Muutaman viime vuoden aikana perinteiset mielenosoitusjuhlat eli vappu ja itsenäisyyspäivä ovat muuttuneet aiempaa kärjistyneemmiksi tapauksiksi niin kadulla kuin mediassa. Kiitos kuuluu poliisille. Kiakkovierasjuhlilla 2013 Tampereella poliisit ratsastivat hevosilla suoraan mielenosoittajia päin ja vapun 2014 kunniaksi käyttöön otettiin uusi FN 303 paineilmatoiminen projektiililaukaisin eli hengenvaarallisen kuula-ase. Vappumarssilla Helsingissä 2014 poliisi puuttui puolestaan ennennäkemättömällä tavalla anarkistien läsnäoloon karkaamalla lipun kanssa seisoskelleiden päälle. Saman vuoden itsenäisyyspäivänä Lähiöst linnaan –mielenosoitus päättyi mottiin, josta monet pääsivät pois vasta useiden tuntien jälkeen puolilta öin.

Me emme voi vaikuttaa siihen, millaista hätävarjelun liioittelua poliisi kulloinkin päättää käyttää. Meidän täytyy kysyä, kuka mielenosoituksiin uskaltaa tai voi enää tulla, jos odotettavissa on aina uusin leluin varustettu mellakkakyttäarmeija.

Jos kadulle lähtiessä on riski joutua mielivaltaisesti kiinniotetuksi, on oltava siihen valmistautunut. Silloin on oltava vapaa kaikenlaisista jokapäiväisistä hoivavastuista, liikunta- tai toimintakykyä rajoittavista tekijöistä, itsehoitoa vaativista kroonisista sairauksista ja niin päin pois. Monet niistä, joita mielenosoitusten aiheet – kuten kasvavat luokkaerot – koskevat, eivät ole tällaisessa tilanteessa.

Luokkaeroja kasvattava politiikka vaikuttaa kaikkiin meistä hieman eri tavalla. Mielenosoituksiin osallistuvat tai muutosta ajavat ihmiset eivät ole yhtenäinen ryhmä, jossa kaikilla olisi samanlaiset tarpeet ja kyvyt. Haluamme tällä tekstillä kysyä, miten voimme ottaa keskinäiset erot huomioon protestoidessamme – erityisesti myös vahvuutenamme.

Mellakkahehkutusta?

Suoralle konfrontaatiolle on paikkansa. Itsenäisyyspäivien mediajälkipyykin seuraaminen oli jopa viihdyttävää. On erityisen tärkeää, että pystymme näkemään sabotaasin ja yhteenottojen merkityksen omissa keskusteluissamme ja medioissamme, sillä valtamediat ja yleinen mielipide eivät sitä tule näkemään.

Mediamässäilyn ja omien tiedotuskanaviemme mellakka-analyysin hiljennyttyä on silti nähtävä, ettei suora yhteenotto voi olla ainoa katustrategia, jolle annamme painoarvoa. Konfrontaation vaatimus alkaa helposti luoda toimintaan normeja: käsityksen siitä, että mitä suurempi rytäkkä, sitä suuremmat saavutukset.

Parhaimmillaan kapinointi kadulla päästää irti jotain ennakoimatonta ja avaa toiminnan mahdollisuuksia muillekin kuin juuri sillä hetkellä osallistuville (sekä tietenkin jättää jälkensä EK:n tai pankkien ikkunoihin). Pahimmillaan se on vain karnevaali, väärän kuninkaan päivä, jonka aikana kadut ovat hetken väen hallinnassa, mutta jälkeenpäin entistä varmemmin palataan vanhaan järjestykseen. Voimat on käytetty, paineet purettu, ja sankaritarinoita kerätty.

Mielenosoitus voi olla valtaapitävien näkökulmasta juuri se paikka, jossa ”kansalaisten” kuuluukin olla, sillä heidän toimintaansa voidaan siinä ennakoida. He saavat ”äänensä kuuluviin”. Näin saattaa olla myös silloin, kun tapahtuman mainoksessa lentää polttopullo. Viimeisimpien isojen mielenosoitusten jälkeen tietyn kaavan mukaan kärjistyvä yhteenotto ja kiinniotot alkavatkin olla se, mitä kaikki odottavat. Odotukset vaikuttavat sekä mielenosoitusten osallistujakuntaan että poliisin mahdollisuuksiin toimia sitä vastaan – tehokkaammin.

Miksi pelaisimme samaa peliä kuin poliisi ja media? Miksi toteuttaisimme aina samaa mielenosoituskaavaa, joka päätyy hiiri ja kissa (tai possu hevosen selässä) -leikkiin? Ja miksi ennen kaikkea hyväksyisimme, että toiminnan vaikuttavuus ja vallankumouksellisuus on yhtä kuin sen lööppiarvo?

Muutos näyttää tekijöiltään

Kohuastaloiden varjoon vappumarssilla 2014 jäi anarkistinen kärryblokki, johon kutsuttiin lastenvaunujen kanssa sekä muilla keinoin kuin omin jaloin liikkuvia. ”Meitä ei pelotella hiljaisiksi! Myös mielenosoittamisen täytyy jatkossakin olla mahdollista vaunujen kanssa tai pyörätuolissa istuen! Katsotaan tapahtumissa toistemme perään, huolehditaan yhdessä turvallisuudesta ja otetaan muut osallistujat huomioon”, luki blokin kutsussa. Kutsu päättyi vaatimukseen purkaa yhdessä toiminnan esteitä.

Kärryblokki kutsui kaikkia mukaan mielenosoitukseen. Se toi epäsuorasti esiin, että kun esteellisyyttä – niin fyysistä kuin psyykkistäkin – ei mielenosoituksessa oteta huomioon, kutsutaan mukaan todellisuudessa vain osa ihmisistä.

Kaupunkitila ei näyttäydy kaikille samanlaisena toiminnan kenttänä, jonka voi yksinkertaisesti ottaa haltuun ”voittamalla” poliisin. Monille se on jo arkipäiväisissä tilanteissa ulossulkeva ympäristö. Vallankumous, joka kutsuu riveihinsä vain ”vahvat ja terveet”, unohtaa ulkopuolelle monta ihmistä ja siten myös monta uudenlaista ideaa ja toiminnan tapaa. Näin näennäisesti kaikille suunnatuista mielenosoituksista tuleekin vain harvojen näyttämö. Sitä kautta syntyneestä muutoksesta tulee näiden tekijöiden näköistä ja tarpeiden mukaista.

Jos on itse valmis konfrontaatioon, ei voi olettaa samaa kaikilta muilta. Jokaisella on omanlaisensa rajat ja mahdollisuudet toimintaan. Kenenkään panoksen ei pitäisi olla vähemmän arvokas riippuen siitä, onko hän valmis putkareissuun tai poliisin kanssa tappeluun. Tekemistä sen sijaan varmasti riittää kaikille ja olisi sääli, jos vain spektaakkeliin osallistujat saisivat siitä kiitoksen.

Kaikilla meillä on muitakin vastarinnan tapoja kuin poliisin kanssa tappelu kaduilla pari kertaa vuodessa. On tärkeää muistaa monimuotoisen toiminnan merkitys. Pysyvät vallankumoukselliset muutokset tapahtuvat vaivihkaa, mutta niiden takana on pitkäjänteisiä liikkeitä ja järjetön määrä toimintaa. Suurin muutos ei lopulta tapahdu isossa rytäkässä vaan ihmisten mielissä ja sitä kautta toiminnan tavoissa. Usein tälläinen muutos ei näy heti päällepäin, joten siihen puuttuminen asevoimin on vaikeampaa. Siksi se voi itsessään olla konfrontatiivisempaa hajottaessaan vähitellen vanhoja rakenteita. Kannustetaan itseämme ja toisiamme myös näissä toimintamuodoissa.

Toinen toisista huolehtiminen on kaiken edellytys

Mellakkapoliisi on naurettava ilmestys, mutta kykenee pelottavaan voimankäyttöön. Meidän on pystyttävä puhumaan myös pelosta. Emme saa vaatia itseltämme tai toisiltamme sitä, että voimankäytön jäljet eivät saisi näkyä meissä, että olisimme aina valmiita uuteen yhteenottoon. Jos toimimme näin, käyttäydymme kuin sotaa käyvä valtio, joka lähettää aina uudet sotilaat rintamalle uhraamaan itsensä. Luokkasota on sotaa, jossa pitää pystyä kyseenalaistamaan machomilitantit ajattelutavat.

Loppuunpalaminen, stressi ja trauma (valitettavan monelle tuttuja ongelmia) eivät saisi jäädä vain yksittäisten ihmisten itsensä käsiteltäviksi ja hoidettaviksi. Toisistamme huolehtiminen on todellista solidaarisuutta, koska kukaan ei jatkuvasti jaksa ja ehdi täysillä. Meidän tulee luoda rakenteita hoivalle, jota emme tule yhteiskunnan taholta saamaan sen jälkeen, kun olemme ylittäneet lain rajat. Pidetään purkupalavereja muutenkin kuin mielenosoitusten jälkeen. Kannustetaan ja tuetaan toisiamme ja muistetaan kuinka tärkeätä on puhua ja purkaa yhdessä vaikeita tai traumaattisia tilanteita. Kehitetään keskustelukulttuuriamme niin, ettei kenenkään – esimerkiksi sen mielenosoituksesta hiljaisesti lähteneen – kokemusta mitätöidä. Väsymystä tai pelkoa ei koskaan pitäisi joutua vähättelemään tai peittämään.

Pisteenä janalla

Mellakassa tunteet, muutosvoima ja toiminta tulevat näkyviksi, mutta muutosta itsessään ei voi rajata siihen. Ulospäin purkautuva kapina on vain yksi piste jatkuvan toiminnan janalla – mitä tapahtuu ennen mellakkaa ja sen jälkeen?

Voimme myös kehittää mielenosoituskulttuuriin liittyviä rakenteita. Yksi esimerkki valmistautumisesta ja jälkihoidosta on lakitukitoiminta. Se on myös osa työtä, joka ei näy aktivistipiirien ulkopuolelle muuten kuin sakkojen maksuun järjestettävinä tukibileinä. Lakituki kaipaa kehittämistä niin, ettei välitön tarve demon jälkeen jää spontaanisti jaksavien varaan, vaan siihen varaudutaan jo ennalta.

Mielenosoitusten suunnittelu on yhtä lailla epäkiitollista hommaa ja järjestäjät saavat usein paskaa niskaan jos aktio on jonkun mielestä epäonnistunut. Kritiikkiä pitää pystyä antamaan, mutta niin myös tukea. Tapahtumien järjestämiseen liittyvä osaaminen on usein puhuttujen ja ihmisten mieliin ja ruumiisiin kertyneiden tietojen ja taitojen varassa, koska kaikkea ei voi tai kannata kirjoittaa ylös. Miten voisimme tässä tilanteessa siirtää tietoa niin, että seuraavan tempauksen järjestäminen olisi helpompaa emmekä aina vain päätyisi toistamaan itseämme? Millä tavalla muistaisimme edellisen mielenosoituksen palautteen vielä seuraavaa suunnitellessakin? Järjestäminen on työlästä: miten varmistaa se, että olisi aikaa myös periaatteelliseen pohdintaan ja demon tavoitteiden miettimiseen, ei vain välttämättömän infrastruktuurin ja tiedottamisen hoitamiseen?

Monenlaista vastarintaa

Kaikki tässä esitetty kritiikki ei tarkoita, etteikö yhteenotolla olisi arvoa. Pienryhmissä on helppo päättää itselle sopivasta toiminnasta omaehtoisesti myös isommissa mielenosoituksissa. Tarkoituksena ei siis ole sanoa, että suora konfrontaatio olisi aina huono vaihtoehto, vaan kritisoida sitä toiminnan normina tai itsessään ylistettynä päämääränä.

Muutos vaatii kuitenkin toteutuakseen monia eri toiminnan tapoja ja tasoja, ennen kaikkea valtavasti luovuutta ja kykyä kyseenalaistaa totuttuja rakenteita. Tämä on mahdollisempaa juuri erilaisten toimijoiden kautta. Eihän anarkismi itsessäänkään ole synonyymi mustalle blokille, vaan jälkimmäinen on vain yksi anarkistisen toiminnan monista muodoista. Ei anneta toimintamme muuttua pelkäksi spektaakkeliksi.

Kärryblokki voisi olla koko mielenosoituksen kokoinen. Tämä vaatii sitä, että käännämme huomiomme välillä pois siitä, mitä media janoaa ja mitä poliisi odottaa. Se on mahdollista esimerkiksi yllätyksellisempien mielenosoitustaktiikoiden avulla, mutta samalla meidän on annettava painoarvoa myös omille jokapäiväisen elämän tarpeillemme. Joskus löydämme itsemme konfrontaatiosta tai hakeudumme siihen, mutta ei anneta sille arvoa ylitse muiden vallankumouksellisten kykyjemme.

Hannelore von Schlosswald & Taistu Vin

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #45 (1/15) -numerossa.

Advertisements