Ruotsista mallia ottaneen Feministisen puolueen mukaantulo on saanut muutkin puolueet kilvan julistautumaan feministisiksi. Mitä tapahtuu feminismille, kun se tulee osaksi puoluepolitiikkaa? Miksi kaikki feministit eivät ole innostuneet puoluefeminismistä?

Puolue passivoi

Ruohonjuuritason feministisissä liikkeissä on seksismin purkamisen lisäksi usein ollut mukana ajatus voimaantumisesta, uusien yhteisöjen luomisesta ja tee se itse -asenteesta. Ruohonjuuritason feminismissä puretaan valtarakenteita ja hajautetaan valtaa niin, että ihmiset saavat lisää vaikutusvaltaa omiin elämiinsä ja toimintaansa. Puoluejärjestelmä sen sijaan perustuu täysin vastakkaiselle ajatukselle.

Puoluejärjestelmässä valtaa keskitetään edustajille ja puolueille. Valta kasaantuu niille, joilla jo ennestään on eniten valtaa suhteessa yhteiskunnan normeihin ja siten eniten resursseja ja vähiten kynnystä nousta päättäjän asemaan. Feministinä en halua oikeutta valita pomoani vaan päästä eroon niistä hierarkioista, jotka estävät meitä yhdessä päättämästä elämäämme koskevista asioista.

Puoluetoiminta itsessään on toiminnan järjestämisen tapana kaikkea muuta kuin feministinen. Puoluetoiminta ei voimauta ihmisiä toimimaan omissa yhteisöissään yhdessä seksististen käytäntöjen muuttamiseksi. Se ulkoistaa vallan ja vastuun pois yksilöiltä ja yhteisöiltä. Se vieraannuttaa äänestäjät omasta toimijuudestaan ja vaikutusvallastaan omiin elämiinsä ja vieraannuttaa puoluetoimijat taas omista yhteisöistään. Se eristää politiikan muusta elämästä ja sulkee sen päättäjien kabinetteihin.

Idealistinenkin poliitikko omaksuu järjestelmän epätasa-arvoistavat käytännöt, koska se on edellytys niissä toimimiselle. Valtiofeminismi onkin usein uhriuttavaa pelastamista tai kontrolloivaa holhoamista. Valtahierarkian luoman etäisyyden ja epätasa-arvoisen asetelman myötä todellinen solidaarisuus on mahdotonta, koska se edellyttää tasavertaista liittolaisuutta. Mikään puolue ei koskaan tule edustamaan feminististä liikettä tai yhteisöjä.

Intersektionaalinen feminismi

Feministinen puolue väittää edustavansa intersektionaalista feminismiä. Intersektionaalisuus on feministisen teorian käsite, jolla viitataan siihen, kuinka eri valtasuhteet risteävät ja linkittyvät yhteiskunnallisessa todellisuudessa ja ihmisten kokemuksissa (tulee englannin sanasta intersection, joka tarkoittaa leikkauspistettä tai risteystä). Intersektionaalinen feminismi ottaa siis huomioon muutkin valtasuhteet kuin vain sukupuoleen liittyvät. Se tuli feministiseen keskusteluun erityisesti rodullistettujen feministien kritiikistä valkoiselle akateemiselle feministiselle teorialle, joka ei ottanut huomioon rodullistettujen kokemuksia seksismin ja rasismin linkittymisestä.

Eli ei riitä, että käsittelemme seksismiä, vaan täytyy purkaa myös rotuun, luokkaan, seksuaalisuuteen, cis-normatiivisuuteen ja vammaan liittyvää sortoa. Toinen keskeinen ajatus intersektionaalisuudessa on se, että kokemukseemme vaikuttaa se, miten eri valtasuhteet risteävät kokemuksissamme: valkoisen keskiluokkaisen naisen kokemus on täysin eri kuin rodullistetun työväenluokkaisen transnaisen ja myös sukupuoleen liittyvä sorto on usein rankempaa, kun siihen liittyvät myös muut valtasuhteet ja sorron muodot.

Feministisen puolueen intersektionaalisuus tuntuukin hyvin ohuelta, kun puolueen ohjelmasta puuttuu kokonaan luokka-analyysi. Luokan unohtaminen intersektionaalisuus-keskustelusta on yleinen ongelma ja väärin käytettynä intersektionaalisuus jää helposti tyhjäksi eri erojen luetteloksi, eikä sitä sisäistetä keskustelussa tai toiminnassa sen syvemmin. Feministinen puolue toistaa Ruotsin emopuolueen mantraa siitä, kuinka sukupuoli on olennaisempi valtasuhde kuin luokka, koska sukupuoleen liittyvää sortoa on kaikissa yhteiskuntaluokissa ja myös sosialistisissa yhteiskunnissa.

Tällainen eri sorron muotojen pelaaminen toisiaan vastaan on kaikkea muuta kuin intersektionaalista feminismiä, johon kuuluu sen ymmärtäminen, että vaikka sukupuoleen liittyvää väkivaltaa ja sortoa on kaikissa luokissa, se kohdistuu eri luokkiin eri tavalla. Toiset ovat haavoittuvammassa asemassa suhteessa siihen riippuen luokka-asemastaan, koska eri sorron muodot leikkaavat toisensa. Ei ole intersektionaalista feminismiä ilman luokka-analyysiä ja luokka-analyysi edellyttää analyysia kapitalismista.

Kapitalismi ja hyvinvointivaltion luokkakompromissi

Yksikään puolue Suomessa ei vastusta kapitalismia eivätkä edes vasemmistolaiset puolueet juurikaan enää puhu luokasta vaan ovat keskittyneet reaktiivisesti puolustamaan hyvinvointivaltion rippeitä. Pohjoismaalaiseen hyvinvointivaltioon liitetyltä valtiofeminismiltä puuttuu analyysi siitä, miten seksismi kytkeytyy kapitalismiin. Näin hyvinvointivaltiofeminismiltä puuttuu myös kaikki muutosvoima.

Feminismi osana puoluekoneistoa on parhaimmillaankin vain seksistisen ja väkivaltaisen kapitalistisen järjestelmän kiillottamista, terävien kulmien pehmittämistä puuttumatta itse sortavaan järjestelmään. Hyvinvointivaltio, josta valtiofeministit yrittävät pitää kiinni, on vain luokkakompromissi, joka on luotu ylläpitämään omistavan luokan valtaa ja vallitsevaa epätasa-arvoista tilannetta. Työväenluokalle annetaan vain sen verran armopaloja, että estetään sen nouseminen kapinaan. Hyvinvointivaltio ei ole kapitalismille vastakkainen vaan ylläpitää sitä.

Samalla tavalla hyvinvointivaltiofeminismi toimii sukupuolten tasa-arvon suhteen. Feminismiä otetaan mukaan järjestelmään vain sen verran, että saadaan vaikutelma tasa-arvoon pyrkimisestä. Feminismille ei anneta mahdollisuutta kyseenalaistaa tai muuttaa järjestelmää ratkaisevalla tavalla. Todellista tasa-arvoa ei voida saavuttaa valtiofeminismin kautta. Valtiofeminismi päätyy lopulta vain legitimoimaan vallitsevaa valta-asetelmaa ja epätasa-arvoa luovaa kapitalistista järjestelmää.

Eroon valtiosta

Puoluefeminismi ja valtiofeminismi ovat aina sidoksissa valtion nationalistiseen projektiin ja valtion harjoittamaan kontrolliin ja väkivaltaan. Valtio perustuu kuvitteellisen kontrolloitavan yhteisön luomiseen rajoilla, kansalaisuudella ja nationalistisilla kertomuksilla. Se perustuu siihen, että ihmiset jaetaan meihin ja muihin. Tätä jakoa ylläpidetään esimerkiksi väkivaltaisella turvapaikkapolitiikalla ja vapaan liikkuvuuden rajoituksilla.

Etenkin pohjoismaissa valtiofeminismillä on selkeä paikka nationalistisessa kertomuksessa, jolla omaa valtioidentiteettiä on rakennettu. Tämä näkyy muun muassa siinä, miten naisten oikeuksia käytetään keppihevosena rasistisiin tarkoituksiin. Valtiofeminismi onkin eräässä mielessä vain yksi nationalistinen myytti, jolla on hyvin vähän tekemistä käytäntöjen kanssa. Valtio ei ole täälläkään feminismin ystävä vaan ylläpitää sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvää epätasa-arvoa. Valtio myös kontrolloi yksilöiden sukupuolta, seksuaalisuutta ja perhemuotoja.

Kansalaisuutta rakennetaan kaksijakoisen sukupuolen, heteronormin ja monogamisen ydinperhenormin kautta. Transpolien harjoittama kontrolli paljastaa, kuinka vahvasti valtio haluaa pitää kiinni kaksijakoisesta sukupuolijärjestelmästä. Uusi translaki olisi parannus nykytilanteeseen, mutta mikään puolue ei kyseenalaista sitä, miksi valtion täytyy ylipäätään kontrolloida sukupuolta ja kehon muokkausta eikä ihmisillä ole itsemääräämisoikeutta omiin kehoihinsa ja sukupuoliinsa tai sukupuolettomuuteensa. Translaki säilyttää myös kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ja unohtaa muunsukupuoliset.

Valtiofeminismi ei pysty irrottautumaan valtion sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja perhemuotoihin liittyvistä normeista ja päätyy jatkamaan niihin liittyvää kontrollia. Nationalistisen ja kapitalistisen valtion kontrolli ei tietenkään jää vain tähän vaan se myös käännyttää turvapaikanhakijoita, luo väkivaltaisia instituutioita kuten poliisi ja vankilat, tuhoaa ympäristöä nopeiden voittojen takia ja pitää yllä taloudellista eriarvoisuutta. Epätasa-arvo ei ole virhe kapitalistisen valtion toiminnassa vaan se on sen koko toimintaperiaate.

Feministeinä me emme voi sitoutua tällaiseen valtioon. Jotta voisimme päästä eroon seksismistä, homo- ja transfobiasta ja rasismista, meidän täytyy päästä eroon myös niitä ylläpitävistä valtiosta ja kapitalismista.

Peppi Pitkätähtäin

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #50 (2/17) -numerossa.

Advertisements