Fasismin yhteiskunnallinen kehitys saavutti uuden virstanpylvään kesäkuussa, kun suomensisulaiset fasistit kaappasivat Perussuomalaiset-puoleen. Samassa rytäkässä puolueesta erosivat soinilaiset oikeistopopulistit, jotka perustivat Sininen tulevaisuus -puolueen. Sittemmin liberaalipiirit ovat kauhistelleet hajoamista seuranneita kannatusmittauksia: Halla-Ahon Perussuomalaisten kannatus säilyi lähes vanhan puolueen tasolla, kun taas Sininen tulevaisuus ei välttämättä ylitä edes äänikynnystä. Mutta miten tätä kehitystä voisi tarkastella anarkismin ja antifasismin näkökulmasta?

Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue

Jussi Halla-Ahon ja hänen aatteellisen lähipiirinsä noustua johtoon Perussuomalaisia voi epäilemättä pitää fasistisena puolueena. Fasistiset näkemykset eivät ole enää oppositiossa tai ”vapaa-ajan toimintaa”, kuten Soinilla oli tapana sanoa. Ne ovat avoimesti pöydällä: konservatiiviset käsitykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta sekä antifeminismi, työväenliikkeen vastustus ja luokkaintressien alistaminen ”kansalliselle edulle” eli pääoman edulle, sekä etnonationalismi, sosiaalidarwinismi, kulttuurirasismi ja militarismi. Perussuomalaiset ei kuitenkaan ole fasistipuolue, sillä siltä puuttuu fasistinen organisaatio. Se on fasistinen ainoastaan maailmankuvan tasolla.

Varsinainen fasistipuolue koostuu aina kahdesta siivestä, joista toinen pyrkii valtaan instituutioiden sisällä, toinen kaduilla. Fasistipuolueella on siis parlamentaarisen siiven lisäksi paramilitääri tai vähintäänkin suoraan toimintaan ja terroriin erikoistunut ulkoparlamentaarinen siipi, jonka tehtävä on opposition lamauttaminen. Mussolinilla oli mustapaitansa ja Hitlerillä SA-joukkonsa. Juuri tämä kaksoisstrategia, pyrkimys opposition murskaamiseen myös kaduilla ja järjestökentällä, erottaa fasistipuolueen ns. demokraattisista puolueista.

Nykyaikaisia fasistipuolueita ovat esimerkiksi Kultainen Aamunkoitto Kreikassa ja Jobbik Unkarissa. Myös Pohjoismaista vastarintaliikettä voidaan pitää fasistipuolueena, vaikka sen parlamentaarinen toiminta on ollut marginaalista ulkoparlamentaariseen toimintaan verrattuna (muutamia ehdokkaita ja yksi valtuustopaikka kunnallisvaaleissa Ruotsissa). Vaikka Perussuomalaisissa onkin ehdoteltu Suojeluskuntien elvyttämistä ja puolueeseen vahvasti linkittyvä Suomen Sisu on järjestänyt joitakin katupartioita, puolueen rinnastaminen Kultaisen aamunkoiton kaltaiseen fasistipuolueeseen ainoastaan hämärtää suomalaisen fasismin yhteiskunnallista kehitystä sekä sen muodostamaa uhkaa. Pahimmillaan tällainen ajattelu näkee fasismin kehittymisen olevan suoraan verrannollinen Perussuomalaisten ääniosuuteen, ja legitimoi ”demokraattisia” puolueita pienempänä pahana. Mutta todellinen konflikti ei ole fasismin ja demokratian välillä, vaan anarkian ja valtion, kommunismin ja pääoman, libertaaristen ja autoritääristen voimien välillä.

Suomalainen fasismi

”Demokratia ei ole diktatuuria, mutta demokratia kyllä valmistelee diktatuuria ja valmistautuu itse diktatuuriin”, kirjoitti Gilles Dauvé maailmansotien välisen ajan fasismia ja antifasismia käsittelevässä pamfletissaan Kun kapinat kuolevat (1998). Erityisen selvästi tämä on nähtävissä nyky-Suomessa, jossa fasismin nousu on ollut luonteeltaan ennemminkin reformistista kuin vallankumouksellista. Fasismi ei ole Suomessa noussut poliittisena, saatika vallankumouksellisena puolueena, vaan yhteiskunnallisena liikkeenä tai suuntauksena. Pohjoismainen vastarintaliike ja muutamat muut militantit uusnatsilahkot ovat varmasti radikalisoineet fasistista liikehdintää ja edesauttaneet sitä, mutta ne eivät ole suomalaisen fasismin hallitseva suuntaus.

Siitä lähtien kun fasismi alkoi Suomessa elpyä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, sen vaikutusvaltaisimman suuntauksen strategia on ollut metapoliittinen. Metapoliittinen strategia tarkoittaa koko vallitsevan arvoympäristön muokkaamista yli puoluerajojen autoritääriselle ja fasistiselle politiikalla suotuisaksi. Tämän suuntauksen ”tiedostava ydin” muodostui ensin Suomen Sisun, hommaforumin, fasististen blogien ja kommentointipalstojen ympärille 2000-luvulla, ja 2010-luvulla sen liepeille on kehittynyt internetsivustojen (joista aatteellisesti merkittävin on verkkolehti Sarastus), populististen katuliikkeiden ja youtube-kanavien verkosto. Perussuomalaiset on toiminut ainostaan kanavana, jonka kautta tämä suuntaus on saanut vaikutusvaltaa lakia säätävissä elimisssä ja vaikuttanut yli puoluerajojen. Tämän päämäärätietoisen ytimen kanssa samaan autoritääriseen suuntaan ovat kulkeneet – tietoisesti tai tiedostamattaan – myös osa valtiollisista instituutioista, erityisesti poliisivoimista, suojelupoliisista ja maahanmuuttovirastosta.

Fasistipuolueen toteuttama vallankaappaus tuskin on realistinen uhkakuva ainakaan useisiin vuosiin. Sen sijaan näemme jo nyt kehittyvän ilmiön, jota antifasistit ovat kutsuneet ”driftiksi”, eli liukumaksi tai luisumiseksi kohti fasismia. Tämä liukuma on että aatteellinen sekä hallinnollinen. Aatteellinen siten, että kuri, järjestys ja kansallinen yhtenäisyys syrjäyttävät asteittain vapauteen ja tasa-arvoon ankkuroituja näkemyksiä. Hallinnollinen siten, että työttömiä alistetaan palkattomaan pakkotyöhön, virkamiesvaltaa kasvatetaan, Suojelupoliisin ja poliisin aseistusta ja toimintavaltuuksia laajennetaan muun muassa ottamalla käyttöön kansalaisten viestiliikenteen massavalvonta, työläisten palkkakehitys jäädytetään ”kansallisen edun” nimissä valtiohallinnon ja elinkeinoelämän koordinoidulla hyökkäyksellä, kokonaisia vähemmistöjä stigmatisoidaan ja kriminalisoidaan epäanalyyttisellä, etnisiin ja kulttuurisiin ennakkoluuloihin perustuvalla antiterrorismi-propagandalla, lehdistö ajetaan sekä kannustimilla että avoimella painostuksella myötäilemään vallanpitäjien ja poliisin näkemyksiä, ja niin edelleen.

Teatraalisen fasistivallankaappauksen sijaan on huomattavasti todennäköisempää, että demokraattinen valtio saa niin autoritäärisiä muotoja, ettei sitä enää voi käytännössä erottaa fasismista. Tämä kehitys on luonteeltaan ennemmin teknokraattinen, ”kansallisen turvallisuuden”, lain ja järjestyksen kaapuun verhottu ja hallinnollinen kuin julistuksellisen fasistinen. Liberaali fasismin analyysi suuntaa aina katseensa lakia säätävään valtaan (johtaako maata parlamentti vai führer), mutta onko sillä todellisuudessa paljoakaan merkitystä, onko autoritäärinen politiikka yhden puolueen vai sixpack-hallituksen toteuttamaa, jos lopputulos on sama.

Vallankumouksellisen antifasismin on perustuttava ymmärrykseen, ettei fasismi ole koskaan noussut omin avuin, järjestelmän ulkopuolelta ja sitä vastaan. Sen sijaan fasismi on ennen kaikkea erilaisten jo olemassa olevien, kansallisuuteen, sukupuoleen, luokkaan, toimintakykyyn, rotuun ja etnisyyteen perustuvien hierarkioiden sekä valtion, poliisin, armeijan, ja taloudellisen vallan järjestämistä keskusjohtoiseksi ja kokonaisvaltaiseksi ylivallan järjestelmäksi. Poliittisena liikkeenä fasismi kasvaa kapitalismin ristiriidoista ja kulkee aina samaan suuntaan pääoman taantumuksellisten suuntausten ja vallitsevan yhteiskunnan instituutioiden (poliisin, armeijan jne.) osien kanssa. Juuri sen vuoksi sillä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia esittää itseään vallitsevan (tai menneen) yhteiskunnan, jopa demokratian, puolustajana.

Siinä missä fasismi on olemassaolevien hierarkioiden järjestämistä kokonaisvaltaiseksi herruusjärjestelmäksi, on fasismin vastustamisen oltava näiden hierarkioiden aktiivista purkamista: luokkataistelua, feminististä järjestäytymistä, siirtolaissolidaarisuutta ja poliisin vastaista toimintaa, antimilitarismia, ei-kansallisen kollektiivisuuden ja autonomisten tukiverkostojen rakentamista valtion raaistuessa. Siinä missä fasismi on opposition murskaamista kaksoistrategian mukaan, on antifasismi autonomista ja kollektiivista itsepuolustusta, jossa järjestäytyneellä proaktiivisella toiminnalla pyritään turvaamaan yhteisöjen ja ryhmien toimintaedellytykset ja olemassaolo. Kaikkiin näihin osa-alueisiin on anarkisteilla paljon kokemusta ja näkemyksiä annettavana!

Tapani Rasi

Tausta-aineistoa:

Varis-verkosto, Mikä on Suomen Sisu?, Varis-verkosto, 2017. Kaksiosainen essee luettavissa myös Varis-verkoston nettisivuilla (18.9.2017).

Dan Koivulaakso, Mikael Brunila & Li Andersson, Äärioikeisto Suomessa, Into Kustannus, 2012.

Gilles Dauvé, Quand Meurent les Insurrections, ADEL, Paris, 1999. Suom. Kun kapinat kuolevat (2012), luettavissa (18.9.2017): https://fi.theanarchistlibrary.org/library/gilles-dauve-kun-kapinat-kuolevat

Kirjoitus on julkaistu Kapinatyöläinen #50 (2/17) -numerossa.

Advertisements