisista palasi politiikkaan. Jotkut maltillisimmista myös nousivat merkittäviin asemiin: Georges Clemenceau oli Ranskan pääministeri kahdesti 1900-luvulla. Suurin osa kommuunin ohjelmasta kuitenkin odottaa edelleen toteutumistaan.

Ranskassa oli kaksi vallankumousta myös suuren vallankumouksen ja Pariisin kommuunin välisenä aikana. Näistä vuoden 1848 tapahtumat ovat ehkä tunnetumpia, koska samaan aikaan kuohui ympäri Eurooppaa. Ranskan sisäpolitiikassa kuitenkin vuoden 1830 vallankumous oli merkittävämpi. Tuona vuonna taantumuksen selkä murtui, ja siitä lähtien jokainen uusi kapina laajensi kansanvaltaa entisestään.

Radikaalien tasavaltalaisten ja sosialistien projekti

Kommuunin aikana anarkismi ja marxismi eivät olleet vielä eronneet toisistaan poliittisina liikkeinä. Molemmat olivat osa Kansainvälistä työväenliittoa eli ensimmäistä internationaalia, muodostaen sen kaksi erillistä siipeä. Internationaali hajosi anarkistisiin ja marxilaisiin haaroihin vasta kommuunia seuraavana vuonna.

Kommuunin voimakkain sosialistinen ryhmittymä ei kuitenkaan ollut kumpikaan internationaalin haaroista, vaan blanquistit. Vuosien 1830 ja 1848 vallankumousten kokemusten perusteella Louis Auguste Blanqui oli muotoillut strategian, jossa vallankumouksen tekee tiukan hierarkisesti järjestäytynyt salaliitto. Kommuunin aikoihin 66 vuotta täyttänyt Blanqui oli ehtinyt osallistua suurimpaan osaan Ranskan kapinoista ja kuninkaan murhaamiseen tähdänneistä salaliitoista, istua vankilassa vuosikymmeniä, paeta sieltä kertaalleen ja saada ensimmäisen, elinkautiseksi muutetun kuolemantuomion. Näillä ansioillaan Blanqui oli elävä legenda. Hänet pidätettiin muutamaa päivää ennen kommuunin julistamista, mutta kommuuni valitsi hänet muodolliseksi presidentikseen ja yritti turhaan saada häntä vapaaksi panttivankeihin vaihtamalla.

Blanquistien teoria keskittyi pelkästään vallan kaappaamiseen, näkemykset siitä mitä olisi tehtävä tämän jälkeen olivat hataria tai puuttuivat täysin. Pariisin kommuunista hengissä selvinneet blanquistit pakenivat pääosin Lontooseen, missä he sulautuivat marxilaiseen liikkeeseen. Blanquismi katosi poliittiselta kentältä, mutta se uudelleensyntyi 1960-luvulla Che Guevaran ja Carlos Marighellan aseellisia sissi-etujoukkoja romantisoivana teoriana.

Suurin kommuunin poliittinen ryhmittymä olivat kuitenkin ei-sosialistiset tasavaltalaiset eli republikaanit. Ranskan vaalitapa on aina ollut enemmistövaali, minkä vuoksi politiikka oli pitkään enemmän yksilö- kun puoluekeskeistä. Tämän vuoksi tasavaltalaisilla ei ollut Pariisin kommuunin aikaan mitään internationaalin tai nykyaikaisten puolueiden kaltaista järjestöä. Jotkut historioitsijat kutsuvat heitä jakobiineiksi suuren vallankumouksen aikana kokoontuneen jakobiiniklubin mukaan, mutta tämä ei välttämättä ollut tasavaltalaisten itsemäärittely.

Kapinan taustat

Kuten monen muunkin vallankumouksen, kommuunin alun laukaisi hävitty sota. Vuonna 1870 Ranska ja Preussi ajautuivat sotaan, koska Ranska vastusti yrityksiä luoda Saksasta yhtenäinen kansallisvaltio. Ennen 1800-luvun loppua Saksa oli kokoelma pieniä prinssi-, kreivi- ja ruhtinaskuntia, joiden hallitsemisesta Preussi, Itävalta ja Ranska kilpailivat. Preussi löi Itävallan 126 vuotta kestäneiden sotien sarjassa joista viimeinen loppui 1866, ja tämän jälkeen ainoastaan Ranska oli yhtenäisen Saksan valtion luomisen tiellä.

Vuonna 1870 Preussi sai provosoitua Ranskan hyökkäämään. Ranska ei osannut odottaa joutuvansa tekemisiin maailman tehokkaimpien ja uudenaikaisimpien maajoukkojen kanssa. Kahdessa kuukaudessa Ranskan armeija oli lyöty perinpohjin, Keisari Napoleon III oli otettu sotavangiksi ja Pariisi oli piiritetty.

Vangiksi joutuneella keisarilla oli paljon poliittisia vastustajia, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja julistivat Ranskan tasavallaksi 4. syyskuuta 1870. Uutta tasavaltaa leimasi kuitenkin kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu. Kaupunkien palkkatyöläiset olivat tyypillisesti tasavaltalaisia, katolisen kirkon vastustajia ja halusivat radikaaleja sosiaalisia reformeja. Lisäksi erityisesti pariisilaiset vastustivat kaikkia Preussille tehtäviä myönnytyksiä. Maaseudun pienviljelijät taas olivat tyypillisesti monarkisteja, hartaita katolisia ja konservatiiveja. Koska suurin osa väestöstä oli maalta, antautumisen jälkeen helmikuussa 1871 järjestettyjen parlamenttivaalien jälkeen edustajista yli kaksi kolmasosaa oli monarkisteja. Pariisin edustajista kuitenkin ehdoton enemmistö oli tasavaltalaisia.

1800-luvulla armeijat kasvoivat ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa niin suuriksi, että laajat kansanjoukot piti aseistaa. Ranskan armeijan selusta oli vapaaehtoisista koostuvan kansalliskaartin vastuulla. Pariisin piirityksen aikana kaupungin puolustusjoukoista noin puolet koostui kansalliskaartista, jonka sympatiat olivat tasavallan puolella. Pariisin antautuessa 26. tammikuuta 1871 armeija riisuttiin aseista, mutta kansalliskaarti jäi aseistettuna kaupunkiin. Tuosta päivästä lähtien se hallitsi käytännössä itse itseään.

Helmikuussa muodostettu maltillinen hallitus ymmärsi radikalisoituneesta keski- ja työväenluokasta koostuvan kansalliskaartin vaaran. 18. maaliskuuta se yritti viedä Pariisista pois kansalliskaartin tykkejä. Tykit oli aikanaan osittain rahoitettu pariisilaisten lahjoituksilla ja Pariisin työläiset pitivät niitä omana omaisuutenaan. Kansalliskaarti vastusti väkivalloin tykkien viemistä, kaksi kenraalia joutui kansanjoukkojen vangiksi ja ammuttiin. Vakinainen armeija vetäytyi Pariisista, joka jäi kansalliskaartin haltuun. Hallitus siirtyi Versaillesiin, josta käsin kuninkaat olivat aikaisemmin hallinneet Ranskaa.

Kommuuni perustetaan

Kommuunin sotilaallinen kohtalo ratkesi todennäköisesti jo ensimmäisinä päivänä. Aselepoehdoissa Ranskan Loiren pohjoispuolisen armeijan koko oli rajoitettu, mutta jo 28. maaliskuuta Saksan armeijaa johtanut Bismarck antoi luvan kasvattaa kokoa miltei kolminkertaiseksi. Kommuuni kuitenkin toivoi saavuttavansa kompromissiratkaisun neuvottelemalla, eikä uskonut että vakinainen armeija olisi valmis ampumaan kansalliskaartia. Molemmat luulot osoittautuivat vääriksi, ja kun taistelut alkoivat 2. huhtikuuta, voimasuhteet olivat jo niin selvästi hallituksen eduksi ettei sillä ollut kiinnostusta neuvotteluihin.

Kommuuni ei myöskään saanut tukea muualta Ranskasta. Pariisin rinnalla kapinaan nousivat Lyon, Saint-Etienne, Le Creusot, Toulouse, Narbonne, Limoges ja Marseille, mutta näissä keskusvalta kukisti kapinat nopeasti ja Pariisi jäi yksin.

Ensi töikseen kommuuni järjesti kommuunin neuvoston vaalit. Neuvoston ehdokkaiden oli tarkoitus olla välittömästi erotettavissa. Samaten tarkoituksena oli että heitä sitoisi imperatiivinen mandaatti, eli he eivät saisi toimia äänestäjille ilmoittamansa ohjelma vastaisesti. Kommuunin neuvoston tarkoitus ei siis ollut toimia kuten parlamentti, vaan olla niin lähellä suoraa demokratiaa kuin mahdollista.

26.3. järjestettyjen komuuninvaalien osanotto noin 70% helmikuun parlamentin äänestysaktiivisuudesta Pariisissa. Moni oli lähtenyt kaupungista ja monet rikkaat boikotoivat vaaleja. Tarkoitus oli valita 90 edustajaa. 21 maltillisempaa edustajaa “paremman väen” alueilta jättäytyi pois heti tultuaan valituksi ja 5 edustajaa jäi pois muista syistä, minkä vuoksi huhtikuussa järjestettiin täydennysvaalit. Täydennysvaalien jälkeen neuvostossa oli 81 edustajaa, joista 11:ta voi pitää blanquisteina, 34:ää tasavaltalaisina ja 26 internationaalin tukijoina. Jälkimmäiset olivat pääosin proudhonilaisia anarkisteja. Ensitöikseen neuvosto rajoitti virkamiesten palkkoja, jatkoi yksityisten velkojen sekä vuokrien maksun sodanaikaista maksunlykkäystä ja korvasi asevelvollisuuden vapaaehtoisella kansalliskaartilla.

Kommuunin yhteiskunnalliset uudistukset

Kommuuni ei kahden kuukauden olemassaolonsa aikana ehtinyt tehdä kovinkaan radikaaleja uudistuksia. Merkittävämpiä tehdyistä oli kirkon ja valtion erottaminen, pantattujen käsityöläisten työkalujen takaisinluovutus panttilainaamoista, yötyön lopetus leipomoissa ja työntantajien työntekijöille asettamien sakkojen kielto.

Työläiset saivat oikeuden vallata ne työpaikat jotka omistajat olivat hylänneet, mutta omistajille varattiin oikeus korvauksiin. Toukokuussa ainakin 43:a eri työpakkaa hallittiin kollektiivisesti, ja Louvreen oli perustettu itsehallinnollinen ammustehdas. Samaan tapaan pakolaisia majotettiin asuntonsa hylänneiden porvareiden koteihin, mutta pääosin omistussuhteet jäivät ennalleen. Ranskan keskuspankki sijaitsi Pariisissa ja se rahoitti yhtälailla kommuunia kuin hallitustakin. Kommuuni ei uskaltanut vallata sen rikkauksia koska pelkäsi, että tämä johtaisi inflaation räjähtämiseen ja rahajärjestelmän kaatumiseen.

Kirkot saivat jatkaa toimintaansa sillä ehdolla, että niistä tuli kaikille avoimia kokoustiloja – monet yksittäiset toimijat tosin ryöstelivät kirkkoja ja hyökkäsivät taantumuksellisiksi koettuja pappeja vastaan omin valtuuksin. Kommuunin yhteiskunnallinen elämä pyöri paljolti kirkkojen ympärillä, niissä kokoontuvat klubit ja yleiskokoukset huolehtivat kommuunin jokapäiväisestä ylläpidosta, vastarinnasta keskushallitusta vastaan ja uudistuksia ajavien poliittisten julkilausumien kirjoittamisesta.

Naiset kommuunissa

Ranskan radikaalin naisliikkeen juuret ovat suuressa vallankumouksessa, mutta kommuunia edeltävinä vuosikymmeninä naisia oli marginalisoitu myös vallankumouksellisen liikkeen sisällä. Proudhonin ääriseksistiset mielipiteet ovat yksi esimerkki vastareaktiosta naisliiketttä vastaan. Kommuunin aikana naisten itseorganisaatio kuitenkin edistyi harppauksin, naiset järjestivät osuuskuntia, vapaan koulun, aseistetun naispataljoonan osaksi kansalliskaartia, “Naisten liiton Pariisin puolustamista ja haavoittuneista huolehtimista varten” ja osallistuivat kommuunin järjestäytymiseen kaupunginosien tasolla. Kansalliskaartin riveissä taistellut Louise Michel jäi henkiin ja karkoitettiin tapahtumien jälkeen Uuteen Kaledoniaan tyynellemerelle. Karkoituksesta hän palasi anarkistina, ja vuonna 1905 tapahtuneeseen kuolemaansa mennessä hänestä oli tullut Ranskan tunnetuin anarkisti.

Naisten liitto vaati avioero-oikeutta naisille, palkkatasa-arvoa, vaimojen ja rakastajattarien laillisen aseman yhdenmukaistamista, prostituution lakkauttamista, yhtäläistä asemaa avioliitossa ja sen ulkopuolella syntyneille lapsille ja koulutusta tytöille. Mitään näistä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa, ja kommuunin neuvoston vaaleihin osallistuivat ja ehdolle niissä asettautuivat vain miehet.

Blanquistien ja tasavaltalaisten vallankaappaus

Huhtikuun loppuun mennessä kommuunin neuvostoon oli muodostunut kahtiajako. Blanquisteista ja tasavaltalaisista koostuva enemmistö ajoi vallan keskittämistä ja jyrkempää toimintaa “vastavallankumouksellisuutta” vastaan, vähemmistö koostui lähinnä ensimmäisen internationaalin proudhonilais-anarkistisesta siivestä.

Vielä 19. huhtikuuta kommuuni julkaisi ohjelman, josta paistaa vähemmistön kädenjälki. Siinä vaadittiin koko Ranskan laajuista autonomisten kommuunien federaatiota. Kommuuni oli federalistinen, autonomiaa vaatinut kapina. Toisen keisarikunnan aikana Pariisilla ei ollut yhteistä pormestaria eikä kunnanvaltuustoa, koska keisari pelkäsi kaupungin vallankumouksellisia mielialoja. Kaupungin jokaisella 20 kaupunginosalla oli oma pormestarinsa, mikä vaikeutti asioiden hoitoa ja marginalisoi pariisin työläisiä valtakunnanpolitiikassa. Pariisilaiset vaativat enemmän päätösvaltaa heitä koskeviin asioihin, koska monarkististen maaseudun edustajien hallitsema parlamentti oli tehnyt monia kaupunkien työläisten etujen vastaisia päätöksiä. Esimerkiksi sodan aikana velat ja vuokrat oli jäädytetty, mutta tasavallan parlamentti poisti moratorion eli maksunlykkäyksen.

Pariisilaisten vaatimus autonomiasta ja federalismista oli parlamentaarista demokratiaa vastustava voima. Pariisilaiset olivat varmoja siitä, että konservatiivisten monarkistien hallitsemalla parlamentilla ei ollut oikeutta tehdä työläisten vastaisia päätöksiä, siitä huolimatta että parlamentti oli valittu ”demokraattisilla vaaleilla”. Pariisilaiset olivat valmiita tarttumaan aseisiin tämän vakaumuksensa puolesta.

Toukokuun alussa kommuunin neuvoston enemmistö sai kuitenkin linjansa läpi, ja perusti “Yhteishyvän valiokunnan” 1700-luvun suuren vallankumouksen aikaisen diktatorisen hallinnon mallin mukaan. Valiokunnassa viidestä jäsenestä kolme oli tasavaltalaista ja yksi blanquisti. Anarkistishenkinen vähemmistö kieltäytyi hyväksymästä valiokuntaa ja menetti kaiken sananvaltansa. Vaikka Yhteishyvän valiokunta ei ehtinyt aloittaa täysimittaista terrorikampanjaa “sisäisiä uhkia” vastaan, suunta oli selvä. Suora demokratia oli vaihtunut diktatuuriin, aivan kuten tapahtui Venäjän vallankumouksen jälkeen 50 vuotta myöhemmin.

21. toukokuuta keskusvallan joukot tunkeutuivat Pariisiin ja alkoi “verinen viikko”, jonka aikana armeija murskasi kommunardien vastarinnan katu kadulta ja kortteli korttelilta. Arviot kuolleiden kommunardien määrästä vaihtelevat 7000 ja 30 000 välillä. Kesti yli vuosikymmenen ennen kun Ranskan työväenliike oli toipunut tästä katastrofista. Ranskan anarkistiliike ei ole koskaan saavuttanut uudestaan samaa vaikutusvaltaa, joka sillä oli kommuunin aikana.

Johtopäätökset kommuunin tappiosta

Anarkistien ja autoritaarien analyysit kommuunin epäonnistumisista ovat täysin vastakkaisia. Marx kritisoi kommuunia sotilaallisesta päättämättömyydestä ja siitä ettei keskuspankin varallisuutta käytetty hyväksi. Tähän kritiikkiin on helppo yhtyä. Vuonna 1921 kirjoittamassaan “Pariisin kommuunin oppitunneissa” Lev Trotski esitti analyysin, joka oli suoraa jatkumoa kommuunin Yhteishyvän valiokunnalle: “…vahva johtava puolue on välttämätön…. kommunardeilta puuttui metodin selkeys ja keskitetty johtava organisaatio. Siksi he hävisivät.”

Tässä suhteessa Trotski eroaa täysin Marxista ja Engelsistä, jotka kirjoittivat kirjoituksessaan “Pariisin kommuunista”, että “mikään ei voisi olla vieraampaa kommuunin hengelle kuin yleisen äänioikeuden korvaaminen hierarkisella järjestelmällä”.

Kommuuni perusti Trotskin vaatiman diktatuurin, mutta se ei sitä kyennyt pelastamaan: diktatuurit ovat aina etevämpiä taistelemaan kuviteltuja sisäisiä vihollisia, kuin todellisia ulkoisia vihollisia vastaan. Lenin, Trotski ja muut bolshevikit ovat selvästi ennemminkin blanquistien ja kommuunin tasavaltalaisten kuin Marxin ja ensimmäisen internationaalin kummankaan siiven aatteellisia perillisiä.

Kommuunin teki mahdolliseksi hävityn sodan aiheuttama legitimiteettikriisi, työväenluokan aseistaminen osana sotaponnistuksia ja syvä kahtiajako agraarisen enemmistön ja urbaanin työväenluokan välillä. Kaikki nämä olivat olosuhteiden määrittelemiä tekijöitä. Kommuunin häviö johtui kuitenkin myös tekijöistä joihin voi vaikuttaa: vitkuttelusta sotilaallisen hyökkäyksen suhteen ja vallankumouksen jättämisestä puolitiehen, mikä mahdollisti kommuunin autoritaarisempien toimijoiden tekemän vallankaappauksen toukokuun alussa.

Anarkisti Pjotr Kropotkin kritisoi kommuunia puolitiehen jääneistä uudistuksista, ja näkee niissä osasyyn kommuunin kohtaloon. Hän kirjoitti: “Vuonna 1871 Pariisin asukkaat… alistuivat hallitusfetisismille ja loivat itselleen hallituksen. Seuraukset ovat kaikille selviä…. oli pakko käydä keskusteluja silloin kuin toiminta olisi ollut tarpeen, se tilanneherkkyys mikä riippuu jatkuvasta kontaktista joukkojen kanssa menetettiin, ja (edustajat) taantuivat poliittiseen impotenssiin. Etääntyessään vallankumouksen keskipisteestä, joukoista, he itse halvaannuttivat joukkojen aloitekyvyn.” Pariisin kommuunin kokemukset vakuuttivat anarkistit lopullisesti siitä, ettei valtiovallan haltuunotolla voi saavuttaa mitään.

Antti Rautiainen

Kirjoitus on julkaistu alunperin Kapinatyöläinen #45 (1/15) -lehdessä.