Poliisin joukkojenhallintataktiikat ovat viime vuosina kehittyneet nopeaa tahtia Suomessa. Poliisi on kokeillut vaihtelevalla menestyksellä erilaisia taktiikoita syrjään jättäytymisestä ja kriittisten kohteiden suojaamisesta (esim. Kiakkovierasjuhlat 2013), dialogipoliisiin, vanhakantaiseen pamputetaan kaikki malliin (Vapaus pelissä -vastamielenosoitus 2015) ja aktiiviseen ”riskihenkilöiden” ja ”tavisten” erottelulle (esim. Stadin Derbyt 2016). Yhdistävä tekijä poliisin uusille joukkojenhallintatavoille on tiedon muutos joukkopsykologiassa, uudet ”vähemmän tappavat aseet” ja kehittynyt valvontateknologia.

Sosiaalitiede hallinnointina

Vanhakantainen käsitys joukkopsykologiasta perustui 1700- ja 1800-lukujen ranskalaiseen elitistiseen sosiaalitieteeseen, jossa [työväen]joukot nähtiin eläimellisinä massoina, joissa rationaalinen yksilö menettää hallintakykynsä ja ajautuu yhtenäisen massan vietäväksi. Moderni joukkopsykologia sen sijaan perustuu sosiaalisen identiteetin teorialle, jossa joukot nähdään kontekstisidonnaisina yhteenliittyminä, jotka koostuvat erilaisista yksilöistä ja ryhmistä, jotka saattavat jakaa jonkin sosiaalisen identiteetin, jonka mukaan he toimivat enemmän tai vähemmän systemaattisesti. Sosiaalinen identiteetti on tietyn sosiaalisen ryhmän jakama käsitys itsestään suhteessa muihin ryhmiin. Sen määrittely on yksilön ulkopuolella, vaikka se ohjaakin yksilön toimintaa ja arvoja muiden identiteettien kanssa. Se on joukkotoiminnan ja sosiaalisten suhteiden muutoksen psykologinen perusta, koska kuten muutkaan identiteetit se ei ole staattinen monoliitti vaan kontekstisidonnainen ja alati muuttuva.

Moderni joukkojenhallinta perustuu siis erojen tekemiselle ihmisryhmien välillä ja tiedolle siitä miten erilaiset sosiaaliset identiteetit vaikuttavat ihmisten toimintaan. Poliisi (tai armeija) ei enää pyri pamputtamaan kaikkia, vaan pyrkimyksenä on erotella jo ennen tapahtumaa vaaralliseksi katsotut ”riskihenkilöt” muista.

Poliisi käyttää mediaa ennen ja jälkeen tapahtumien kertoakseen tarinoita ”konfliktihakuisista ääriryhmistä”, jotka aiheuttavat vaaraa kaikille muille. Esimerkiksi Sisäministeriön vuosina 2010–2015 toiminut toimenpideohjelma väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisemiseksi kehotti paikallisia poliisitoimijoita yhteistyöhän valtamedian kanssa ja hyödyntämään sosiaalista mediaa ”positiivisesti esimerkiksi vastanarratiivien luomisessa”. Tällä poliisi pyrkii nostamaan kynnystä osallistua joukkotapahtumiin, tehdä ”ääriryhmien” toiminnasta oikeuttamatonta, tehdä aktiivisen eron rauhallisen ”kunnon kansalaisen” ja samaan tapahtumaan osallistuvan ”äärihenkilön” välille, ja legitimoimaan väkivallan käytön etukäteen ”ääriryhmiksi” leimattuja vastaan.

Suomessa poliisi on puhunut ”äärianarkisteista” erotuksena ”hyville anarkisteille” ja ”riskikannattajista” erotuksena muilla jalkapallokannattajille. Tosin viime vuosina ”anarkisteista” kokonaisuutena on tullut poliisiväkivallan hyväksytty kohde. Poliisi ei enää yritä rakentaa eroja anarkistien välille, vaan pikemminkin vahvistamaan anarkistien sosiaalista eristäytymistä muista samoja tavoitteita ajavista ryhmistä esimerkiksi rasismin ja fasismin vastaisissa mielenosoituksissa.

Dialogi on kaasua

Dialogipoliisi on Ruotsista rantautunut poliisitaktiikka, jota kehitettiin väkivaltaisen Göteborgin 2001 EU-huippukokouksen jälkeen. Göteborgissa mustablokki käytännössä tuhosi kaupungin keskustan, lukuisia poliiseja ja mielenosoittajia loukkaantui ja lopulta poliisi avasi tulen mielenosoittajajoukkoja kohti. Dialogipoliisi on osa poliisikäytäntöä, jossa poliisi pyrkii ennalta tunnistamaan ”ääriryhmien” mahdollisia johtajia, järjestäjiä ja muita ”riskihenkilöitä”. Dialogipoliisit ovat muusta toiminnasta irrotettuja kontaktihenkilöitä, joiden tarkoitus on tulla ”dialogin hengessä” keskelle mielenosoituksia rauhoittamaan, keskustelemaan, tunnustelemaan ja tunnistamaan mielenosoittajia. Ruotsissa dialogipoliisi pyrkii aktiivisesti erottautumaan muista poliiseista ja sitten ottamaan etäisyyttä ”aggressiivisten mellakkapoliisien” toiminnasta, joita eivät omien sanojensa mukaan pysty ohjaamaan. Mellakkapoliisi pidetään useimmiten parin kulman takana toimintavalmiina, jotta poliisitoiminta ei vaikuttaisi niin uhkaavalta.

Dialogipoliisitoiminta liittyy kiinteästi de-eskalaatioon, ennakoivaan seurantaan, ennakoiviin kotietsintöihin ja muuhun tiedustelutoimintaan. Suomessa poliisi ei ole tiettävästi vielä juurikaan käyttänyt ennakoivia kotietsintöjä, mutta seurantaa ja jälkikäteiskuumotusta on tapahtunut. Poliisi on myös useasti pysäyttänyt esimerkiksi jalkapallokannattajien tai mielenosoituksiin suuntaavien busseja. Suomessa dialogipoliisitoiminta on vielä nuorta, mutta se selkeästi seuraa Ruotsin linjoja. Isojen jalkapallotapahtumien yhteydessä dialogipoliisit ovat lähestyneet ennalta tunnettuja ”riskihenkilöitä” puhutellen näitä näiden etunimillä ja kyselleet kuulumisia. Antifasistisissa mielenosoituksissa dialogipoliisit ovat saattaneet kysellä ”Kuka on pahin natsi?”

Uudet lelut ja taktiikat

Samaan aikaan kun hallitus on keskittynyt leikkaamiseen ja peruspalveluiden karsimiseen (mm. lähipoliisiverkostoa on karsittu) on poliisin joukkojenhallintakalusto kasvanut kovempaa vauhtia kuin Aarnion rahakätköt Helsingin huumepoliisin johdossa. Poliisi on ostanut lukuisia panssaroituja joukkojenhallinta-autoja (mörköjä ja väreissä olevia Mersun XL-Sprinttereitä), uusia mellakkaunivormuja, paineilmalla toimivia karhunkaatoaseita (FN 303), kauko-ohjattavia tiedusteludroneja ja kouluttanut jouha-joukoista piripäisen lauman jääkaappipakastimen kokoisia Punisheria ihailevia katusotilaita. Pyhäjoen ydinvoiman vastaisen leirin häädössä poliisi tiettävästi harjoitteli sähköisen johtamisjärjestelmän käyttöä yhdessä rajavartiolaitoksen (ja rajavartiolaitoksen helikoptereiden) kanssa.

Mellakkapoliisien käyttöä pidetään usein ongelmallisena, koska se lisännee poliisivihaa sosiaalisena identiteettinä. Tästä syystä jouhat pidetään usein sivussa, kunnes tarve ilmenee, ja silloin väkivalta pyritään suuntaamaan ennalta valikoituja ryhmiä vastaan. Jouha-joukkojen tehtävänä vaikuttaa olevan ennen kaikkea isompien ihmisjoukkojen hajauttaminen pienempiin ryhmiin, joista sitten tehdään kiinniottoja saadun informaation pohjalta, sekä “häiriköiltä” luulojen pois ottaminen. Jouhien lisäksi hajauttamiseen osallistuu usein hevospoliisit, jotka pyrkivät ratsastamaan väkijoukon keskelle. Poliisi on kiinniottotilanteissa käyttänyt usein pippurikaasua, sähkölamautinta, FN 303:a (myös merkkaamiseen) ja niin sanottuja ”nappausryhmiä” eli joukkoa poliiseja, jotka pyrkivät syöksymään nopeasti mellakkapoliisirivistön takaa tekemään nopean kiinnioton.

Mellakoiden aika on ohi?

Kansainväliset huippukokoukset 2000-luvun taitteessa olivat isojen suunnitelmallisten mellakoiden kulta-aikaa. Isot joukot radikaaleja eri maista kokoontuivat paraatipaikalle median eteen näyttämään, että oligarkkisen eliitin suhmurointia ei hyväksytä. Viime vuosina tällaista ei enää ole nähty. Poliisin joukkojenhallintaopit ovat kehittyneet ja toisaalta mellakoinnilla ei saavutettu sellaisia poliittisia tuloksia, joita toivottiin. Viime vuosina Euroopan isoimmat mellakat ovat olleet lähes poikkeuksetta lähiömellakoita (lukuun ottamatta Kreikkaa vuosina 2008–2012 ja Ranskaa vuonna 2016, joissa poliisi on käyttänyt poikkeuksetta vanhaa ”hakataan kaikki” -lähestymistapaa). Lähiömellakoiden luonne poikkeaa merkittävästi konfliktihakuisista mielenosoituksista, jotka ovat etukäteen ilmoitettuja ja isosti mainostettuja tapahtumia. Lähiömellakat lähes poikkeuksetta syntyvät spontaanisti esimerkiksi vastauksena poliisin tekemiin murhiin. Niitä ylläpitää syvään juurtunut sosiaalinen identiteetti ulkopuolisuudesta, sorrettuna ja poliisin väkivallan alla elämisestä. Täten lähiömellakat ovat sosiaaliselta rakenteeltaan lähempänä 1800-luvun työväenliikettä, tai palestiinalais- ja kurdikapinallisten taktiikoita kuin aktivistisen kapitalismin vastaisen liikkeen käytäntöjä. Lähiömellakat tapahtuvat useimmiten mellakoitsijoiden omilla asuinalueilla, jolloin toisensa tuntevat kaveripiirit pystyvät toimimaan hyvän paikallistuntemuksen turvin todella tehokkaasti jatkuvasti hajaantuen ja uudelleen kokoontuen. Samanlaista pienryhmiin hajaantumista ja nopeasti isoksi massaksi kokoontumista ovat käyttäneet menestyksekkäästi esimerkiksi englantilaiset jalkapallohuligaanit ja antifasistit 1970- ja 1980-luvuilla sekä viime vuosikymmenen lopulla Moskovan antifasistit.

Poliisin jatkuvasti kehittyvä valvontateknologia, sosiaalisen median seuranta, profilointi, de-eskalaatio ja ihmisryhmien erotteluun perustuva joukkojenhallinta pakottaa kaikki joukkotoiminnasta kiinnostuneet pohtimaan syvällisesti poliisin uusien taktiikoiden heikkouksia ja vahvuuksia. Meidän tulee olla älykkäämpiä kuin älykkäimmät poliisit.

Topias Virtanen

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #48 (2/16) -lehdessä.

Advertisements