Kaivosteollisuus kuluttaa Suomessa eniten energiaa ja tuottaa eniten jätettä. Vuonna 2019 arvioitiin kaivosteollisuuden tuottavan 75 % kaikesta Suomen jätteestä (Tilastokeskus). Luku ei tosin sisällä kaivannaisjätettä, jonka kaivos läjittää kaivosalueen sisälle, eli tosiasiassa osuus on vielä suurempi.
Euroopan neuvoston mukaan kaivosteollisuus on maailman toiseksi suurin ympäristöongelma heti ilmastonmuutoksen jälkeen. Toisin kuin voisi ajatella, kaivostoimintaa esitetään kuitenkin ratkaisuna ilmastonmuutoksen ongelmiin. Suomessakin toistellaan sellaisia käsitteitä kuin akkumineraalistrategia ja akkuteollisuuden suurvalta. Kaivoksia esitellään nyt tulevaisuuden vihreänä ja eettisenä vaihtoehtona, joka auttaa sähköistämään maailman tarjoamalla akkuteollisuudelle raaka-aineita ilman lapsityövoimaa ja ympäristötuhoa. Kertomatta jää, mitä menetetään, millaisilla riskeillä pelataan, ja ettei lapsityövoimalla teetetty kaivosteollisuus ole katoamassa mihinkään, sillä markkinoita löytyy tuotantomaasta ja tuotannon väitetystä eettisyydestä riippumatta. Loputtomat toimitusketjut mahdollistavat raaka-aineiden alkuperän täyden hävittämisen, eikä monia ole koskaan kiinnostanutkaan, kuka malmit louhii ja miten. Kertomatta jää myös, miten akkuteollisuus synnyttää osaltaan uusia geopoliittisia keskittymiä* sinne, missä tarvittavia resursseja on. Akkuteollisuudessa on kyse kapitalistisesta kolonialismista siinä missä öljyteollisuudessakin.
Akkupöhinää – tulevaisuuden kaivos-Suomi
Akkumineraalistrategiasta kaavaillaan pelastajaa Suomen taloudelle. Suomeen suunnitellaan viherpestyä ketjua akkumineraalikaivoksista akkutehtaisiin. Valtio-omisteisen Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) pääroolina prosessissa on tuottaa tietoa kaivosyhtiöille ja houkutella uusia kaivostoimijoita Suomeen – samalla kun se levittää kaivostoiminnan ilosanomaa Suomen rajojen ulkopuolella. Pukki kaalimaan vartijana on mukana myös suunnittelemassa uutta kaivoslakia, jonka tarkoitus olisi paikata edes pahimpia nykyisen lainsäädännön valuvikoja. Tällä hetkellä kaivoksia voidaan suunnitella esimerkiksi moninkertaisesti suojelluille alueille, tai kuntiin, joissa on tehty päätös, ettei maa-alueita kaavoiteta kaivoksille. Nykyisen lainsäädännön puitteissa malminetsintää ei ilmeisesti voida estää millään perustein missään oikeusasteessa.
Uudessa lainsäädännössä kaivosverotuksesta ollaan viilaamassa kaivosyhtiöitä vielä entistäkin enemmän suosivaa pakettia, jossa kunnat saavat 60 prosenttia veropotista ”korvauksena” ympäristötuhosta. Jokainen voi miettiä, miten hyvin onnistuu kaivosten vastustaminen jatkossa – tai edes nykyhetkessä – muuttotappiokunnissa, jotka etsivät kipeästi vastauksia väestön ikärakenteen aiheuttamiin taloudellisiin haasteisiin. Vaikka Lapin lehdissä jo rummutetaan kaivospropagandaa miljoonaverotuloista kunnille, tällä hetkellä ei ole tiedossa, millä perustein kaivosvero määräytyy. Jos verotus määräytyy yrityksen voittojen perusteella, korvaukset katoavat olemattomiin kaivosyhtiöiden aggressiivisen verosuunnittelun ansiosta. Tämä on ollut tilanne tähän asti, josta muun muassa kansalaisjärjestö Finnwatch on raportoinut (Kaivosverotuksen kehitysmaa, 2016).
Jos kaivosveron suuruus perustuu louhittuihin malmeihin (mahdollista) tai kaivannaismääriin (epätodennäköistä, vaikka ympäristön kannalta paras vaihtoehto), ei vero siltikään tule kattamaan kaivoksen aiheuttamia ongelmia. Ne kun eivät lopu kaivoksen sulkeutuessa. Suomelle tyypillisen happaman maaperän myllääminen käynnistää kemiallisia prosesseja, jotka jatkuvat käytännössä ikuisesti. Rikotun kiviaineksen valtavien pinta-alojen joutuessa kosketuksiin sade- ja pohjaveden kanssa, alkavat maaperässä olevat metallit liueta happamuudesta johtuen vesivirtoihin. Alue, jota käytetään kaivosteollisuuteen, ei koskaan palaudu ennalleen. Vaarana myös on, että kustannukset kaivoksen alasajosta jäävät valtiolle tai kunnalle, jos esimerkiksi yrityksen tytäryhtiö ajetaan konkurssiin toiminnan loppuvaiheessa. Näin kävi Hituran kaivoksella Nivalassa vuonna 2015.
Kaivoslakiuudistuksen yhteydessä hallitusohjelmaan jo varmana kirjattu kaivosten sähkövero pyyhittiin vaivihkaa yli ja sitä korvaamaan tuli yllä kuvattu kaivosvero. Hieman huvittavaa on, että Vihreiden hallitusvastuulla Suomen energiaintensiivisimmältä alalta poistettiin se selkeimmin mitattavissa oleva verotusperuste, ja sen tilalle tuodaan nyt toista, joka saatetaan vielä sorvata tuotoiltaan vain murto-osaan sähköverosta. Helvetin hyvin meni, ei voi muuta kuin hattua nostaa kaikkien edellisen kaivoslakikansalaisaloitteen (2019) allekirjoittaneiden puolesta. Uutta kansalaisaloitetta kerätään tällä hetkellä nimellä Kaivostoiminnalle rajat.
Kaivoksia vastaan, elinympäristön puolesta
Kaivoksen suunnitteluprosessi on yhteneväinen kaikkialla. Riikka Karppinen** sanallistaa hyvin tunnelmia Agnico Eagle -kaivosyhtiön ensimmäisessä kuulemistilaisuudessa kaivoshankkeen malminetsintää koskien, sekä mitä on dialogi kaivosyhtiön kanssa:
”Kyläläisillä oli paljon kysymyksiä alueen maankäytöstä, hankkeen aikataulusta, kalojen suojelusta ja Kitisen joen pilaantumisen ehkäisystä. Mikään kysymyksistä ei ollut firman miesten mielestä vielä ajankohtainen. Yhtiöiden ja heidän edustajiensa mielipiteen mukaan hetki asiaan vaikuttamiseen ei oikeastaan koskaan ollut hyvä. Jos suunnitteilla olevia hankkeita kyseenalaistaa jo niiden alkumetreillä, saa vastaukseksi, ettei näin varhaisessa suunnitteluvaiheessa olevaa hanketta ole järkevää vastustaa, koska kenelläkään ei ole tietoa sen tulevista vaikutuksista, toteutusmalleista tai ylipäätään siitä, toteutuuko hanke ollenkaan. Sen sijaan siinä hetkessä, kun suunnitelmat ovat edenneet, on jo liian myöhäistä: tehtyjä linjanvetoja ei ole mahdollista enää purkaa tai peruuttaa. Hetki, joka yhtiöiden mielestä ei ole liian aikainen tai liian myöhäinen, on kenties maailman aikamääreistä kaikkein ohikiitävin ja olemattomin.” (Karppinen & Lehtonen: Sodankylän Jeanne d’Arc – Riikka Karppisen tie vaikuttajaksi, 2021)
Tyypillisesti kaivoksen vastustaminen tarkoittaa asiantuntijarooliin ryhtymistä ilman alan koulutusta, taloudellisia resursseja tai tähän korvamerkittyä aikaa, koska on pakko. Se tarkoittaa verkostoitumista jo valmiiksi ylityöllistettyjen järjestötoimijoiden ja muiden kaivoskampanjoiden kanssa, oman nimen ja kasvojen luovuttamista mediapeliin, adresseja, vetoomuksia, valituksia, oikaisuja, asiakirjapyyntöjä, blokkaamisia, ja paljon muuta. Vastassa ovat kaivosyhtiön lakimiehet, heidän isolla rahalla palkkaamansa konsultit ja asiantuntijat, sekä pahimmillaan myös valtiolliset toimijat, joiden teoriassa pitäisi olla neutraaleja virkamiehiä. Sekä tietysti ne paikalliset, joille lupaillut työpaikat ja kaivoksen lupailemat verotulot kelpaisivat. Riitojen puhkeaminen paikallisten kesken on sääntö eikä poikkeus, ja myöskin kaivosyhtiön etujen mukaista. Paikallisten tapellessa keskenään yhtiöllä on tilaa jyllätä. Oikeusasteissa valituskierre voi kestää vuosia, tai joissain tapauksissa vuosikymmeniä. Suomen pisimpään suunniteltu kaivoshanke Soklissa Savukoskella on ollut käynnistymässä jo yli puoli vuosisataa, Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä odotetaan loppuvuodesta 2021 tai vuoden 2022 alkupuolella.
Harhaisia akku-unelmia tasoittamaan fossiilikrapulaa
Suurin ongelma kaivosteollisuuden akkumineraalistrategiassa ja kaivoksissa tässä hetkessä ylipäätään on niihin liittyvä kollektiivinen sekä moraalinen itsepetos. Keskellä kiihtyvää lajikatoa olemme valmiita uhraamaan valtavia maa-alueita, jotka usein ovat luonnon monimuotoisuudeltaan rikkaita, ja joiden louhinnan perusteeksi riittävät entistä pienemmät malmipitoisuudet harvinaisten raaka-aineiden yhä harvinaistuessa. Monet näistä alueista sijaitsevat myös arvokkaiden vesistöjen läheisyydessä. Keskellä koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavaa kiihtyvää ilmastonmuutosta hoidamme fossiiliriippuvuutemme krapulaa kuvitelmilla akkuteollisuuden ratkaisevasta roolista. Raotetaan vähän itsepetoksen verhoa: akkumineraaleja ei riitä koko maailman autoteollisuuden sähköistämiseksi, eikä kaikilla tule koskaan olemaan mahdollisuutta sähköauton tai edes sähköpyörän hankintaan. Nämä harhaiset akku-unelmat vain viivyttävät kipeiden mutta tarvittavien ratkaisujen tekemistä: jatkuvan talouskasvun valheen hautaamista, kapitalismista irrottautumista, raharikkaiden syöksemistä vallastaan, kerska- ja kertakäyttökulutuksen välitöntä loppua, ja rakenteellista siirtymää elvyttämään elinympäristöstämme sen mitä vielä mahdollista on pelastaa. Sanalla sanoen, järjestelmämuutosta.
”Hallitsijan työkaluilla ei koskaan pureta hallitsijan taloa” – Audre Lorde
Kaksikymmentä vuotta sitten rummutimme tuulivoiman, aurinkovoiman, vesivoiman, uusiutuvan energian puolesta ydinvoimaa vastaan. Nyt seuraamme näiden energiaratkaisujen kaupallista toteutusta, jossa uusiutuva energia pohjautuu rajallisiin ja epäeettisesti tuotettuihin kaivannaisiin. Sen käyttöönotossa sivuutetaan maaoikeudet, luontoarvot ja ympäristöriskit. Voimaloiden ja kaivosten käyttöiän jälkeen jäljellä on kasoja ongelmajätettä ja bonuksena mahdollisesti vielä näiden paikallisille ulkoistettu saattohoito. Kapitalismin haltuunottamat uusiutuvan energian muodot ovat keskitettyjä megaprojekteja, joiden ensisijainen tarkoitus on tuottaa voittoa. Niiden avulla voidaan myydä sitä, mitä vallitsevassa ajassa pidetään hyväksyttävämpänä.
Uusiutuvalla energialla ostettava lisäaika voi tulla kalliiksi maankäytön ja luonnon monimuotoisuuden näkökannoilta tarkasteltuna. Fossiilisen energian korvaamiseksi käytettävä maa-ala on merkittävä. Englanninkielessä on jo termi kuvaamaan tätä maankäytön muutosta: energy sprawl. Sen on arvioitu voivan vaikuttaa jopa viidennekseen jäljellä olevista luonnontilaisista maa-alueista.
Luonnon monimuotoisuus on runsainta siellä, missä elää alkuperäiskansoja. Kaikkea ei ole onnistuttu vielä kolonisoimaan, huolimatta siitä, että meidän länsimaalaisten mielissä kolonisaatio voi paksusti, vaikka kuinka kaivaisimme sormiamme ja varpaitamme multaan ja samoaisimme vähien luonnonmetsien siimeksiin. Luonnon monimuotoisuuden ja maaoikeuksien puolesta kamppailu on käynyt myös yhä vaarallisemmaksi. Vuonna 2020 tapettiin tilastoidusti 227 ympäristöaktivistia, joka on korkein luku koskaan, jo toisena vuotena peräkkäin. Kolmannes murhista kytkeytyi resurssien hyväksikäyttöön, kuten hakkuisiin, kaivoksiin, suuren mittakaavan maatalousbisnekseen, patoprojekteihin (eli vesivoimaan), ja muuhun infrastruktuuriin. Global Witness -projektin mukaan vuoden 2015 Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen joka viikko keskimäärin neljä ympäristöaktivistia on tapettu. Tosin tämä luku on oletettavasti aliarvioitu, sillä journalisteja ja kansalaistoimintaa rajoitetaan jatkuvasti enemmän. Raportoiduissa tapauksissa kolmannes tapetuista kuului alkuperäiskansoihin. Tämän lisäksi tilastojen ulkopuolella tapetaan, katoaa ja pakkosiirretään paljon enemmän ihmisiä, koska he vain sattuvat elämään jonkin tulevan megaprojektin tiellä ja puolustavat oikeuttaan elämään, kulttuuriinsa ja maahan sekä veteen, jotka elämän mahdollistavat. Valitettavasti etenkin monien alkuperäiskansojen mailla tämä on jatkuvaa arkipäivää.
Miten siis oppisimme elämään toisin, niin, ettemme tuhoaisi jatkuvasti elinympäristöämme, ja ennen kaikkea, muiden elinympäristöjä, mukaan lukien myös tulevat sukupolvet? Miten säilyttää elämän edellytykset mahdollisimman monelle, eikä vain etuoikeutetulle eliitille, johon pääsystä kamppaillaan toisia vastaan? Kykeneekö kolonisoitu mielemme hahmottamaan toimistamme epäsuorasti muodostuvat lonkerot, joilla tunkeudumme globaalisti eri suuntiin hyväksikäyttäen vähäisiä resursseja ja luoden yhä uusia alistussuhteita sekä aiheuttaen paikallisia kriisejä?
Missä mennään, liikkeet?
Anarkistinen ja antiautoritäärinen liike, ympäristöliike ja vasemmistoliike etsivät ratkaisuja maailmassa, joka pandemian myötä on entistä kriisitietoisempi. Vallitsevat olosuhteet tuovat myös uusia haasteita, sillä vastauksena koronapandemiasta aiheutuneisiin rajoituksiin yhä useampi vaikuttaa olevan valmis uskomaan esimerkiksi oikeistopopulistien valheisiin, salaliittoteorioihin tai yksinkertaisiin vaikkakin päättömiin vastauksiin monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Äärioikeisto ei epäröi hyödyntää tätä koronaepävarmuuden aiheuttamaa uutta poliittista heräämistä aiemmin epäpoliittisissa toimijoissa, joilta vaikuttaa puuttuvan niin resursseja kuin mittasuhteita poliittisen kentän hahmottamiseen. Vastakkainasettelu keskusten ja syrjäseutujen välillä on ottanut myös uusia kierroksia ilmastonmuutos- ja maahanmuuttokeskustelujen myötä. Ruohonjuuritason järjestäytyminen on vaatinut aina hartiavoimin työtä, mutta nykyhetkeen johtaneiden kehityskulkujen kollektiivinen purkaminen tuntuu suurelta haasteelta.
Yksilökeskeisen yhteiskuntamme yhteisöllisyyden puute lyö vasten kasvoja monin eri tavoin. Ja silti, niin monet meistä kaipaisivat kipeästi yhteisöä ympärilleen. Yhteisöllisyyttä etsiessämme törmäämme yhä uudelleen esteisiin, joissa sirpaloituneiden identiteettiemme osat eivät tunnu olevan sovitettavissa yhteen. Koululaitos ja työyhteisöt eivät varsinaisesti valmenna meitä horisontaalisesti järjestäytyneeseen konsensukseen tähtäävään tasa-arvoiseen ja inklusiiviseen toimintaan. Miten yhdistämme voimamme kamppailuissa, joihin tarvitsemme väistämättä laajemman pohjan kuin missä olemme tällä hetkellä tottuneet toimimaan? Mikä muodostuu tulevaisuuden pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi? Elämän suojeleminen tarkoittaa taistelua, jota käydään samaan aikaan kaikkialla ja ei missään, jossa vihollinen on kuin loinen muurahaisessa, joka pakottaa sen toimimaan vastoin luontoaan. Toistaiseksi kuinka tahansa asiaa tarkasteleekin, jää aina enemmän jäljelle kysymyksiä kuin vastauksia.
Meidän on kuitenkin arvioitava tarkkaan, missä ja miten kamppailut kaivosteollisuuden ja ilmastonmuutoksen tuhoja vastaan käydään, ja otettava vastuu elämästämme ja ympäristöstämme. Kritiikki järjestelmän sisällä kaivosten toistuvista vuodoista, melu- ja pölyongelmista ja maaperän pilaamisesta ei riitä, vaikka sekin on tärkeää työtä. Eivätkä ilmastolakot, adressit, kansalaisaloitteet ja mielenosoitukset riitä. Meidän on tunnistettava työkalut, joita käytämme, ja ymmärrettävä, mitä rakennamme ja kenelle. Teknologia ei pelasta meitä, jos se kytkeytyy voittoa tavoittelevaan ja kulutusta vaativaan, omaisuutta harvoille kerryttävään talousjärjestelmään.
Kaivosten ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia ongelmia ei voi käsitellä käsittelemättä vallitsevan talousjärjestelmän ongelmia. Elämme maailmassa, jossa kapitalismi pyrkii ottamaan haltuun kaiken ja valtio sementoi tuon haltuunoton laeiksi. Kaivostoiminnan kutsuminen uusiutuvaksi energiaksi on kapitalistinen haltuunotto, ja tämän muotoilu valtion strategiaksi on pyrkimys tehdä akkuteollisuudesta laki, joka ratkaisee ilmastonmuutoksen. Olisi sinisilmäistä hyväksyä tämä tosiasiana. Vaarana on, että tulevaisuudessa akkuteollisuuden tarvitsemista mineraaleista soditaan samalla tavoin kuin öljystäkin.
Outa Kiveliö
Minerva Mettälä
*Geopolitiikka tarkastelee kansainvälistä politiikkaa kamppailuna maantieteellisesti epätasaisesti jakautuneista resursseista.
** Tunnettu Viiankiaavan puolustaja, Vihreiden kansanedustaja ja Milttonin lobbari jota ei saisi kuitenkaan sanoa lobbariksi.
Kapinatyöläinen 