Carrara on vajaan 65 000 asukkaan kaupunki Pohjois-Italiassa, Toscanan maakunnassa. Kaupungin nimi yhdistetään ympäri maailmaa sitä ympäröiviin marmorilouhoksiin, joista on jo ainakin 2300 vuoden ajan louhittu suuresti arvostettua Carraran marmoria. Carraralaisesta marmorista on tehty mm. antiikin Rooman tärkein temppeli Pantheon, Michelangelon kuuluisin veistos David ja Finlandia-talon ulkoseinät. Carraran seudun toiseksi kuuluisin ilmiö on sen poikkeuksellisen voimakas ja sitkeä anarkistinen liike. Vuonna 1882 tuoreen Italian valtion sisäministeri arvioi, että maan kymmenistä tuhansista anarkisteista useampi kuin joka viides asui Carraran seudulla. Yli vuosisata myöhemmin, vuonna 1986, Chicago Tribune -lehden Uli Schmetzer raportoi, että vaikka Carrarassa oli tuolloin ”vain” noin 1200 ”rekisteröityä anarkistia”, ”lähes joka neljännen aikuisen ihmisen uskotaan sympatisoivan liikettä”. Vuonna 2014 matkailubloggaaja ”Girl in Florence” kertoi anarkismin vankan aseman kaupunkilaisten sieluissa olleen eräs ensimmäisistä asioista, jotka hän kaupunkiin tullessaan oppi.
Marmori ja anarkismi liittyvät Carrarassa kiinteästi toisiinsa. Ilman marmorilouhoksia Carrara ei olisi ”anarkismin pääkaupunki maailmassa” (kuten matkailusivusto ”A Path to Lunch” julistaa), eikä Finlandia-talossa olisi marmoria ilman anarkistien lukemattomia työtunteja. Anarkistinen liike asettui vuonna 1873 Carrarassa juuri marmorilouhoksiin, eivätkä marmorinlouhijat ole aatetta sen koommin hylänneet. Voidaan jopa sanoa, että Carraran marmorinlouhijoiden keskuuteen kehittyi ainutlaatuinen alakulttuuri, jossa aktiivisuus kansainvälisessä anarkistisessa liikkeessä on aina näytellyt keskeistä roolia. Tähän ovat vaikuttaneet monet asiat paikallisesta kansanperinteestä paikalliseen geologiaan saakka. Marmorinlouhinta Carrarassa sai teollisia mittasuhteita jo antiikin Rooman aikana ja seudun asukkaat ovatkin perinteisesti pitäneet itseään roomalaisten orjien jälkeläisinä. Valtiovalta on siksi nähty kautta vuosisatojen ennen kaikkea vierasta eliittiä edustavana pakkovaltana.
1800-luvulla marmorinlouhinta asetti toteuttajilleen tukun vaatimuksia, jotka kaikki olivat omiaan ruokkimaan omanarvontuntoa, solidaarisuutta, päättäväisyyttä ja taisteluvalmiutta louhosten työläisten keskuudessa. Marmorin geologisten ominaisuuksien vuoksi työ oli erittäin raskasta ja vaarallista, mutta samalla kuitenkin myös suurta ammattitaitoa vaativaa. Perinteinen tapa louhia marmoria perustui halkeamien paikallistamiseen ja laajentamiseen vaikeasti lohkeavan kiven pinnasta, sekä kokemuksen tuomaan asiantuntemukseen siitä kuinka marmorin kiderakenne ohjaa järkäleiden lohkeamissuuntia. Maallikon silmälle lähes näkymättömien halkeamien ja intruusioiden huomiotta jättäminen saattoi johtaa jopa tuhoisiin kivivyöryihin. Työn vaatima hienovarainen vuorovaikutus kiven kanssa johti jo varhain metafyysisiin johtopäätöksiin asioiden tilasta maailmassa. ”Jopa kivet ovat anarkisteja”, kerrotaan carraralaisen anarkistin Galileo Pallan (1865–1944) kuvanneen marmorilouhosten todellisuutta. Työmenetelmät ovat sittemmin koneellistuneet, mutta marmorinlouhinta edellyttää yhä edelleen suurta määrää kokemuksen myötä kertyvää hiljaista tietoa. Antropologi Alison Leitch kuvasi 1990-luvulla, kuinka niin nuoret kuin vanhatkin carraralaiset marmorinlouhijat näkivät työnsä sisäänrakennetusti luovana toimintana, vastakohtana tehdastyön yhdenmukaistaville rutiineille.
Kapinasta työtaisteluihin
Työpäivät olivat 1800- ja 1900-luvun vaihteessa louhoksilla tyypillisesti jopa 15 tunnin pituisia ja talvisin raadanta vaihtui työttömyyteen ja nälkään sään estäessä työt louhoksilla. Kuolemaan johtaneet tapaturmat olivat varsin yleisiä. Paikallinen historioitsija Renato Mori laski 1950-luvulla että jokaista Carrarassa louhittua 20 0000 marmoritonnia kohti oli ainakin neljä työmiestä kuollut ja yksitoista loukkaantunut vakavasti. Marmorilouhosten omistajat eivät ottaneet työssä vammautuneista työntekijöistä minkäänlaista vastuuta. Louhoksella vakavasti loukkaantuneet työntekijät kuljetettiin perinteisesti lähimmälle ensiapuasemalle siirtämällä heidät improvisoiduilla paareilla työtovereidensa muodostamaa ihmisketjua pitkin alas vuorenrinnettä. Suurin osa marmorinlouhijoista asui perheineen täyteen ahdetuissa taloissa marmorilouhoksia ympäröivissä kylissä.
Carraran anarkistiset marmorinlouhijat nousivat ensimmäisen kerran suuren kansainvälisen huomion kohteeksi vuonna 1894. Sisilian Työläisten liittojen (Fasci dei Lavoratori) ajauduttua tammikuussa 1894 täysimittaiseen yhteenottoon Italian hallituksen joukkojen kanssa Carraran seudun marmorinlouhijat nousivat yhdessä lähiseutujen sahatyöläisten kanssa kapinaan sisilialaisten tueksi. ”Lunigianan” kapinaksi nimetyssä tapahtumassa marmorinlouhijat menivät lakkoon 13.1.1894 ja pyrkivät Carraran kaupunkiin protestikokoontumiseen, joutuen kuitenkin carabinieerien pysäyttämiksi. Tuhannet lakkoilevat marmorinlouhijat alkoivat tämän jälkeen hyökätä pienempinä ryhminä carabinieerien kasarmeille, verotusasemille ja muihin vihattuihin hallituksen kohteisiin. Kovapintaiset työläiset saavuttivat aluksi menestystä yhteenotoissa, mutta voitot jäivät lyhytikäisiksi. Tammikuun 16. päivä suuri armeijan osasto valtasi kaupungin takaisin hallitukselle. 11 kapinallista kuoli joukkojen tulituksessa ja 464 marmorinlouhijaa tuomittiin myöhemmin vankeusrangaistuksiin, joiden pituus vaihteli vuodesta 30 vuoteen. United Press -uutistoimiston kirjeenvaihtaja kävi kapinan jälkimainingeissa Carrarassa äimistelemässä marmorilouhosten ja marmorikylien kurjia olosuhteita. Hän väitti marmorinlouhijoiden joukossa olleen runsaasti entisiä vankeja ja lakia paossa olevia, koska työnjohtajien oli työn vaativuuden vuoksi pakko ottaa louhoksille kaikki työhön riittävän vahvoilta ja kestäviltä vaikuttavat hakijat.
Viranomaisten jatkuvista tukahduttamisyrityksistä huolimatta Carraran anarkistinen liike sai Luginianan epäonnistuneen kapinan jälkeen uutta puhtia anarkosyndikalismin noususta. Vuonna 1902 marmorinlouhijoiden liiton menestyksekäs lakko toi työläisille ensimmäisen työehtosopimuksen. Vuonna 1911 uusi lakkotaistelu toi työläisille osittaisen korvauksen huonon sään aiheuttamista työpäivien menetyksistä sekä aikakaudelle ennenkuulumattoman 6 tunnin ja 40 minuutin työpäivän.
Marmorin kysynnän suhdanneherkkyyden vuoksi työläisten asema on kuitenkin pysynyt vaihtelevana ja epävakaana läpi vuosikymmenten. Asiaan on vaikuttanut myös kaikkein kysytyimpien marmorilaatujen vähittäinen loppuminen seudulta. Leicht kuvasi vuonna 1999 kuinka marmorin maailmanmarkkinahinnan lasku ja kiristyvä kansainvälinen kilpailu johtivat louhoksilla jatkuvaan työturvallisuuden laiminlyöntiin ja kasvavaan määrään tuhoisia onnettomuuksia, joita louhinnan koneellistuminen pikemminkin edesauttoi kuin ehkäisi.
Anarkistiset partisaanit
Anarkistien rooli Toisen maailmansodan aikaisessa vastarintaliikkeessä on asia, jota ei voi olla mainitsematta Carraran marmorin anarkistisesta historiasta puhuttaessa. Maanalainen vastarinta fasistihallintoa vastaan oli luonnollisestikin Carrarassa vireää läpi Mussolinin hallituskauden, mutta, kuten muuallakin Italiassa, suurimpaan merkitykseensä se nousi natsi-Saksan miehitettyä Pohjois-Italian 8.9.1943, Italian hallituksen ja kuninkaan vangittua Mussolinin ja antauduttua Liittoutuneille. Joukko carraralaisia anarkisteja hyökkäsi Italian armeijan tukikohtaan Dogalissa, ottaen haltuunsa suuren määrän aseita ja vetäytyen hyvin tuntemilleen lähiseudun vuorille harjoittamaan sissisotaa saksalaisia ja näiden pystyttämää Salon nukkehallitusta vastaan. Carraran seudun vuorille syntyi useita puhtaasti anarkistisia partisaaniryhmiä, joiden yhteenlaskettu taistelijamäärä nousi ainakin 600:an. Ryhmät tekivät yhteistyötä muita poliittisia suuntauksia edustavien partisaanijoukkojen kanssa, säilyttäen kuitenkin oman itsenäisyytensä. Carraran seudulla oli saksalaismiehityksen aikana kova pula elintarvikkeista ja kaikesta mahdollisesta, mistä johtuen ruoan hankkiminen väestölle muodostui tärkeäksi osaksi partisaanitoimintaa. Anarkistisen Lucetti-partisaaniryhmän komentaja Uggo Mazzucchelli (marmorinlouhija, luonnollisesti) omaksui tässä keskeiseksi taktiikaksi lahjoitusten kiristämisen paikallisilta suurmaanomistajilta – kuittia vastaan. Partisaanien haltuunsa ottamasta omaisuudesta laadittiin kuitti kolmena kappaleena, joista yksi annettiin ”lahjoittajalle”, yksi jäi Lucetti-ryhmälle ja yksi lähetettiin Italian vastarintatoiminnan katto-organisaatiolle, Comitato di Liberazione Nazionalelle. Keskeinen partisaanitoiminnan muoto oli myös fasistikomentajien sieppaaminen ja teloittaminen oikeudenkäynnin jälkeen.
Saksalaiset toimeenpanivat sarjan siviilien joukkomurhia Pohjois-Toscanassa elokuussa 1944 ennen vetäytymistään alueelta. Näistä tapahtumista huolestuneena Ugo Mazzucchelli teki Carrarassa paikallisen saksalaisen komentajan kanssa sopimuksen, jossa lupasi että saksalaiset jätettäisiin rauhaan, jos he vetäytyisivät kaupungista rauhanomaisesti. Näin myös tapahtui ja liittoutuneet tapasivat alueelle saapuessaan anarkistipartisaanien turvaaman kaupungin vailla saksalaisia.
Kiitokseksi vapautuksesta kaupunki antaa anarkistien yhä pitää hallussaan kaupungin parhaalla paikalla sijaitsevaa rakennusta, johon he asettuivat vuonna 1944. 1990-luvun alussa kaupunginvaltuusto jonkin aikaa horjui asiassa, mutta perääntyi massiivisten mielenosoitusten jälkeen.
Lopuksi
Carrarassa louhitaan edelleen marmoria miljoonia tonneja vuodessa. Yli puolet 650 kaupungin ympäristöön eri aikoina nousseesta marmorikaivoksesta on kuitenkin jo hylätty tai ehtynyt. Joistakin hylätyistä louhoksista on tullut turistikohteita. Turistikohde on nykyään myös Carraran elävä anarkistinen perintö, kuten mikä tahansa kaupunkia käsittelevä matkaopas tietää kertoa. Aika näyttää millaisia polkuja marmori ja anarkismi kulkevat Carraran seudulla tulevaisuudessa, yhdessä tai erikseen. Yksi asia lienee kuitenkin varma: kumpikaan on tuskin katoamassa minnekään.
Mika Sakki
Lähteitä
Anarchists in Carrara. 2010. Rivista Anarchica anno 40 n. 357.
http://www.arivista.org/riviste/Arivista/357/dossier_antifascismo7_en.htm
Hazard Ray, Robin. 2011. No License to Serve: Prohibition, Anarchists, and the Italian-American Widows of Barre, Vermont, 1900–1920. Italian Americana, Spring 2011.
Leivick, Joel. 1999. Carrara – the Marble Quarries of Tuscany. With an afterword by Alison Leitch. Stanford University Press.
Libcom. 2006. 1943–45 Anarchist Partisans in the Italian Resistance. Libcom.org 28.9.2006.
https://libcom.org/history/anarchist-partisans-in-italian-resistance
Pernicone, Nunzio. 2009. Italian Anarchism 1864–1892. AK Press.
Schmetzer, Uli. 1986. Monument To Anarchy Stonewalled. Chicago Tribune 17.8.1986.
http://articles.chicagotribune.com/1986-08-17/news/8603010441_1_monument-anarchist-assassinate
Scigliano, Eric. 2012. Michelangelo’s Mountain – The Quest for Perfection in the Marble Quarries of Carrara. Free Press.
Scigliano, Eric. 2012. May Day Anarchism Italian Style. Crosscut.com 3.5.2012.
http://crosscut.com/2012/05/may-day-anarchism-italian-style-seattle/
United Press. 1894 A Stronghold of Anarchism – Italys Action in Respect to Carrara Fully Justified. New York Times 9.1.1894.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Kapinatyöläinen #47 (1/16) -lehdessä.
Kapinatyöläinen 